Rautu

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA OSA V

Hveragerdi, Islanti, toukokuu 1983 

Lumet olivat vähissä, maa sulanut, routa poissa. Olimme ahkeroineet neljä päivää tunteja laskematta.  Istuttaneet taimia heti kun työ maan puolesta oli mahdollista. Ja tehneet sen vauhdilla.  Sitkankuusia, Kontortan mäntyjä, lehtikuusia ja Alaskan poppeleita meni maahan sellaiseen tahtiin, että pomomme Gretar lupasi perjantain vapaaksi.  Urakkamme oli osa Vihreä vyö- nimellä kulkevaa kunnianhimoista projektia, jonka tarkoituksena oli metsittää Islannin valtion puutarhurikoulua ja sen kasvihuoneita  ympäröivät alueet. Eroosiolle alttiit tuliperäiset  rinteet. Ne  tulisivat kasvamaan viidessäkymmenessä vuodessa suojaaviksi metsiköiksi ja  estämään rinteiden rapautumisen. 

Meillä oli ahkeruutemme ansiosta yllättäen kolmen päivän vapaa. Menimme tunturiin. Vaelsimme Hveragerdistä Thingvelliriin. Reitti kulki Varma- joen tuliperäistä höyryävää  laaksoa pitkin ylimmille järville. Leiriydyimme  kirkasvetisen syvän tunturijärven rannalle. Heittelin uistinta leiripaikkani lähellä ja onnistuin saamaan kolmekiloisen värikkään kalan. Tunturiraudun. Ensimmäinen kerta jää mieleen. Verestettyäni Ihailin saalista. Hivelin ja silitin. Puukon varovainen mutta päättävä  viilto avasi vatsan. Suolet pysyivät ehjinä  Perkasin kalan  anteeksipyytäen. Liha hehkui syvää oranssia, kala oli jumalasta  

Tajusin, että saamani rautu oli enemmän kuin kala. Se kantoi mukanaan koko Islannin. Myytit ja tarinat. Sekä  pohjoisen revontulet, sateenkaaren  ja kaamoksen sävyt. Siihen oli värjätty arktinen. Siihen oli lyöty mystinen leima. Tummaan  selkään, kylkien alas mentäessä suureneviin keltapilkkuihin,  oranssiksi muuttuvaan vatsaan ja evien valkeisiin reunuksiin. 

Pioneerikala kiehtoi  mieltäni. En saanut rauhaa. Rautu oli ehdoton. Pohjoisen pienet ja suuremmatkin vesialtaat olivat sen koti. Joskus rautu saattoi elää joissa ja puroissa. Rautu oli ensimmänen kala, joka valloitti  minut kokonaan, täytti mieleni. Nooh ehkä liioittelen, kuten minulla on tapana, ensimmäinen mieleni kokonaan täyttänyt oli rantakivien alla piilotteleva vaatimaton kivisimppu. Lapsena niitä aina etsittiin. Paikallaan jököttäviä ja yhtäkkiä salamannopealla pyrähdyksellä uuteen paikkaan asettuvia. Järvenpohja vaan pöllähti.. 

Aikoinaan,  jääkauden jälkeen, jään vetäytyessä rautu oli ensimmäisenä makean perään. Se asettui, lisääntyi ja täytti järvet. Paitsi ne rauduista joille meren ikävä oli liian suuri. Ne palasivat takaisin äidin huomaan. Merirautu elää aikuisikänsä pohjoisessa  Jäämeressä, kutee joissa ja  jokien yhteydessä olevissa lammissa ja palaa lisäännyttyään  takaisin kotiin. Poikaset kuoriutuvat ja varttuvat makeassa, ennen  kuin palaavat suolaiseen. Muutaman vuoden meressä lihottuaan varttuneiden on aika vaeltaa jälleen synnyinveteen. Uusia rautuja tekemään. Jos kudulla oleva merirautu saa päähänsä jäädä, se muuttuu värikkääksi kuten järvien veden lajitoverinsa. Rautu on elävä evoluutio. Raudulle  kymmenen tuhatta vuotta on yksi kesä. 

Kylmässä viihtyvä muinaisjäännös on menneestä maailmasta. Se ei sopeudu. Se ei haluakaan. Mitä mieltä on elää haaleassa ja jäättömässä. Viisitoista asteinen järvivesi on kriittinen piste, siinä rajoilla. Sitä lämpimämmässä tukehtuu. Rautu tulee kokemaan metsäjäniksen, riekon , kiirunan , pulmusen ja monen muun eläväisen kohtalon. Raudusta tullaan kertomaan olipa kerran. Onneksi minun ei tarvitse. Saan elää kiihkeästi  kuin viimeisiä päiviä. Haluankin. 

