Varstad Gård Gisløy

Varstad Gård Gisløy
Ketojen hoitoa.

torsdag 24. september 2020

Vieraskirjoitus: Matkalla yhteyteen pohjoisen sydämessä

Aion viedä sinut matkalle paikkaan, joka hengittää samaan tahtiin kuin se erämaa, jonka vieressä se asuu. Paikkaan, jossa aika kulkee luonnon tahtiin, ja jota kutsuvat kodikseen seitsemänkymmentä arktista koiraa, neljätoista pelastettua hevosta ja kaksi hyvin erityistä ihmistä. Heitä kaikkia yhdistää villi sielu.

Käsiä särkee, mutta on helpompi pysyä tasaisessa liikkeessä. Oikea jalka upposi vähän, muttei niin paljoa, että vesi olisi läikkynyt ämpäristä. Lumihiutaleet tanssii otsalampun valaisemalla näyttämöllä kuin loputon helminauhoista kudottu peite. Vielä on metrejä mökille, jonka ikkunoista hehkuu himmeä keltainen valo. Mielessä kaikuu ihmisten ihmetys: "eikö teillä ole siellä vettä", johon vastaan joka kerta että onhan meillä joki, täynnä vettä se on.

                                

Kun kengät on vaihdettu lämpimämpiin ja rukkaset pujotettu käsiin, johdatamme vieraat tutustumaan koiriin. On kylmä helmikuinen viikonloppu, mutta koiratarha huokuu lämpöä ja intoa. Kohta juostaan.

Me kerromme, että koirat tarvitsevat meiltä huolenpitoa ja jatkuvan tiedon siitä, että ne ovat turvassa.  Tietysti ne rakastavat rapsutuksia ja huomiota, mutta ne tulevat luottamuksen seurauksena. Tärkein tehtävämme on nähdä koiriemme tarpeet ja yksilölliset toiveet, sekä vastata niihin. Koirat kommunikoivat jatkuvasti ja paljon, niillä on rikas elekieli ja paljon asiaa. Kun reagoimme pienimpäänkin eleeseen, ne huomaavat että ymmärrämme, ja oppivat siten myös luottamaan apuumme.

Ne luottavat meidän pitävän huolta että jokainen, joka niiden kanssa toimii, tietää mitä tekee. Siksi onkin tärkeää, että jokainen vieraamme oppii kuinka tulkita koirien elekieltä ja kuinka vastata siihen oikein. Meidän tulee tarjota koirillemme selkeä ohje jokaisessa tilanteessa, laittamatta siihen omia tunteitamme. Siksi onkin tärkeää, että kykenemme hallitsemaan itsemme täysin. On sivuutettava oma epävarmuus, tietämättömyys tai pelko, ja viestittävä koirille, että meihin voi luottaa. Opimme näkemään kokonaisuuden, ja samalla huomioimaan tarkasti jokaisen yksityiskohdan. Kun huomion pitää täysin hetkessä ja ympärillä tapahtuvissa asioissa, oman kehon ja mielen hallinta on helpompaa. Emme voi kävellä huolimattomasti kompastellen tai huutaa yhtäkkiä epämääräisesti. Siihen koirat eivät osaa luottaa, sillä niiden maailmassa on rauha ja hallinta.

Meidän on löydettävä sisäinen rauhamme voidaksemme löytää yhteyden koiriin. Mutta myös löytääksemme syvemmän yhteyden itseemme ja elämään. On luotettava itseemme, ja siihen, että me osaamme, kun kuuntelemme intuitiotamme. Luotettava niihin koiriin, joiden kanssa tulemme viettämään seuraavat tunnit erämaassa. Yhdessä, tiiminä.

