Ymmärsin taas , että Suomen metsät eivät ole vanhoja metsiä. Ne on melkein kaikki jossain vaiheessa raiskattu. Ihminen, jonka kuulumista luontoon suuuresti epäillään, on suuressa ahneudessaan ja markkinataloushuumassa materiaa hamutessaan, ottanut oikeudekseen muokata metsiä. Erämaat katoavat, vain muutama prosentti on koskematonta ikimetsää.
Lajit häviävät. Nisäkkäät, linnut, hyönteiset, marjat, sienet. Kaikki joiden koti on metsä. Niin minulle on vakuuteltu. Niin olen lukuisista eri retkeily-, erä- ja luontolehdistä sekä blogeista huolestuneilta aistinut.
Minua on informoitu monelta taholta, että Suomen metsien tilalle on pelkkiä steriilejä puupeltoja. Ahneet metsiä vuosikymmeniä tuhonneet luonnosta vieraantuneet puolustelevat tekojaan kutsumalla puupeltojaan talousmetsiksi. He sanovat hoitavansa niitä. Pitävänsä hyvää huolta.
Mutta heille kuten sukulaisilleni, metsät ovat saamani varman tiedon ja kuulemieni väitteiden mukaan kuutioita ja euroja sekä puumäärän vuotuista kasvua hehtaaria kohden. Sellaiset raiskiot eivät ole oikeita metsiä. Tärvelty luonto, metsä jolta on riistetty sielu, ei millään voi olla tiedostavan luonnonystävän koti. Eikä sellaiseksi tulla.
"Talousmetsä ei yksinkertaisesti missään tilanteessa anna samanlaista mielenrauhaa kuin koskematon erämaa" sain taannoin vastaukseksi yrittäessäni kertoa millaisia sieni- ja marjasaaliita olen kerännyt metsästä, joka vuonna 1970 oli paljaaksi parturoitu aurattu raiskio. Ja jonka ihan omin kätösin nuorena poikasena kylvin. "Talousmetsissä tulee paha mieli. Ei sinne kannata mennä. Surullista, että lähes koko Etelä-ja Keski-Suomi on menetetty. Suurin osa Lappiakin." Turhaan yritin näin voimakkaan ja ehdottoman oikeassa olemisen edessä olla eri mieltä. Olinkin vaiti. Poistuin ryhmästä.
Jälkeenpäin pohdin miksi en ymmärtänyt aatetovereitani. Mietin millaista olisi minunkin tiedostaa tosissaan, välittää ja tiedottaa Suomen metsien tila oikealla ja myyvällä tavalla. Sielun ja sydämeni pohjasta. Tunteella ja karuja faktoja kuulijoille ja lukijoille esiin tuoden. Tulevaisuudella pelotellen. Tarvittaessa jopa omaa lajiamme mollaten. Myös maaseudulla vielä sinnitteleviä ruoantuottajia ja jopa maaltapaon aikana metsiä henkensä pitimiksi hakanneita pientilallisia. Minkä tekivät !!!
Koska minulla ei viljelyksieni ja turpeeseen ja periferiaan sidotun omavaraiselämäni sekä terveydentilani takia ole siihen mahdollisuutta, tyydyn visioimaan ja haaveilemaan. Entäs jos. Amattitaitonikaan ei valistamiseen riittäisi. Eikä sisäinen palo. Metsien somesuojelu vaatisi monta kertaa suuremmat tulot ja kuluttamisen, kuin osa-aikainen työkyvyttömyyseläke ja satunnaiset opastustyöt mahdollistavat. Ja huomattavan paljon kallista materiaa mihin minulla ei ole varaa. Medianäkyvyys olisi elinehto.
Oikean, aidon ja alkuperäisen luonnon kokemiseksi, rauhan saamiseksi ja sen rauhan muille reaaliajassa välittämiseksi minun olisi pakko mennä satoje kilometrien päähän Pielaveden ja Varkauden vuosisatojen kuluessa useaan kertaan kaskettujen ja hakattujen talousmetsien ulkopuolelle.
Siis paljaaksi parturoitujen ja steriilisti harvennettujen puupeltojen ja hakkuuaukioiden sijaan kaukaisten kansallis- ja luonnonpuistojen perimmäisiin kolkkiin. Jopa polkujen ja ihmismassoja varten tehtyjen nuotiopaikkojen ulkopuolelle. Pois retkeilyreittien vilskeestä.