Olin onnekas muuttaessani pohjoiseen, asettuessani  arktiseen. Islannin asemasta Norjaan. Täälläkin minulla on raudut, omat rautujärveni. En minä niitä  järviä oikeasti omista, mutta ne ovat  minun. Pakkomielteisiä pyhiä paikkoja joiden jäillä  ja vesillä viihdyn.  

 

 

 

Alsvågvatnet Vesterålen Norja  28.3.2019 

Potkin lumet. Minulla on jalassa venäläisten lentopalloilijoiden Sergein aikoinaan Pielavedelle tuomasta huopakenkien valikoimasta saatu esittelypari. Niillä lumi saa kyytiä. Sitten  kairaan reiän. Lumen alla on neljäkymmentä senttiä kestävää rautajäätä. Helppo juttu. Kaivan repusta reikäkauhan ja siirrän sohjot sivuun. Asetan telttapatjan. Menen makuulle. Otan hyvän asennon. Ripottelen pilkkimiseen parhaiten soveltuvaa pitkäjyväriisiä. Odotan veden selkeämistä. Kun katselen kairanreiästä  kirkkaan veden kristallisoimaa  vedenalaista unversumia  ja kivien takaa huomaamattomasti liukuvia, mutta riisin päällä hyvin erottuvia  rautuja minä meditoin. Olen kaikkea sitä mitä kiireisen, stressaavan ja  suorittamista korostavan vastapainoksi tarvitaan. Zen, flow, tässä hetkessä, mutta myös Carpe Diem. Tai jotain muuta. En minä niistä ymmärrä 

Klotindsvatnet Vesterålen, Norja elokuu 2020

Kun soudan syvänteen reunaan, lämpimän  loppukesän päivän muututtua  sateen ja myräkän jälkeen viileämmäksi  ja annan veneen ajelehtia, minulla on suora yhteys  alla olevaan kylmempään.  Reitti suojaisaan valtakuntaan. Sitä pitkin raudut  saapuvat siedettäväksi muuttuneeseen pintaan. Niin minä  toivon. Joka kerta. Rakastan syvänteestä pintaan nousevia , mutta savustettuna pidän niistä paljon  enemmän. Ruotsalaisen piparjuuritahnan kera rautu on parasta. 

Alsvågvatnet 

Otan pilkkivapani esiin. Rauhallisesti. Minulla ei ole kiiire. Kalassa ei saa olla kiire.  Kysyn  järveltä luvan ja saan vastauksen. Olen valmis. Olen varma. Lasken siimaa, annan pilkin vajota reilun metrin syvyyteen. Seuraan raudunvatsan väristä vedessä  haluamallani tavalla uiskentelevaa jäljitelmää, jonka päässä on kahdeksan sentin tapsi.  Koukkuun olen laittanut oranssia  tuoksuvaa massaa, punaista villalankaa ja kärpäsen toukkia  sekä  sipulimaalta ennen roudan tuloa poimitun  ja kellarissa suuressa alumiinikattilassa vanhoilla jauhoilla lihoneen kastemadon. Alumiini on paha, siitä voi liueta aineita ruokaan. Ei sellaista kattilaa voi keittiössä käyttää, ainoastaan matoastiana.  

Vapa tuntuu kädessä hyvältä, herkältä. Olen riisunut rukkaset tuntuman saamiseksi, minulla on vain ystävältäni saadut kynsikkäät. Oranssi pilkki liikkuu kuin kala. Kuin itsevarma aluettaan puolustava  värikäs urosrautu. Olen rautu. Kahden vuosikymmenen kokemus rakkaiden rautujen  parissa auttaa. He eivät kavaluuttani tajua. Petos menee täydestä. 

Klotindsvatnet.                                                      

Soudan kunnes löydän oikeaan paikan, pohjaa ei enää näy. Annan  veneen liukua viimeiset metrit. Jään syvänteen päälle, vettä allani on  kymmenen metriä. Pintavesi , joka vielä vähän aikaa sitten on ollut lämpimän haaleaa, uimakelpoista, mutta  raudulle aivan liian lämmintä, on jäähtynyt. Yöllinen myrsky  ja rankkasade ovat avanneet kaikki portit. Kattaneet pintaan pitopöydän. Olen julkea kuokkavieras raudun juhlissa. 

Tiedän, että elän rautujeni kanssa lopun aikoja. Se tarkoittaa viimeisiä vuosia, vuosikymmeniä  tai vuosisatoja. Ilmastonmuutos, napajäätiköt ja lumettomat talvet vaivaavat mieltäni. Tunnen huonoa omatuntoa kun ahdistukseni Ragnarökin  vääjäämättä lähestyessä on liian laimeaa. Rautujärven rauhassa, siellä soudellessa, tulilla ollessa tai  pohjaa kairanreiästä  katsellessa vähäinenkin tuska  katoaa. Olen vapaa. Ei minun  tarvitse koko aikaa miettiä. Itseäni soimata. Rautukaan ei mieti, Sillä on nälkä. 