                                

Oikea käteni puristaa tiukasti reen ohjauskaarta, kun kumarrun vetämään ankkurinarun auki. Valjakko syöksähtää eteenpäin, ja asetun jarruttamaan. Koirat hakevat tahtia ensimmäiset kilometrit ja rentoutuvat sitten liitävään liikkeeseen. Olen niin hiljaa, etten kuule yhtään ajatusta päässäni. Pakkaslumi kiiltää ja huokailee jalaksien alla, riemu karkaa sisältäni hengähdyksenä. Johtajakoirat tietävät tarkalleen mitä tehdä, ja autan niitä ohjaamalla mutkiin täydellisesti, sekä antamalla rauhan keskittyä. On käsittämätön tunne olla osana kahdeksan koiran joukkuetta, joka rakastaa sitä mitä me juuri nyt teemme. Minä en ole matkustaja, mutten myöskään ohjaaja. Olen silmät, näen kaiken mitä valjakossa tapahtuu. Pidän huolta ettei vauhti ole liian luja, ettei kukaan sotkeudu liinastoon ja että säästämme voimia ylämäissä, juoksemalla yhdessä. Kun pysähdymme, kaikki kääntyvät katsomaan kysyvästi. Kerron, että odotamme takana tulevaa valjakkoa hetken, ja että kaikki on hyvin. Mutten käytä sanoja, ne tuntevat.

Hiki helmeilee selkää vasten, kun otan viimeisen juoksuaskeleen pitkän ylämäen laelle. Yhtäkkiä emme olekaan metsässä, ja äskeinen lumisadekin on poissa. Maisema on häkellyttävän kaunis. Luulin tienneeni miltä Suomen Lapissa näyttää, ja kuvittelin tunteneeni sen taian. Nyt ymmärrän, että täällä, Muotkatunturin erämaassa sykkii pohjoisemme sydän.

Oletko sinä se seikkailija, joka kaipaa syvempää yhteyttä upeaan Lappiin? Tai kenties itseesi? Etsitkö kokemusta, jollaista ei  myydä tavallisissa matkailupalveluissa? Haluatko olla osana koiravaljakkoelämän taikaa, sen kaikessa haastavuudessa ja kauneudessa? Saatat olla se vieras, jota me kaipaamme. Toivomme luoksemme ihmisiä, jotka tulevat sydän auki. Valmiina käyttämään kaikkia aistejaan, riisuutumaan oman arkensa paineista ja päästämään irti voimansa, ilonsa ja rohkeutensa. Haluamme, että olet valmis haastamaan itsesi tavalla, joka on paljon kokonaisvaltaisempi kuin se fyysinen ponnistus, jonka aito koiravaljakkoretki sisältää. Me haluamme antaa sinulle mahdollisuuden oppia näiltä viisailta, kauniilta ja onnellisilta koirilta.

Koirilta, jotka osaavat lentää. 


Pohjoisesta kauneudesta, ystävistäni Siperia Lapponican tilalla ja matkasta luontoon,

Ella Hellberg 


YouTube: Koiravaljakolla Muotkatunturin erämaassa

Löydä Siperia Lapponica Instagramista: arcticwolves_wildhorses

Tiedustelut ja varaukset koiravaljakkoretkistä ja koirien elämästä pohjoisessa: arcticwolves.tinja@gmail.com



torsdag 17. september 2020

Raudun maailma

Rautu kantaa mukanaan  revontulet, sateenkaaren  ja kaamoksen sävyt. Rautuun on värjätty pohjoinen. Kalaan on lyöty mystinen leima. Tummaan  selkään, kylkien alas mentäessä suureneviin keltapilkkuihin,  oranssiksi muuttuvaan vatsaan ja evien valkeisiin reunuksiin.

Pohjoisen pienet ja suuremmatkin vesialtaat ovat raudun koti. Joskus rautu elää joissa ja puroissa. Rautu on  pioneeri, ensimmänen kala, joka jääkauden jälkeen valloitti makeat vedet. Asettui, lisääntyi ja täytti järvet.
Paitsi ne rauduista joille meren ikävä oli liian suuri. Ne palasivat takaisin  äidin huomaan. Merirautu elää aikuisikänsä pohjoisessa  jäämeressä, kutee joissa ja  jokien yhteydessä olevissa lammissa ja palaa lisäännyttyään  takaisin kotiin. Poikaset kuoriutuvat ja varttuvat makeassa, ennen  kuin menevät suolaiseen. Muutaman vuoden meressä lihottuaan  on aika vaeltaa synnyinveteen. Uusia rautuja tekemään.

Rautu on menneestä maailmasta. Kylmässä viihtyvä muinaisjäännös. Rautu ei sopeudu. Se ei haluakaan. Mitä mieltä on elää haaleassa ja jäättömässä. Viisitoista asteinen järvivesi on rajoilla, lämpimämmässä tukehtuu. Rautu tulee kokemaan metsäjäniksen, riekon , kiirunan , pulmusen ja monen muun eläväisen kohtalon. Raudusta tullaan kertomaan olipa kerran.