Vain korvessa ja mielellään yksin voisin kokea koskemattoman. Vain siellä ihmiset ja ihmisten loputon ahneus sekä kiire ja stressi unohtuisivat. Vain sieltä olisi mahdollista välittää autenttinen hätähuuto luonnon ja metsien puolesta. Paksussa sammalikossa ikimetsässä veden äärellä loikoillen ja nokipannukahvia, tai villiyrttiteetä, juoden.
Jos istahtaisin kuivalle sammalmättäälle tai tervaskannolle nuotion ääreen, sopivan lähelle solisevaa erämaapuroa, saisin upeaa taustamusiikkia podcastiin. Yhdessä ritisevän nuotion ja kiehuvan kahviveden kanssa se lisäisi uskottavuutta. Teeren kukerrus syksyiseen rauhallisella äänellä puhuttuun aamulähetykseen olisi toivottavaa. Purosta nousevan usvan sanallinen välittäminen kuulijoille suurin haaste. Se vaatisi etukäteisharjoittelua. Aikaa luontoyhteyteen olis varattava ainakin kuukausi.
Mikäli valo-olosuhteet olisivat hyvät, instakuvat onnistuisivat ja niiden värimaailma olisi sopusoinnussa edellisten päivitysten kanssa, ne välittyisivät kaupallisten yhteistyökumppaneidenkin kautta ja huomattaisiin. Sanoma menisi perille. Vihreässä siimeksessä on hyvä olla päällä värikästä, edes vähän, luonnonmukaista tai ainakin sellaiselta näyttävää. Retkeilyjulkaisuihin kuvia valitessa kannattaa tarkkaan miettiä millaisen visuaalisen viestin lukijoille antaa. Puukuksa on luomumpi kuin muovista tai komposiitista tehty.
Nokeentunut kierrätyskuparipannu on paras, mutta se painaa enemmän kuin alumiininen. Trangia on joka tapauksessa mukana. Sponsoreiden logot olisi hyvä saada, ikäänkuin vahingossa, mukaan tärkeää asiaa tukemaan.
Ultrakevyet sadoissa grammoissa mitattavat säänkestävät varusteet, kuten teltta, riippumatto, säteilypeitto, laavu, makuuussi ja -alusta sekä hengittävät mutta samalla vedenpitävät uusimman teknologian älyretkeilyvaatteet ovat välttämättömiä. Niiden myötävaikutuksella voisin välittää luontoa ja rauhaa miellyttävämmin, helpommin ja pidempään. Päivien jopa usean viikon ajan. Kuukauden ajana.
Riittävän korkealuokkainen älypuhelin monine vara-akkuineen ja multitoimintoineen mahdollistaisi reitin, kävellyn matkan ja sydämen sykkeen tiedottamisen reaaliajassa kuvien kera instan ja facen tarinoihin. Osallistuva kaksisuuntainen yhteys lukijoihin ja kuulijoihin kun on kaukaisessakin erämaassa välttämättömyys ja kaiken perusta. Takaa jatkuvuuden.
Urheiluvarustesupermarkettien retkeilyosaston kuivattu ekoretkimuonavalikoima on nykyään niin laaja, että sieltä löytäisin helposti viikkojenkin muonat, jopa maatiaisruokavaliooni sopivat, ainoastaan hieman rinkan painoa lisäävät. Minulle kerrottiin, että on hyvin tärkeää laskea rinkan paino grammojen tarkkuudella.
Luonnollisesti käyttäisin erämaassa urheilullisella ja kestävällä tavalla pyydystämiäni kaloja ja ainakin muutamia yrttejä, eräoloissa löydettäviä ja helposti iltateeksi haudutettavia. Jo uskottavuuden takia. Sekä mukaan ottamaani kuivasienijauhoa. Tuoremuonaa kuten marjoja, sieniä ja villikasveja löytyisi riittävästi loppukesän eräateriapäivityksiin.
Unelmat ja haaveet ovat enemmän kuin todellisuus, sanotaan. Jos ne eivät toteudu on elettävä todellisuutta. On tyydyttävä vaatimattomaan. Minä tyydyin.
Olin kotiseudullani Savossa ensimmäistä kertaa koronan puhkeamisen jälkeen. Kolmen viikon ajan minulla oli mahdollisuus tutustua parjattuihin talousmetsiin. Käyskennellä tutuilla ja rakkailla vainioilla Pielavedellä ja tuntemattomilla saloilla Varkaudessa.