 

Rautujärven tyynellä pinnalla ei näy merkkiäkään ilmastonmuutosta, kymmenen vuotta sitten, kun olisi pitänyt havahtua happosateista tai otsonikadosta  en sitäkään tajunnut. Lajiani halveksinut. Nilviäiseksi kutsunut. Ihminen kuuluu luontoon. On osa sitä. Rakastan ihmisiä. Tänä aamuna aistin ainoastaan  pinnalle oletettavasti  laskeutuneet herkkupalat, muutamat pistot ja  kalojen tuikkaukset. Raudut ovat  syönnillään, arvaan. Kuten  pitkien lämpimien jaksojen jälkeen kuuluukin olla.  Nämä eivät todellakaan  ole laimeamman makuisia  taimenia, vaan oranssilihaisia ja täyteläisen rasvaisia. Kaikkein parasta mitä voin saada. 

Alsvågvatnet. 

Pilkkiessä ei leikitä. Ruoalla ei leikitä. Siksi terävässä koukussa on väkäset myös selkäpuolella. Kalan iskiessä ne uppoavat kitalakeen tai  muualle suun sisäpintaan ja varmistavat kiinnipysymisen. Mikään ei harmita niin paljon  kuin saaliin karkaaminen. Ja kalalle aiheutunut turha kipu. Tappaminen on reilua, rääkkääminen ei.  Kalat tuntevat kipua. Mutta eivät pitkään. Nopea tainnutus  ja verenlasku. Kaikki on ohi sekunneissa. 

Olen saalistaja. Liikuttelen ja tärisytän vapaa. Teen juuri sellaisia liikkeitä kuin pitääkin. Petollisia ja kutsuvia. Kiimaisia ja  agressiivisia, nälkäisen näköisiä. Perustarpeiden mukaisia Välillä rauhoitun niin rautukin tekisi. Niillä  ei ole nälkä. Ne uivat ohi välinpitämättöminä. Syötti ei kiinnosta .Uusia rautuja  ilmaantuu näkökenttään.  Kokonainen parvi. Näen muutaman  parisataagrammaisen. 
Jatkan  houkuttelua. Tunnen vastapuolen. Minä tiedän. 
 

Ensimmäisellä kerralla  nelikymmensenttinen  ui nopeasti pilkkini ohi. Arvioin komean kalan puolen kilon painoiseksi. Palattuaan se on päättänyt iskeä. Isku menee  koukun ohi, kala ei saa syöttiä suuhunsa. Teen vastaiskun myöhässä, kun ei kuusikymppisen reaktioajalla parempaan pysty. Rautu tarttuu kiinni vatsastaan. Onneksi nahka on niin sitkeää, että saan  nostettua oranssivatsaisen jäälle. 

Kolmekymmentäseitsemän senttiä ja kolmesataakahdeksankymmentäviisi grammaa. Tai jotain sellaista.  Sopivan kokoinen paistikala. Transformaatiorautu. Riisun rukkaset. Otan puukon tupesta. Tainnutan  ja  viillän kurkun auki. Elämä jättää valtiaan. Henki kaikkoaa. Mutta se ei riitä, minä haluan lisää. Seuraava on kiinni ja muu parvi paniikissa. Nostan kaloja jäälle, tainnutan ja verestän. Kaikki arktiset sävyt ovat  näkyvissä. Jotkut ovat kirkkaita, toiset tummempia, muutamien vatsa on verenpunaisen ja oranssin väliltä. Toisten lähes hopeinen. Vuotanut veri  värjää hangen kauniin punaiseksi 

Klotindsvatnet 

Otan uistinpakista punaisen, Beten uistintehtaan  varmaksi mainostetun lipan. Sen nimi on Lotto.  Ainakin Ruijassa ne ovat sillä suuria vonkaleita  maille kiskoneet. Lotto ei petä sanoi vieraani aikoinaan, jonkin aikaa sitten. Silloin oli taimen syönnillään ja rautu pohjassa. Lotto petti. Olisi pitänyt olla kuparinen . Mielellään mepsi, minulla oli .  

Heitän Loton sinne minne pitääkin. Lipan värinä ja väri ärsyttävät ruokailemassa olevia. Rautu ei tykkää tunkeilijasta. Hyökkää kummallisen  kimppuun. Ei huomaa petosta. Pian veneessä on muitakin, Jokainen omanlaisensa kuva arktisesta. Pöntöllinen  savustettavaa. Illalla on aika pyytää anteeksi. Järjestää juhlat. Peijaiset kauniin kalan kunniaksi. 

