Maan omenat.

Mehamn 24.9. Ruijan kalastajia liian usein piinaava ja kalastuksen estävä koillistuuli saapui eilen. Siitä huolimatta yritimme vetää muutaman apajan Kelavuonon suun molemmilla puolilla  sijaitsevilla rantamatalikoilla Skjæmenissä ja Tjeldsnæringissä. Kalastamaanhan tänne kauas pohjoiseen on tultu.

Olisi kannattanut pysyä maissa.

Nuotta sotkeentui, lopetti kalastuksen ja pakotti ajamaan yöksi Kelavuonon satamaan. Tämä päivä meni työtovereiltani huoltohommissa. Nuotan paikkauksessa ja köysien kunnostamisessa. Minulla oli sillä aikaa mahdollisuus inventoida ruokavarastot ja ostaa täydennystä. Perunat, joita ainakin  luulin ottaneeni mukaan riittävästi, olivat huvenneet olemattomiin, muutamaan kiloon.

Eivät tietenkään kaikki, vaan juuri ne kipparin eilen voimakkaana esiintulleen  mieltymyksen mukaan ainoat oikeat eli gulløyat.

 Muita lajikkeita, kuten sinistä kongoa, berberiä ja pimpernelliä oli runsaasti, mutta eivät ne täytä päivän kriteerejä, eivät satu olemaan oikeita laivaperunoita muutoin kuin hätätilassa. Niin kuulin. Ehkä voin  käyttää niitä möhemmin muusissa, tai paistettuina.

 Puikula olisi ollut toinen  sopiva vaihtoehto, mutta puutarhani puikula-ala oli vähäinen ja osa halmeesta vielä täydessä kasvuvauhdissa, etten arvannut ottaa mukaan kuin muutaman kattilallisen.
Tällä laivalla onnistuneen kalastuksen edellytys on peruna. Se on kaikenlaisen fyysisen psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin edellytys. Sitä ei säästellä. Perunan loppuminen olisi meille katasrofi. Perunaa ei voi korvata riisillä, pastalla,makaronilla eikä varsinkaan kuskuksella tai nuudeleilla

Ne eivät ole oikea ruokaa vaan päällikön yalla-mat nimellä kutsumaa roskasapuskaa. Jota syödään korkeintaan maissa. Siis silloin kun satutaan kalaan mennessä tai kalasta tullessa pysähtymään Tromssan kiinalaisessa. Riisiä voi nauttia myös kotona, kerran kuussa grillatun broilerin kera. Osoitus pohjoisen kansallismukulan asemasta Morgenstjernan ruokalistalla on kulutuksen määrä joka on useita kiloja päivässä, ainakin kuutena päivänä viikossa.

Eilen halusin olla niin rohkea, että olisin pitänyt  vegetaarisen päivän, mutta ihan ilman perunaa, tehnyt pelkästään kasvispihvejä sienikastikkeen ja salaatin kera. Ei onnistunut. Luovuin suunnitelmasta. Asiaa pohdiskeltuani päätin, että on sittenkin parempi keittää ne Gulløyat seuraksi ja tekaista sienikastikkeen asemasta itäsuomalainen suolaläskisoossi eli tirripaisti. Pihvit jokatapauksessa tein ja ne tekivät hyvin kauppansa. Eräänlaista edistystä sekin. Kasvisruoka tulee.

Kaikki tuntemani pohjoisnorjalaiset kalastajat ovat perunan suurkuluttajia. Muutamaa kummallista poikkeusta lukuunottamatta. Laivoilta, laitureilta ja syötitystuvista löytyy asiantuntijoita perunan käytön lisäksi myös viljelyneuvonnassa.  Vierasta on opastettava, kun eihän muualta tullut voi ymmärtää. Olen saanut paljon hyviä ja huonoja vinkkejä. Olen kuullut tehneeni monta asiaa väärin. Siksi onkin ihmeellistä, kuinka vähäistä on näiden neuvojien oma viljely. Kaikista tuntemistani Støn ja Myren kalastajista ainoastaan minulla, Alf Vidarilla , Artolla  ja Karsteinilla on perunahalme. Viidellä prosentilla korkeintaan.

Peruna on pohjoisessa  pyhä, on elämys profiloitua sen kautta. Yrittää integroitua ja löytää paikkansa. Viljelijänä ja kokkina. Haastavinta on saada täällä tuntemattomat viljelymenetelmät toimimaan. Valitettavasti on lähes mahdotonta löytää muita mukaan kokeilemaan perunanviljelyä luonnonmukaisesti merilevä- tai kalanperkuujämälannoituksella.

Tai kasvatusta pelkästään hiekassa, ruohokatteessa tai tornissa. Haluaisin useamman kokeilevan viljelyä kumppanuuskavin kanssa, irlantilaistyypillisesti kivenkolojen merileväpatjoissa tai permakulttuurille ominaisessa kohopenkissä. Täällä kaikelle sellaiselle olisi loistavat edellytykset. Sopivia valoisiin kesäöihin sopeutuneita maatiaislajikkeitakin löytyy. Ja joutoalueita.
       -lauri-