Varstad Gård Gisløy

Varstad Gård Gisløy
Ketojen hoitoa.

mandag 27. oktober 2014

Sienestäjän sitkankuusi-Pyhää vihaa ja suurta rakkautta.

Sitkankuusi on maailman suurimmaksi kasvava kuusi ja kolmanneksi suurimmaksi kasvava puu. 60-70 metrin keskimääräinen korkeus on sitkalle tavallinen. Pisimmät saavuttavat sadan metrin. Runko voi olla halkaisijaltaan jopa viisi metriä. Puun ikä viisisataa vuotta.
Norjassa sitkankuusta on istutettu pohjoiseen ja rannikkolle lähes seitsemän vuosikymmenen ajan. Sellaisille alueille, minne norjalainen kotoperäinen kuusi ei vielä jääkauden jäljiltä ole kerennyt levitä, mutta minne se todennäköisesti leviäisi. Vanhimmat parikymmentä metriä korkeat sitkametsiköt ovat jo omia biotooppejaan uusine puun mukana ilmestyneine lajeineen.
Sitkankuusi -istutuksia perusteltiin  viime vuosiin saakka sen erinomaisella sopeutumisella ääriolosuhteisiin. Ja tavallista kuusta kaksi kertaa nopeammalla kasvulla. Sekä puulajin ylivertaisella hiilidioksidin sitomiskyvyllä.
Mutta sitkankuusi on vieraslaji, joka leviää nopeasti niillekin alueille minne sen ei haluttaisi leviävän. Sitkankuusen pelätään valtaavan merenrantaniityt ja vuorten rinteet aivan huipulle saakka ja näin syrjäyttävän kotoiset lajit ja köyhdyttävän arktista luontoa.
Sitkankuusi on siksi vihollinen. Poisraivattava. Hallitus taipui poistamaan sitkan suositeltavien metsätalouspuulajien listalta. Sitka pitäisi monen luonnonsuojelujärjestön mielestä kokonaan hävittää Pohjois-Norjan luontoa pilaamasta. Myös vanhat metsät ja mielellään välittömästi. Minusta ajatus on lapsellinen ja typerä. Alla olevassa kuvassa on 50-vuotias sitkametsikkö, melko helppokulkuinen ja yksi lempiretkeilyalueitani, Sieniä tulee poimittua elokuun alusta marraskuun loppuun.
Meillä Vesterålenissa sitkankuusi keskustelu käy kuumana. Ehkä kaikkein kuumimpana koko Norjassa. Maanomistajat, jotka aikanaan sitkankuusta istuttivat, ovat joutuneet sijaiskärsijöiksi. Valloilleen päässyt pyhä raivo oikeuttaa kaikenlaisiin ilkeyksiin ja haukkumisiin. Teilaamaan pienimmänkin sitkaa puolustavan argumentin.
Kumoamaan jopa puun todistetusti hyvät käyttöominaisuudet. Sekä sitkametsiköiden  alkuvuosikymmenten jättimäiset sienisaaliit ja myös vähitellen palautuvan retkeilyarvon. Mielestäni sitkakuusikoilla, jotka kerran on istutettu ja jotka ovat osoittautuneet sopeutumiskykynsä, on  oma paikkansa vieraslajisuudesta huolimatta.
Ei ole mahdoton urakka poistaa aroille alueille leviävat taimet. Liian tiheinä kasvavia kuusikoita voi harventaa ja alaoksia karsia. Sadassa vuodessa istutusmetsiköstä voi hyvinkin tulla  aarniometsän kaltainen. Satavuotias sikankuusikko on sitäpaitsi vasta elinkaarensa alussa.
Mutta minun ja kaltaisieni sitkakuusikoissa viihtyvien on viisaampaa olla nyt hiljaa. Varsinkin kun olen muualta tullut, lähes vieraslaji.