                                        -lauri- 

 

VastaaLähetä edelleen

RATA, MOUNA JA MINÄ

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA OSA IV

Vähintään kerran tunnissa lähtee pitkä, jopa 70 vaunua käsittävä malmijuna Kiirunan kaivosten lastauspihalta Narvikin suojaiseen satamaan.  Vuosittain radan kautta  kulkee malmia enemmän kuin mitään muuta tavaraa missään muualla Norjassa. Malmijunien välillä radalla liikennöi henkilöjuna. 

Malmiradan juna, Pohjolan pikajuna, on  henkireikäni, flow ja meditaatio. Mindfullnes ja kaikkea sellaista upeaa, josta tiedostavat ystäväni ovat  minulle yrittäneet  kertoa. Että sisäistäisin. Edesmennyt setäni käyttäisi  flowsta sanaa oleminen. Pohjolan pikajuna on ollutta ja tulevaa. Mennyttä maailmaa. Paluu 60-luvulle. Idän pikajunan korvike Baikalin ja Amurin  radan hengessä.  Matkalla Narvikista Tukholmaan tai päinvastoin  aika pysähtyy kuudeksitoista tunniksi ja ihmisiäksi. Kohtalot  ja tarinat sekä luonto vyöryvät tajuntaan. Varsinkin jos on niin onnekas , että makuuvaunun sekahytissä on useampia kanssamatkustajia.

Junassa on ravintolavaunu. Wifiä ei ole.  Kahvin ostajalle luvataan santsikuppi ilmaiseksi. Koko matkan ajan. Siinä tulee säästöä. 

Faktat antavat varmuuden turvalliseen matkaan. Nettiä ei tarvita ja kahvi on halpaa. Ravintolavaunu tarjoaa ruotsalaisen leppoisan lämpimän  tunnelman ja mielettömän  valikoiman syötävää. Myös vegaanisia herkkuja. Minä valitsen aina poronkäristyksen, jonka pyydän vain hieman mikrossa lämmitettynä. Ensimmäisen, kahden vuosikymmenen takaisen matkani polttavan  kokemuksen opettamana. 

Kuuden hengen sekahytit seinältä laskettavine sänkyineen ovat junan sisäisiä erillään  olevia linnakkeita. Valitsen sellaisen,  joka kerta. Takuun inspiroivasta matkasta. Jos matkani on Narvikista Tukholmaan saan kiirehtimättä ja väljästi  asettua hyttiin, useimmiten yksin.  Muut tulevat Abiskosta tai Kiirunasta. Rakennan sänkyni, kiinnitän sen tottuneesti. Jousitetun  pultin ja hahlon avulla seinään. Sitten  laitan paksun aluslakanan patjan päälle, asettelen päällyslakanan ja huovan  sillä tavalla, että lakanasta noin 40 senttiä on huovan päällä.  Lopuksi tyyny saa tärkätyn päällysliinan. Pussilakana ja froteiset patjan päälle venytettävät kuminauhaliset resorilutrakkeet eivät Pohjolan pikajunaan kuulu.  Vasta kun sänky on kunnossa, teen hytti-inventaarion.

Pienellä pöydällä ikkunan alla on kuusi tetraa ruotsalaista lähdevettä. Sekä muutama  kappale rautateiden  sopivan paksua, helposti luettavaa julkaisua, lehteä nimeltä Kupee. Valitettavasti  ja harmikseni se ei koronarajoitusten aikana ilmestynyt.  

Paras muistoni Kupeesta on ihana lääkäri Mouna. Neljän vuoden takaa. Eräältä lokakuiselta matkalta.

Sillä matkalla  hyttiin nousi Abiskosta ja Kiirunasta vain  kaksi nuorta miestä,  myöhemmin ei ketään. Kanssamatkustajani olivat ruottalaisia, ihan asiallisen kivoja,  kohteliaita, mutta niin urheilullisia,  etten millään päässyt sosiaaliseen transsiin, täysillä mukaan  vuorikiipeilyn ja myös  jääkiipeilyn  maailmaan. Hakkuihin, köysiin ja lukkoihin, piikkeihin. Pitänee vastaisen varalle perehtyä Narvikin pystysuoriin vuoriin sekä  Abiskon ja Jukkasjärven  kallionleikkausten jääseinämiin.  Kiipeilytekniikoihin.

Seurustellessa meni kaikesta huolimatta mukavasti  muutama tunti kuunnellen. Tarinoin toki itsekin. Valaista ja turskasta. Sitten oli aika käydä nauttimassa päivällinen. Otin Kupeen mukaani. Tilasin annokseni haluamallani tavalla lämmitettynä. Ruokajuomaksi pyysin oluen. Pullon etiketissä komeili Lapporten niminen  skeittiramppia muistuttava tunturimuodostelma.