Olen metsäläisiä, ikäni metsässä ja soilla viiihtynyt. Siellä suuren osan työuraani tehnyt. Istuttanut, raivannut , kaatanut, harventanut. Metsästä olen rauhani saanut. Ja joskus melko hyvän tilin. Sienet ja marjat poiminut ja myynyt, teeret, pyyt, metsot ja jänikset ampunut ja syönyt. Hengitän metsää. Minulla on nytkin päällä ystävältäni saama metsäkansalainen t-paita. Elän metsästä.
Mutta minulle ihan kaikenlaiset metsät ovat rakkaita. Jopa kastikkaista (Se ihanan värinen heinä ) kullankeltaisena hohtava viljavat vainiot mieleentuova Stora Enson kahdeksan hehtaarin hakkuuaukio Varkauden kupeessa. Avaruutta riittää kuin tuntureilla. Olisinpa ollut täällä ahomansikoiden kypsyessä.
Lapsuudessani 60-luvulla metsät olivat järeitä. Vanhoja yli satavuotiaita kaskikuusikoita oli jäljellä. Samoin karumpien maiden männiköitä. Koivikoita ei vedenjakajaseudun lähettyvillä niin paljoa kasvanut. Karvarouskuja oli mentävä poimimaan Pielaveden koivuvaltaisiin saariin, kuten Rusalaan. Samalla reissulla saattoi ampua muutaman riekon. Silloin niitä vielä oli. Kahdeksankymmentäluvulla katosivat. Sieniä riitti ja marjoja. Lakat olivat, kuten riekotkin, hävinneet soiden ojituksien myötä. Karpaloita löytyi järvenrantasoilta niin paljon kun jaksoi kerätä.
 |
| Karpaloita Pikonlahden suolla |
Aina synnyinseudulla käydessäni vierailen kylvämässäni metsässä. Käyn kylässä, käyn kotona. Metsä on kotini. Nyt kotini on keski-ikäinen. Mäntyvaltainen varttunut sekametsä, talousmetsäksi metsätalouden ehdoilla harvennettu. Lehtipuut tulivat siihen itsestään. Minulle oma metsäni on enemmän. Osoitus elämän jatkuvuudesta. Metsä ei kuole puiden mukana. Metsän henki on ikuinen. Se elää ja luo uutta.
Hakattu metsä on haavoittunut, vaivainen ja tarvitsee apua. Ei sitä saa halveksien ja metsän hakanneita manaten hylätä. Raihnaisena ja myllerrettynäkin ontuva metsä ottaa lämpimästi vastaan. Tarjoaa aluksi korvasienet, pian ahomansikat, puolukat ja vadelmat, muutamien vuosikymmenien päästä mustikat ja sienet. Sekä saunapuut.
Paljon kantarelleja on tullut vakiopaikoista haettua. Sadanviidenkymmenen vuoden päästä metsäni tarjoaa aarniometsän siimeksen. Suojelukohteen.
Minua harmitti kun lapsuuteni metsissä ei ollut mieltäni kiehtovia suurpetoja. Ei ainuttakaan karhua, ahmaa, sutta tai ilvestä. Ei myöskään hirviä eikä majavia. Joskus susi eksyi Ylä-Savoon aiheuttaen liikekannallepanon ja suurjahdin. Rajavartioston sotilasmestari taisi sen viimeisen vaeltajan ampua. Jahdissa jonne Vaaraslahdestakin mentiin kun kutsu kävi.
Oli melkoinen tapaus nähdä hirvenjäljet. Tai kuulla että joutsen oli jossain lentänyt. Ne olivat suuria ihmeitä. Niistä puhuttiin pitkään.
Kun vierailen kotona tiedän, että nyt niissä metsissä kylämme alueella elää susilauma, useita ahmoja ja ilveksiä. Karhut repivät välistä suurpaaleja. Ja käyvät nuolukivillä kuten kuvan nalle joka tallentui varkautelaisen metsästysseuran riistakameraan
Hirvi on runsaslukuinen , samoin majava. Uusina tulokkaina Pielavedellä asustaa metsäkauriita. Villisiat saattavat vierailla samoin valkohäntäkauriit. Tuntuukin upealta samoilla samoissa metsissä suurten ja pienempien otusten kanssa.
Aivan sama tapaako niitä vai ei. Tieto olemassaolosta riittää. Järveltä kuuluva joutsenten laulu ja kuikan huuto rauhoittaa. Tuo lapsuuden rantasaunan rappusilla istuvalle erämaan .
Vaikka me olemme ymmärtämättömyydessämme tai tietoisesti paljon pahaa metsille tehneet, rakastan myös omaa lajiani. Itseni mukaanlukien. -lauri-