Suuresta rakkaudesta kumpuava pyhä viha on aina huono asia luonnonsuojelukeskusteluissa. Oli rakkauden kohde mikä tahansa. Tai vihan. Aina löytyy sopiva tarkoitus pyhittämään keinot, henkilökohtaisuudet ja  ilkeät sanat. Se on tullut nähtyä myös suomalaisessa ja norjalaisessa petokeskustelussa. Primitiivistä kiihkotilaa vastaan on turha taistella. On parempi väistyä. Silloin tulee vähemmän raatoja.
Onneksi uudessa opinahjossani metsätaloustunnilla sitkakeskustelu pysyi suhteellisen asiallisena. Ei tarvinnut lähteä pois pyöreän pöydän äärestä, ei puhua päälle. Luultavasti minua jopa kuunneltiin. Homma pysyi niin asiallisena, että taidanpa ottaa seuraavalle lähiopetusjaksolle mukaan kuivattuja ja tuoreita suppilovahveroita. Myös "sitkavihaajille" maistiaisiksi. Nïitä kun ei luonnostaan Pohjois-Norjassa kasva. Kyseessä on vieraslaji. 
                                                         -lauri-

søndag 26. oktober 2014

Punarehuun finmarchicus


Tässä viime viikolla  Tom Rogerin koukutustuvalla halkaisemani makrilli. Suolisto mahalaukkuineen näkyy selkeänä. Tuo oranssinpunainen mössö on eläinplanktoniin kuuluvaa äyriäista.
Calanus finmarchicus kuuluu hankajalkaisiin. Norjaksi sen nimi on raudåte. Suomalaista nimeä en tiedä, enkä jaksa selvittää, joten annon googlen kääntää. Punarehuun finmarchicus on onnistunut käännös kuvaamaan pohjoisen pallonpuoliskon elämän ylläpitäjää.
Punarehuun f. on koljan, sillin, makrillin, nuoren turskan sekä hetulavalaiden, varsinkin lahtivalaiden pääasiallinen ravinto.
Ilman Punarehuun finmarchicusta en tätäkään kirjoittaisi, kalastajakylää ei olisi olemassa, suomalaisilla siimankoukuttajilla ei olisi töitä. Makrillia olisi turha leikata syöteiksi.
Jokainen kalastajakylässä asuva tajuaa raudåten merkityksen. Kun se on poissa, poissa ovat myös saaliskalat kuten kolja. Kalastajien syöttipalvelusta tilattua silliä tai makrillia on turha pistää siiman koukkuihin jos sen vatsalaukusta ei löydy oranssinpunaista massaa. Pitkänsiiman koukuttajille raudåte tietää varautumista. On pakko käyttää lateksikäsineitä, mikäli ei halua voimakaita allergisia oireita.
Oli meremme ravintoketju sitten pitkä tai lyhyt niin punarehuun finmarhicus löytyy useimmista. Itse se nauttii piileviä, panssarileviä ja muuta mikroplanktonia. Monessa ravintoketjussa raudåte on tärkein lenkki. Raudåte-silli-miekkavalas. Raudåte-silli-sillivalas. Raudåte-kolja-ihminen. Raudåte-lahtivalas. Raudåte-silli-lahtivalas. Raudåte-kolja -lahtivalas. Raudåte-kolja-kirjohylje.
Keväällä meri voi olla raudåtasta ruosteenpunainen. Kalastajakollegoilta, varsinkin entisiltä valaanpyytäjiltä, kuulee tarinoita miten lahtivalaat sekoavat tällaisen planktonlautan kohdatessaan. Ne polskivat vieri vieressä  vettä haukkoen ja siitä raudåtaa siilaten. Ovat kuulema helppo saalis paikalle sattuneelle valaanpyyntialukselle.
                                          -lauri-

lørdag 25. oktober 2014

Viikingit- mainettaan pahempia.