Ruokaa odotellessani selasin nopeasti lehden jutut, kävin läpi otsakkeet. Mouna pisti heti silmään , meni mieleeni. Häneen tutustuisin sängyssä lukulampun valossa. Hänestä saisin seuraa. Syötyäni  ja parit kaljat  sekä jälkiruokakahvit juotuani. Sen verran Mouna saisi odottaa. 

Palasin sopivassa tunnelmassa hytiin. Iltatoimien jälkeen kömmin lakanoiden väliin. Seuralaiseni oli  aivotutkija Mouna Esmaeilzadeh.  Tarinansa uskomaton.

 Alkuvuodesta 1983 joukko iranilaispakolaisia pyrki Turkkiin. Pakkasta oli vuorilla 20 astetta , lunta pyrytti. Kylään saavuttuaan vanhemmat luulivat pienen tyttärensä kuolleen. Hän ei hengittänyt. Oli kylmennyt. Kylän naiset riisuivat kolmivuotiaan. Laittoivat ammeeseen. Ei lämpimään, vaan  kylmään veteen. 

Lapsi virkosi. Palasi kuolleista. Lääkäri Mouna Esmaeilzadeh kertoi saaneensa kolmivuotiaana juuri oikeanlaista hoitoa. Samalla tavalla pahasti kylmettyneitä hypotermiapotilaita nykyäänkin hoidetaan. Ammattilaisten toimesta tietokoneen ohjauksessa. Mounan pelastivat luku-ja kirjoitustaidottomat. Kylmä vesi ja  sinkitty amme. Ammattimaisesti ja rutiinilla. 

Pakolaisperhe ei päässyt  haluamaansa  Ranskaan vaan  joutui Ruotsiin. Vieraan kielen ja kulttuurin armoille. Ranskassa olisi ollut osa Persiaa.  Mounan kotikaupungiksi tuli Tukholma. Hän meni kouluun , opppi nopeasti kielen, kävi  musiikkilukion Integroitui. Suoritti filosofian maisterin tutkinnon. Valmistui lääkäriksi. Väitteli aivoista. Mouna on nyt  43-vuotias optimisti. Mouna uskoo tieteeseen ja demokratiaan. Tieteeseen, joka on kaikkien käsitettävissä. 

Neloskanavalla doktor Mouna tulee kylään. Hän  antaa toivoa ja tarjoaa faktoja maailmanlopun sijaan. Vastaa kysymyksiin, auttaa tuskassa. Mielenkiintoisesti. Syyllistämättä. Mouna lohduttaa kehityksen  nimeen. On ihmisten tukena. Silloin kun vastassa ovat luulot ja olettamukset. Valeuutiset ja ilkeydet. Iva ja pilkka. Tai pessimismi ja toivottomuus.

Hektinen tuokiomme iltayöstä Mounan kanssa oli lyhyt, mutta pitkä.  Mouna jäi mieleeni . Tuli luokseni uudestaan ja uudestaan. Siihen auttoi mukaan nappaamani Kupee. Vielä viikkojenkin päästä  olin Monassa ja sanoissaan. Luin artikkelin moneen kertaan.  Osaan sen ulkoa. Voisin siteerata ystävääni Mounaa muutaman  A nelosen verran.                                                                                                                                    

Riittäköön nämä

"Jos minulla ja sinulla on eri näkökohdat, ja sinä pystyt aukottomasti esittämään tieteelliset faktat jotka kumoavat totena pitämäni, pysyn entistä tiukemmin kannassani "                                                                     -Mouna Esmaielzadeh-

" Tiede on kaikkein seksikkäintä mitä on olemassa "
 -Mouna Esmaielzadeh-

" Intohimo on huumeenomainen virtaus aivoissa, kuin rakkaus joka vetää meitä vastuttamattomasti tiettyyn  suuntaan"
-Mouna Esmaielzadeh-

                                                          -lauri-

VILLIN POHJOLAN LEGENDAT

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA  OSAIII

Pohjois- Ruotsin ja Pohjois- Norjan sisämaan legendaarisimmat ja mielenkiintoisimmat persoonat. Amerikan filmiteollisuudessa näillä  ihmiskohtaloislla olisi  tehty tili. 

6.Sigurd Siikavaara
Sigurd Siikavaara oli korpelalaisuuden johtohahmoja. Hänen ja Niilo Holmbergin johdolla lestadiolaisuudesta irtaantunut korpelalaisuus ajautui 30-luvulla yhä etäämmälle emolahkosta. Liikkeen jumalanpalveluksiin tulivat mukaan alkoholi ja voimakas seksuaalinen viretila. Korpelalaiset kokivat olevansa immuuneja synnille ja valittuja pääsemään hopea- arkin kyydissä Palestiinaan. Orgioissa oli  tarkka käsikirjoitus ja niissä toteutettiin Siikavaaran seksifantasioita. Liike veti yhä useampia puoleensa. Nuoria, alaikäisiä seurakuntalaisia tuli raskaaksi.

