Minun on pakko kertoa pari asiaa äidinkielelläsi, kun et sinä muuten usko.
1.Et merkitse minulle yhtään mitään. Olosuhteiden pakosta joudun sietämään sinun tunkeutumista maailmaamme. Ehkä rakastat minua jollain kummallisella tavalla, mutta vastakaikua et tule ikinä saamaan. Ymmärrätkö !
2. En ole leikkikalusi, en ole esine, en ole elämysten tuoja, jonka kanssa saat sukellella, lautailla ja meloa ! Jota saat pikaveneellä seurata. Et ole minulta siihen typerään touhuun lupaa kysynyt.
3.En pidä siitä kun tulet veden alle ihoon kiinni ja sotket sillinsyöntimme. Kun uin luoksesi, teen sen ilmaistakseni närkästykseni. Sinä olet sen verran tyhmä, ettet sitä tajua, vaan haltioidut. Pitääkö seuraavalla kerralla näykkäistä.
4. Päivänvaloa on kuutisen tuntia, syömme kyllä pimeässäkin,mutta päivällä se onnistuu paremmin. Teitä on viime viikkoina ollut kymmenittäin meitä häiritsemässä. Koko lyhyen päivän. Aamusta iltaan. Tarvitsemme jopa 300 kiloa silliä päivässä. Siihen ei tarvita häiriötekijöitä. Sinä olet häiriötekijä. Sinä tunkeudut ruokapöytäämme ja sotket kaiken. Miksi ?
5.Jollakin tavalla ymmärrän sairaalloisen elämyshakuisuutesi, mutta voisit toimia toisin. Sinulle tärkeintä ovat elämykset, meille elämä. Olet tervetullut seuraamaan, mutta fiksusti. Enhän minä sinua kieltämäänkään pysty.
Pysy pinnalla, mielellään sadan metrin päässä. Anna meidän nauttia sillimme. Saattaa olla, että käyn vilkaisemassa. En sen takia että sinusta välittäisin, vaan varmistaakseni, ettei sinusta ole minulle häiriötä. Joskus me ajamme silliparven laivaasi kohti, kun silloin on helpompi saalistaa. Laivasi runko on yksi seinämä jota vasten sillit saa ajettua mottiin.
6. Toivon, että ymmärrät huoleni. Emme ole sinua varten, emme halua kesyyntyä, emme halua tottua ihmiseen. Juuri sinä olet muissa yhteyksissä toiminut villin , vapaan ja koskemattoman luonnon puolesta. Adresseja allekirjoittanut.
Ystävällisesti sinun
Orcinus Orca
Ps. jaksuhali
lørdag 25. november 2017
torsdag 16. november 2017
Valaita ja ihmisiä Osa1
- Kolme viikkoa olimme etsineet ja kaikki pohjoiset vuonot tarkistaneet. Valaat olivat poissa. Niitä ei löytynyt edes Varangista. Kippari otti kurssin Karhusaaren vesille. Tromssan satamaan tulleen møreläisen siimalaivan kaverit olivat kapakassa hänelle jotain kertoneet.
Puolessa välissä matkaa, keskiyöllä, tuli tähystäjältä hälytys. Ampuja juoksi alusvaatteisillaan harppuunansa taakse. Me muut kerkesimme pukea. Neljä vasikkaa se aamuyön kuluessa ampui. Muutamassa tunnissa lahtasi. En muista kerkesikö välillä edes öljyhousut jalkaan vetää.Seuraavan päivän olimme savotan jälkitilassa,veren huumassa. Lihat paloittelimme kannella jäähtymään. Meren pinta oli lahtivalaan ruoasta, siitä äyriäisestä, ruosteenpunainen. Kippari suuntasi kohti Tromssaa.
Siimakalastaja 65v.
- Silli oli vähissä ja vuono täynnä miekkavalaita. Saaliissa ei ollut kehumista. Kalastajat syyttivät valaita, vaikka ei kai se sillin katoaminen niiden syy ollut. Nuottamiehillä oli huonot tienestit jo toisena sesonkina ja hermot pinnassa. Kippari päätti, että mennään avuksi. Ajetaan valaat pois. Ammutaan vaikka joku. Kerkeämme me lahtivalaat saada, ovat jo vuonossa.
Minusta siinä ei ollut mitään järkeä, eihän kukaan miekkavalasta syö, ei sitä saa myytyä. Liha on kuulema sillin rasvalle maistuvaa.