Viime viikko meni huonoa säätä pitäessä. Oli aikaa tehdä Stön suomalaisten koukuttajien kanssa matka, Vesterålenin rantateitä ajellen ja lautalla vuono ylittäen, Lofooteille. Tapaamaan kalastajaa kutsumanimeltään Tom of Lofoten ja tutustumaan Lofotr- viikinkimuseoon. Koukuttaja Maija Ilmoniemen matkakertomus Mailife blogissa.
Lofotr on mielestäni yksi parhaista, missä olen käynyt. Hienointa ovat työnäytökset ja osallistuminen. Kahdeksankymmentä metriä pitkässä rakennuksessa voi perusteellisesti tutustua historiallisiin esineisiin.Tai oikeastaan niiden alkuperäisillä menetelmillä tehtyihin kopioihin. Ulkona pääsee kesäaikaan ampumaan jousella ja merellä purjehtimaan. Tunnustelemalla, haistelemalla , askartelemalla ja tai pukeutumalla vieraat pääsevät reilun tuhannen vuoden takaiseen aikaan  aivan toisella tavalla kuin vitriineissä säilytettäviä aarteita katselemalla. Lofotrissa voi reilulla sadalla kruunulla seilata viikinkien maailmaan.
Paitsi, että minusta kyseessä ei ole viikinkien maailma. Borgin kylästä kaivauksissa löytyneiden raunioiden mukaan entisöity viikinkitalo on pikemminkin suhteeellisen rauhallista elämää viettäneen kalastaja-maanviljelijä-kauppiasylimyksen kartano. Luonnollisesti hänelläkin oli palveluksessaan myös asemiehiä, niinkuin siihen aikaan oli tapana. Se ei kuitenkaan tee kaverista väkivaltaista viikinkiä.
 
On kummallista, että Pohjoismaiden esihistorian ajanjaksoa vuosien 793 ja1066 välissä kutsutaan viikinkiajaksi. Reilut 250 vuotta on nimetty puolustuskyvyttömien kimppuun hyökkäävien, heitä ryöstelevien, tappavien ja raiskaavien poikasten mukaan. Viikinkien retkistä on tehty mukana olleiden runoilijoiden fiktiivisten kertomusten ja myöhemmin saagojen kirjoittajien ansiosta romanttisia seikkailuja.Uhrien monilla kielillä dokumentoidut ja arkistoidut kärsimykset on tietoisesti jätetty viikinkien niinsanottujen ansioiden varjoon.
 
Oikeasti viikingit olivat marginaalinen joukkio, noin prosentti väestöstä. Kokonaista historiallista ajanjaksoa  ei mielestäni olisi kannattanut heidän mukaansa nimetä. Aikalaiset vieroksuivat ja pelkäsivät viikinkejä, jotka olivat rauhanomaiseen eloon sopeutumattomia hylkiöitä. Heidän touhuja ei hyvällä katsottu. Heille ei löytynyt paikkaa järjestäytymässä olevassa yhteiskunnassa.
 
Viikinkijoukkioille tyypilliset pitkät laivat, niiden rakentaminen ja omistaminen oli Norjassa kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty. Osittain siitä syystä, kun viikingit rötöstelyllään häiritsivät norjalaisten pitkään jatkunutta rauhanomaista kaupankäyntiä, kuten kuivakalakauppaa.
 
Viikinkilaivoista ei ollut kauppa-aluksiksi, mutta ne olivat kapeina ja matalassa uivina, sekä helposti maakannasten yli siirrettävinä erinomaisia sotalaivoja.
Pienikin lastiruuma riitti, kun sen täytti tarpeeksi arvokkaalla tavaralla. Eurooppalaisten luostareiden kullalla ja jalokivillä sekä orjilla. Orjat olivat kysyttyä kauppatavaraa Välimeren maissa. Orjakauppa olikin viikinkiretkien alkuvuosikymmeninä ainoa kaupankäynnin muoto, jonka nämä rikollisjoukkiot  kunnolla osasivat.
 