Korpelalaisten jumalanpalvelukset Kiirunassa olivat suuria mediatapahtumia. Tuhansia uteliaita kokoontui sunnuntaisin jumalanpalveluspaikan, Rauhanyhdistyksen seurakuntatalon,  ulkopuolelle odottamaan, että joku seurakuntalaisista tulisi  rappusille  hoilaamaan syntejään anteeksi , laulamaan, niinsanotun  Mooseksen virren. Jopa Etelä-Ruotsin lehdistöä oli paikalla. Kyseessä oli suuren luokan mediatapahtuma. Kuin stadionit täyttävät rock-konsertit nykyään.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Vähitellen  tilanne riistäytyi käsistä. Asiat menivät lahkon kannalta huonompaan suuntaan. Arkki , jonka  oli määrä laskeutua Luossajärven jäälle, ei  ilmoitellut tulostaan.  Profeetta, tai  jumala, joutui muuttamaan ajankohtaa  sitä mukaa kun ennustukset eivät toteutuneet. Hopea-arkki ei koskaan saapunut. Korpelalaiset olivat kuitenkin jäljillä,  niiltä samoilta seuduilta ammutaan tänä päivänä ESA:n satelliitteja. Profeetta ennakoi tulevaa. 

Aikansan katseltuaan virkavalta kyllästyi Kiirunan sekoittaneeseen touhuun ja puuttui lahkon toimintaan pidättämällä pastorin, saarnaajan ja muuta johtoporrasta sekä  sulkemalla osan mielisairaalaan. Syytteitä rapisi  siveellisyys- ja alkoholilakien rikkomisesta. 

5. Svarta Bjørn

Balladi Svarta Bjørnistä sopisi minkä tahansa oopperan tai elokuvan aiheeksi. Pääosan esittäjä on Kiirunan Narvikin  malmiradan valtavan rakennusurakan ilmentymä, ristiriitainen, sopivasti syntinen. Villissä lännessä hän olisi ollut  bordellin pitäjä, madame , kapakan  tanssijatar tai mestariampuja. Ainakin kaivosmiehen tytär. Sellaiset pääsivät historiaan  ja country biiseihin. Malmiradan rakennustyömailla häntä kutsuttiin Radan  kuningattareksi.

Svarta Bjørn oli legenda jo tultuaan. Voimakas nainen. Tumma ja rotevarakenteinen. Ahkera ja arvostettu, oma-aloitteinen  työihminen. Erinomainen emäntä, talousihminen. Mutta myös sellainen, joka sai miehet sekaisin. Otti kenet halusi.  Svarta Bjørnistä on lukuisia tarinoita, mutta varmuudella ei tiedetä. kuka hän oli . Oletettavasti hän työskenteli kokkina radanrakentajien parakeissa. Ehkä toimenkuvaan kuului muutakin.

Ratatyömaalla vallitsi sama järjestys kuin Koillismaan metsäkämpillä Suomessa  tai Lofoottien kalastajakylissä Pohjois-Norjassa. Urakoitiin ryhmissä. Asuttiin ahtaasti pienissä mökeissä. Ryhmä koostui pomosta, päällysmiehestä , radanrakentajista eli  rallareista  ja omassa pikku sopessaan  muista erillään yöpyvästä kokista. Kokkina toimi rippikoulun käynyt tyttö. Hänen  tehtävänsä oli emännöidä. Pitää  jöötä. Ja  rallarit ruoassa ja puhtaissa vaatteissa, Kämppä siistinä ja lämpimänä. Siinä hommassa Svarta Björn oli ylivertainen

Ja muussakin. Se varsinkin herätti kateutta.

Kerran Svarta Bjørn ajautui  riitaan erään toisen kokin kanssa. Kyseessä olivat miesasiat. Radanrakentajien kuningatar sai puukosta ja kuoli sillä tavalla, että  hänestä tuli myytti. Svarta Bjørnin arvellaan olevan haudattuna Tornehamnin rallarikirkon hautausmaalle.

Oikealta nimeltään Svarta Bjørn lienee ollut Anna Rebecka Hofstad. Lofoottien ja Vesterålenin kalastajakylät ennen ratatyömaalle menoaan kierrellyt raisu tyttö Helgelandista. Tarinasta on tehty elokuva , jossa miespääosassa Svarta Bjørnin salarakkaana Ålands Kallena on edesmennyt Åke Lindman.

4. Lapin Maria
Lestadiuksen elämän kertaheitolla muuttanut, häneen suurimman vaikutuksen tehnyt ja kääntymään saanut Lapin Maria oli oikealta nimeltään Milla Clemensdottir .  Milla syntyi 1813 varakkaaseen perheeseen, mutta isän juopottelun ja lopulta ryyppyreissulla tapahtuneen väkivaltaisen kuoleman johdosta kaikki muuttui.