Leipätyömme pitäisi keskeyttää. Pelkkää miinusta sellainen. Niin ajattelin. En tietenkään sanonut. Kipparia ei uhmata. Sanansa on enemmän kuin laki.
Olin taitava ampuja. Vaikka olin nuorin, olin kaikista paras. Ohilaukauksia ei uralleni mahtunut, ei niihin ollut varaakaan. Räjähdyspanos oli sen verran kallis.
Kun tulimme Länsivuonoon kippari komensi minut asemiin. Heti ensimmäisestä laumasta ammuin suurimman. Helppo homma, koko lauma ui meidän luokse. Pojat vinssasivat ruhon kannelle ja leikkasimme muutamia satoja kiloja parasta selkälihaa omaan käyttöön. Loput heitimme mereen.
Miekkavalashomma jäi lahtivalaiden ilmaannuttua. Pääsin oikeisin töihin. Saimme muutamassa päivässä laivan täyteen.
Seuraavana vuonna miekkavalaat rauhoitettiin. Ampumani uros jäi sitten viimeiseksi Norjassa laillisesti tapetuksi. Pääsin valaanpyynnin historiaan. Sen historiallisen valaan lihat jäivät maistamatta. Ei tehnyt mieli.Muutaman vuoden päästä lahtivalaskin rauhoitettiin vähäksi aikaa. Minä pysyin meritöissä. Menin nuottalaivalle turskan, koljan ja seitin pyyntiin.
Nuottakalastaja, valassafarikippari 63v
Kun tulin kotiin huomasin isän muokanneen palstan. Näin ihmisiä, ja poliiseja. Ja yksitoista miekkavalasta melkein kuivalla maalla.
Hipit tai sellaiset kantoivat vettä, kastelivat valaita. Yrittivät räteillä pitää ne märkänä. Saivat muutaman vasikan kammettua irti. Se oli turhaa , eivät poikaset lähde aikuisten luota minnekään. Tulevat takaisin.
Poliisien mielestä valaat piti lopettaa, päästää kärsimyksistään.
Isä sanoi että meidän rantaan ei valaita ammuta. Jäävät vielä siihen haisemaan.
Läksimme isän kanssa laiturille, irroitimme isän laivan ja ajoimme valaiden luo. Maissa olevien avustuksella saimme köyden silmukan suurimman naaraan päähän etuevien eteen. Kun hinasimme valaan ulommaksi se kääntyi ja silmukka irtosi itsestään. Samalla tavalla vedimme loputkin avoveteen.
Ne tekivät siitä iso jutun. Pohjois-Euroopan suurin valaiden pelastusoperaatio, lehdet kirjoittivat, televisiossa ja radiossa se mainittiin. Myöhemmin oltiin miekkavalaskirjassa. Isä ja minä ja laiva. Terje ja muut, hipitkin.
Seuraavana päivänä saimme perunat istutettua ja kesän ensimmäiset valaspihvit grillattua. Sitten oli mentävä töihin Porsankiin ja kauemmas. Vuosi oli yksi parhaita, lihan hinta kohdallaan. Muutaman vuoden päästä lahtivalas rauhoitettiin ja oli pakko hommata oma laiva ja alkaa verkkokalastajaksi. Sittemmin rauhoitus peruttiin, mutta olin jo tottunut verkkomiehen elämään.
Verkkokalastaja, ravunpytäjä 66v
Puolessa välissä matkaa, keskiyöllä, tuli tähystäjältä hälytys. Ampuja juoksi alusvaatteisillaan harppuunansa taakse. Me muut kerkesimme pukea. Neljä vasikkaa se aamuyön kuluessa ampui. Muutamassa tunnissa lahtasi. En muista kerkesikö välillä edes öljyhousut jalkaan vetää.Seuraavan päivän olimme savotan jälkitilassa,veren huumassa. Lihat paloittelimme kannella jäähtymään. Meren pinta oli lahtivalaan ruoasta, siitä äyriäisestä, ruosteenpunainen. Kippari suuntasi kohti Tromssaa.
Siimakalastaja 65v.
- Silli oli vähissä ja vuono täynnä miekkavalaita. Saaliissa ei ollut kehumista. Kalastajat syyttivät valaita, vaikka ei kai se sillin katoaminen niiden syy ollut. Nuottamiehillä oli huonot tienestit jo toisena sesonkina ja hermot pinnassa. Kippari päätti, että mennään avuksi. Ajetaan valaat pois. Ammutaan vaikka joku. Kerkeämme me lahtivalaat saada, ovat jo vuonossa.