Viikingit olivat halveksittuja  ja hävettäviä tuhannen vuoden ajan, kunnes 1800-luvulla heistä tuli Pohjolan ja Euroopan kansallista heräämistä tukevia ihailtavia sankareita Viikingit oli helppo kiillottaa ja ottaa käyttöön.  Wagner tajusi viikinkien markkina-arvon ja sävellyksineen tehokkaasti vaikutti viikinkimyytin syntymiseen ja lanseeramiseen. Pohjoismainen mytologia ja riimukirjoitus menivät siinä samalla, annettiin noin vaan viikinkien yksinoikeudeksi.
Vaikka olen viikinkiasiassa hyvin kriittinen ja norjalaisen historioitsija Yngvar Ystveidtin linjoilla, viikinkimuseon arvoa en kiellä. Se on aivan loistava paikka vierailla. Varsinkin nyt hiljaisena aikana, kun ei tarvitse tungoksessa kuljeskella, vaan voi ihan rauhassa kokeilla  vaikkapa tulentekoa vanhaan malliin , kymmenen kilon rautapaidan sovitusta, miekkaotteita tai veistoa tuhannen vuoden takaisilla työkaluilla.

Tulenteon yritystä ja talttaamista viikinkien tapaan. Alimmaisessa kuvassa viikinkikypärä, yhden käden miekka ja tappara sekä 10.8- kilon rautapaita eli brynjar siimankoukuttaja Maija Ilmoniemen esittelemänä.
                                                           -lauri-

søndag 5. oktober 2014

Markkinataloutta Itä-Suomen malliin.

Kävin männä viikolla juurillani, kotona Vaaraslahdessa. Satuin sopivasti ruskaksi.Sää suosi. Lautturit valmistelivat Valmetin siirtoa Peltosaaresta mantereelle.
Kotirannan kihlapari mänty ja koivu jatkoivat yhteiseloaan seuranaan pieni pihlaja.
Pihatienvarren terijoen salavat aamusumussa.
 Tuli pidettyä verkkoja ja pyydystettyä kuhia sekä pomittua sieniä. 
Syksyn vakiotouhuun metsästykseen ei metsäkanalintukannan pienuuden vuoksi kannattanut paneutua.  Kotona käynnin yksi kohokohdista ja mieleen palautunut takauma kuusiymmentäluvulle olivat  Pielavedellä järjestetyt markkinat.
Kyseessä eivät kuitenkaan olleet oman kylän keihäänheittäjän kultamitalin kunniaksi järjestetyt mitalikahvit tai sankarille leivotun erikoisleivän myynnin edistämiseksi  polkaistut. Eikä edes sadonkorjuujuhliin liittyvät maaseudun omat paikallismarkkinat.
Pielaveden syyysmarkkinat olivat ihan oikeat vanhan ajan markkinat. Suurtapahtuma, josta vastasivat Itä-Suomen yhdistyneet torikauppiaat. 
Torikauppiaiden leppoisan löyhä yhteenliittymä, entisaikojen idän markkinakaravaania muistuttava, valtaa pienten paikkakuntien torit yksi toisensa jälkeen.
Kauppiaat ovat sopineet pelisäännöistä,kuten keskinäisen kilpailun minimoimisesta, yhteismarkkinoinnista ja jos mahdollista myös logistiikasta.
Kun markkinakaravaani saapuu paikkakunnalle myös paikallisilla  torimyyjillä on mahdollisuus osallistua.Tämä malli madaltaa paikallisten kynnystä torimyyntiin ja tarjoaa yhteismarkkinoinnin edut.
Pielaveden torilla mykyrokkaa omiin astioihin myyvät ja torin paikallinen kalakauppias sekä lukuisat kuntalaiset vaikuttivat torikauppiaiden lisäksi hyvin tyytyväisiltä paikkakunnalle saapuneen äärimmilleen viedyn markkinatalouden kerrannaisvaikutuksista.
Minäkin innostuin ostamaan alpakanvillaiset kevyet ja lämpimät ponchon ja villapaidan.
Kuva yllä : Tea-Mari Brax
Myös talvivalkosipulia kahta eri lajiketta, lanttukukko, luomukaskinaurista puolitoista kiloa tarttu mukaan. Iltapäivä kului pitkälle nauttiessa kalakauppiaan teltassa pullakahvit erinomaisessa seurassa tarinoita kuunnellen
                                                                          -lauri-