Äiti meni uusiin naimisiin ja kuusivuotias Milla lähetettiin kasvatiksi muualle. Ensimmäiset pari vuotta kuluivat vuohipaimenena. Millan elämästä tuli rankka ja ahdistava. Kasvattiperhet vaihtuivat. Koko ajan Millalla oli huolenpitäjän ja vastuunkantajan rooli. Rajuissa elämäntilanteissa tyttö sai turvaa uskostaan, kertoi siitä muillekkin. Köyhästä Millasta. Tavallisesta huutolaistytöstä ja paimenesta alkoi kasvaa karismaattinen saarnaaja. Pohjoismaiden merkittävin uskonnollinen ja yhteiskunnallinen murros pääsi itämään.

3. Ellen Aslaksdatter Skum
Kautokeinolainen Ellen Aslaksdatter Skum syntyi 1827, meni nuorena naimisiin Mattis Hættan kanssa, sai viisi lasta. Ellenin ja Mattis'n lapsista ainoastaan yksi selviytyi elämään. Ellen näki Kautokeinon alennustilan. Kuinka kylän mahtimies kauppias Ruth sai viinanmyynnillään orjuutettua saamekansan. Miehille kapakasta, mustasta talosta, tuli toinen koti. Viinavelat kuitattiin myymällä porot kauppiaalle pilkkahinnasta. Tokan hoito jäi naisten vastuulle. Kylän pappi Stockflecht oli sen ajan tavan mukaan mukana touhussa, eikä tehnyt mitään saamelaisten auttamiseksi. Kauppias kun oli hänen ystävänsä.

Lapin herättäjän Lestadiuksen saarna Karesuvannon markkinoilla oli käännekohta. Se teki Elleniin niin suuren vaikutuksen, että hän pyysi pappia tulemaan Kautokeinoon. Saarnaamaan heillekin parannusta. Kun omasta papista ei siihen ollut. Lestadius ei päässyt, vaan evästi Ellenin kertomaan siidalleen jumalan sanaa.
Ellen oli luontainen kyky. Hänen saarnansa ja profetiansa saivat kautokeinolaiset kääntymään ja raitistumaan. Ellenissä vaikutti pyhä henki , sanottiin.

Ellen näki tekopyhyyden, kirkon teorian ja käytännön ristiriidan. Hurmoksessa hän joukkoineen häiritsi jumalanpalveluksia ainakin Skjervøyllä ja Kautokeinossa, kutsui niissä yhteyksissä pappeja paholaisen asialla oleviksi. Kautokeinon herätyksen vuoksi pappi Stockfleht joutui saarnaamaan tyhjälle kirkolle. Kun taas Ellen sai monilukuiset kuulijansa hurmokseen. Siihen ei tarvittu rakennuksia.

Ellen oli asettunut instituutioita vastaan. Kyseenalaistanut kirkon. Se ei käynyt päinsä. Sellaista ei kirkko eikä valtio voinut sietää. Kautokeinon herätys johti traagisiin seurauksiin, kun jumalanpalveluksien häiritsemisestä vankeuteen tuomitut piileskelivät ja lopulta hyökkäsivät Kautokeinoon. Nimismies ja viinakauppias tapettiin, kapakka poltettiin ja uskovien silmissä tekopyhä pappi ja muut jumalattomat piiskattiin isän kadestä.
Kapina luonnolisesti kukistettiin ja tuomioita sateli. Ellenkin tuomittiin kuolemaan , mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi , jota Ellen Skum istui 17 vuotta.
Kautokeinon kapinasta on tehty elokuva. Elleniä esittää Ivalossa 1979 syntynyt Anni- Kristiina Juuso.

2.Lars Leevi Lestadius

Lapin legendojen hottiuslistani kakkonen  on ilman muuta Lars Leevi Lestadius. Lestadius oli monilahjakkuus, kiinnostunut kasveista ja luonnosta yleensä. Hän oli myös kansantieteilijä. Lestadiuksessa olisi ollut aineksia kohota maallisellakin puolella alojensa arvostetuimmaksi asiantuntijaksi. Lestadiuksen keräämä pohjoisten kasvien kokoelma on ainutlaatuinen. Lestadius olisi sopinut myös yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Mutta Lars Leevi valitsi Jumalan tai Jumala valitsi Lars Leevin. Ihan miten vaan.

Toimittuaan vuosikausia ns. leipäpappina Lestadiuksen elämä muuttui. Hän tapasi Lapin Mariaksi kutsutun köyhän saamelaistytön . Keskusteluissa nuoren Marian kanssa Lestadiukselle selveni mitä elävä usko on. Uudestisyntynyneenä  hän  aloitti voimakkaan saarnaamistoiminnan. Saarnoissaan Lestadiusa uskalsi arvostella vallitsevia epäkohtia. Vallanpitäjien ja kirkonmiesten kaksinaismoraalia.