Minusta siinä ei ollut mitään järkeä, eihän kukaan miekkavalasta syö, ei sitä saa myytyä. Liha on kuulema sillin rasvalle maistuvaa.
Leipätyömme pitäisi keskeyttää. Pelkkää miinusta sellainen. Niin ajattelin. En tietenkään sanonut. Kipparia ei uhmata. Sanansa on enemmän kuin laki.
Olin taitava ampuja. Vaikka olin nuorin, olin kaikista paras. Ohilaukauksia ei uralleni mahtunut, ei niihin ollut varaakaan. Räjähdyspanos oli sen verran kallis.
Kun tulimme Länsivuonoon kippari komensi minut asemiin. Heti ensimmäisestä laumasta ammuin suurimman. Helppo homma, koko lauma ui meidän luokse. Pojat vinssasivat ruhon kannelle ja leikkasimme muutamia satoja kiloja parasta selkälihaa omaan käyttöön. Loput heitimme mereen.
Miekkavalashomma jäi lahtivalaiden ilmaannuttua. Pääsin oikeisin töihin. Saimme muutamassa päivässä laivan täyteen.
Seuraavana vuonna miekkavalaat rauhoitettiin. Ampumani uros jäi sitten viimeiseksi Norjassa laillisesti tapetuksi. Pääsin valaanpyynnin historiaan. Sen historiallisen valaan lihat jäivät maistamatta. Ei tehnyt mieli.Muutaman vuoden päästä lahtivalaskin rauhoitettiin vähäksi aikaa. Minä pysyin meritöissä. Menin nuottalaivalle turskan, koljan ja seitin pyyntiin.
Nuottakalastaja, valassafarikippari 63v
-Kippari antoi meille perunanistutusloman. Seilasimme kotiin. Ensiksi veimme kahdeksan tonnia nuorta lahtivalasta Skrovaan. Sitten jatkoimme Svolværiin laituriin. Ruuman pestyämme saimme kolmen päivän vapaan. Otin kotiin vietäväksi muutaman kilon parasta, omassa veressään mureutunutta selkää.
Meidän talo oli Austnesfjordin pohjukassa. Perunapelto rannassa. Se oli hyvä, lämmin rinnepelto. Siihen oli lyhyt matka kantaa maatunutta levää lannoitteeksi.Kun tulin kotiin huomasin isän muokanneen palstan. Näin ihmisiä, ja poliiseja. Ja yksitoista miekkavalasta melkein kuivalla maalla.
Hipit tai sellaiset kantoivat vettä, kastelivat valaita. Yrittivät räteillä pitää ne märkänä. Saivat muutaman vasikan kammettua irti. Se oli turhaa , eivät poikaset lähde aikuisten luota minnekään. Tulevat takaisin.
Poliisien mielestä valaat piti lopettaa, päästää kärsimyksistään.
Isä sanoi että meidän rantaan ei valaita ammuta. Jäävät vielä siihen haisemaan.
Läksimme isän kanssa laiturille, irroitimme isän laivan ja ajoimme valaiden luo. Maissa olevien avustuksella saimme köyden silmukan suurimman naaraan päähän etuevien eteen. Kun hinasimme valaan ulommaksi se kääntyi ja silmukka irtosi itsestään. Samalla tavalla vedimme loputkin avoveteen.
Ne tekivät siitä iso jutun. Pohjois-Euroopan suurin valaiden pelastusoperaatio, lehdet kirjoittivat, televisiossa ja radiossa se mainittiin. Myöhemmin oltiin miekkavalaskirjassa. Isä ja minä ja laiva. Terje ja muut, hipitkin.
Seuraavana päivänä saimme perunat istutettua ja kesän ensimmäiset valaspihvit grillattua. Sitten oli mentävä töihin Porsankiin ja kauemmas. Vuosi oli yksi parhaita, lihan hinta kohdallaan. Muutaman vuoden päästä lahtivalas rauhoitettiin ja oli pakko hommata oma laiva ja alkaa verkkokalastajaksi. Sittemmin rauhoitus peruttiin, mutta olin jo tottunut verkkomiehen elämään.
Verkkokalastaja, ravunpytäjä 66v
Abonner på:
Innlegg (Atom)