Minä olen onnekas, minulla on vielä raudut, omat rautujärveni. En minä niitä  järviä oikeasti omista, mutta ne ovat minun. Pyhiä paikkoja joiden  jäillä  ja  vesillä viihdyn.  Kun katselen kairanreiästä  kirkkaan veden kristallisoimaa  kivikkkoa melkein meditoin. Olen ihan zen, flow tai vastaavaa. 

Kun soudan syvänteen reunaan, lämpimän  kesäpäivän muututtua  sateen ja myräkän jälkeen viileämmäksi  annan veneen ajelehtia. Minulla on suora yhteys  alla olevaan kylmempään.  Reitti raudun valtakuntaan. Sitä samaa käytävää pitkin  raudut saapuvat siedettäväksi muuttuneeseen pintaan. Niin ainakin toivon. 

Seuraan raudunvatsan väristä vedessä  haluamallani tavalla uiskentelevaa pilkkiä, jonka päässä on kahdeksan sentin tapsi.  Koukussa on oranssia  tuoksuvaa massaa ja kärpäsen toukka tai  sipulimaalta ennen roudan tuloa poimittu  ja kellarissa vanhassa kattilassa varttunut kastemato.

Soudan oikeaan paikkaan, pohjaa ei näy. Kymmeneen metriin. Pintavesi , joka vielä vähän aikaa sitten oli  lämpimän haaleaa, uimakelpoista, mutta  raudulle aivan liian lämmintä, jäähtyi . Yöllinen myrsky  ja rankkasade avasivat viimeiset portit. Kattoivat kaloille  pitopöydän. 

Elän rautujeni kanssa lopun aikoja. Se tarkoittaa viimeisiä vuosia, vuosikymmeniä  tai vuosisatoja. Ilmastonmuutos, napajäätiköt ja lumettomat talvet vaivaavat mieltäni.  Rautujärven rauhassa, tulilla tai    pohjaa katsellessa  kuitenkin unohdan. Ei minun  tarvitse koko aikaa miettiä. Rautukaan ei mieti, luulen niin. Sillä on nälkä.

Rautujärven pintaa katsellessa  en edes mieti ilmastonmuutosta, näen ainoastaan  pinnalle oletettavasti  laskeutuneet herkkupalat, muutamat pistot ja  kalojen tuikkaukset. Taitavat olla syönnillään, arvaan. Yleensä ovatkin pitkien lämpimien jaksojen jälkeen. Nämä eivät ole taimenia vaan oranssilihaisia.

Ensimmäisellä kerralla  nelikymmensenttinen  ui nopeasti pilkkiäni  kohti. Arvioin komean kalan vajaan kilon painoiseksi. Palattuaan se on päättänyt iskeä. Isku menee  koukun ohi, kala ei saa syöttiä suuhunsa. Teen vastaiskun myöhässä, kun ei kuusikymppisen reaktioajalla parempaan pysty. Rautu tarttuu kiinni vatsastaan. Onneksi nahka on niin sitkeää, että saan  nostettua oranssivatsaisen jäälle.

Kolmekymmentäseitsemän senttiä ja kolmesataakahdeksankymmentäviisi grammaa. Sopivan kokoinen paistikala. Transformaatiorautu.


Otan uistinpakista punaisen, Beten uistintehtaan  varmaksi mainostetun lipan. Sen nimi on Lotto.  Ainakin Ruijassa ne ovat sillä suuria maille kiskoneet. Lotto ei petä sanoi vieraani  jokin aikaa sitten. Silloin oli taimen syönnillään ja rautu pohjassa. Lotto petti. Olisi pitänyt olla kuparinen . Mielellään mepsi, minulla oli .                     Alla oleva kuva  Eeva Jansson

Ystäväni  heittää Loton sinne minne pitääkin. Lipan värinä ja väri ärsyttävät ruokailemassa olevia. Rautu ei tykkää tunkeilijasta. Hyökkää kummallisen  kimppuun. Ei huomaa petosta. Pian veneessä on muitakin, Jokainen omanlaisensa kuva arktisesta.
                                        -lauri-