Lestadius kutsui syntiä synniksi. Ja paholaista sen omalla nimellä. Saarnoissaan hän ei piiloutunut hymistelyn taakse. Lestadiukselle usko oli elävää, ei kirkkorakennuksiin sidottuja rituaaleja. Viina oli paholaisen kusta ja vihollinen numero yksi. Ihmiset täytyi pelastaa sen orjuudesta.

Lestadius aloitti julistustyönsä ja saarnamatkansa, levitti sanomaansa. Hänellä oli taitavia apureita, kuten Raattama pieni.  Liike sai jalansijaa , levittäytyi nopeasti koko Pohjois- Kalotin alueelle. Lestadiuksen toiminnan ansiosta kerrotaan saamelaisten elinolojen  parantuneen

Kautokeinon kapinan yhteydessä Lestadiustakin syytettiin osallisuudesta kapinahankkeeseen, mutta syytteet hylättiin.

Pajalan kunnassa Lestadiuksen kotikulmilla on esitetty Lestadiuksen elämästä kertovaa oopperaa.

1. Hjalmar Lundbom 

Hjalmar Lundbohm  syntyi nimismiehen ja rovastintyttären perheeseen 1855. Utelias Hjalmar oppi lukemaan jo viisivuotiaana, mutta tuotti pettymyksen vanhemmilleen koulunkäynnin kangerrellessa. Niinpä poika pistettiin Göteborgin käsityökouluun. "Ei siitå sen kummempaan ole" tuumi nimismies isä. Göteborgissa  nuori Hjalmar  toimi opiskelijayhdisyksen kassanhoitajana,  ystävystyi sitä kautta taiteilijoiden ja kirjailijoiden kanssa. Ja  loi nopeasti verkoston kulttuurieliitin piirissä. Ruotsin prinssi Eugen ja Eräs August Strindberg kuuluivat  jo tuolloin Hjalmarin ystäviin.

Hjalmar Lundbohm innostui geologiasta, utelias kun oli, opiskeli sitä iltaisin , suoritti tutkinnon teknisestä kemiasta  ja monien sattumien ja kokeneempien sairastumisen seurauksena  löysi itsensä geologin virasta.  Asemapaikkanaan  Jällivaaran  Malmberg, Saadessaan komennuksen pohjoiseen  Lundbohm kiinnostui saamelaisuudesta. Hänen mukaansa moderni yhteiskunta ja kristinusko tuhoaa puhtaan saamelaiskulttuurin. Saamelaisuuden ja sen kulttuurin  varjelemisesta tuli Lundbohmille kutsumus.

Kun Ruotsin valtion omistama kaivosyhtiö  LKAB  valtiopäivien suostumuksella päätti  laajentaa kaivostoimintaa ja jatkaa Malmbergiin rakennettua rataa Narvikkiin saakka tarvittiin  toimitusjohtaja, jonka vastuulla kaivokset , rata  ja molemmat satamat Luulaja ja Narvik olisivat. Hjalmar Lundbohm oli valinta. Myös sen vuoksi , että hän oli löytänyt  Kiirunan kaivoksen Luossavaaran kupeessa olevan Tuolluvaaran malmiesiintymän.   Kymmenessä vuodessa kulttuurista kiinnostuneesta  joutilaisuuteen taipuvaisesta puuseppäoppilaasta oli tullut mahtava mesenaatti, patruuna joka hallitsi pienen europpalaisen valtion kokoista  valtakuntaansa tiukasti, mutta lempeästi. 

Lundbohmin aikana Kiiruna kasvoi kaupungiksi. Asuinrakennukset, koulut, sairaala ja virastot sekä radan varren massiiviset  asemat ja kylät rakennettiin Lundbohmin mieltymysten mukaan. Myös Kiirunan kirkko  josta tuli toisenlainen   herran huone .  Jeesus , Jumala ja Pyhä Henki olivat sivuosaas,  Lundbohmin vaatimuksesta  ja kirkonmietsen harmiksi  kirkosta tehtiin ensisijaisesti  kaikkien kaupunkilaisten kokoontumispaikka, Kiirunan tupa.  Sisustuksessa  näkyi  saamelaisuus ja kaivoskaupungn kruunaamattoman hallitsijan mieltymykset. Hjalmar  Lumdbohmin taiteilija- ja kuvanveistäjäystävät saivat  vapaat kädet .

Lundbohm jäi historiaan yhtenä Ruostin ja koko pohjolan merkittävimpänä miehenä, jonka luotsaaman ja kasvattaman  kaivoksen malmi auttoi  rakentamaan pohjoismaista demokraattista kansankotia, mutta samalla mahdollisti  kolmannen valtakunna nousun ja myöhemmän tuhon.

-lauri-.