Varstad Gård Gisløy

Varstad Gård Gisløy
Ketojen hoitoa.

onsdag 27. mars 2019

Petos

Tämä ole reilua.  Näin ei tehdä.
Tunnen syyllisyttä kun en tälläkään kertaa peräänny.
Vieraani haluavat paistettua rautua.
Lähiruokaa.
Otan molemmilta puolilta oranssiksi maalatun lusikkauistimen. Laitan leikarit sekä ala-että yläreikiin. Alhaalle olevaan  sidon kymmenen senttiä pitkän tapsin.
Sen ympärille nyöritän  kirkkaanoranssinpunaista villalankaa. Samaa sävyä kuin värikkäimpien rautujen alakyljissä ja vatsassa. Usko patenttiini on vahva.
Tapsin päässä on pieni väkäsellinen koukku. Koukussa on väkäset myös selkäpuolella. Kalan iskiessä ne uppoavat kitalakeen tai  muualle suun sisäpintaan ja varmistavat kiinnipysymisen. Mikään ei harmita niin paljon  kuin saaliin karkaaminen. Ja kalalle aiheutunut turha kipu. Kalat tuntevat kipua. Mutta eivät pitkään. Nopea tainnutus  ja verenlasku. Kaikki on ohi sekunneissa.
Siima on erikoisvahvaa nollaviistoistaista  ja kestää hyvin pienet kalat aina kolmeensataan grammaan saakka. Suurempia  harvoin tulee.
Vapa on hankittu Essolta. Halpa setti, mihin kuuluu kaupantekijäisenä siimaa ja kolme pilkkiä. Se on aivan yhtä toimiva kuin  kolme kertaa arvokkaammat. Paitsi että yksi pilkeistä on surkea. Jos ostaisin merkkipilkit paketin hinnalla saisin vain kaksi. Pilkkijakkarassani on mukana hätävara. Pihlajakeppi siimaa ja pilkki. Sekin on käyttökelpoinen, mutta ei yhtä herkkä.
Haen kellarista syksyllä kerättyjä matoja. Talven aikana ne ovat pulskistuneet vanhoista lehdistä ja muusta orgaanisesta ja ovat nyt  houkuttelevan sopivankokoisia, punaselkäisiä ja elinvoimaisia. Matojen lisäksi tarvitsen  haisevaa oranssia keinomassaa tai pallukoita. Myös valkeita kärpäsen toukkia on hyvä olla mukana.
Puuroriisi on parasta. Sitä kun laittaa kairanreikään se  vajoaa sopivasti hajaantuen ja asetttuu pohjaan  tasaisemin kuin pitkulaisempi Uncle Bens tai Basmati. Basmati haisee tai tuoksuu. En osaa sanoa kumpaako. En ole aivan varma, etteivätkö kalat sitä hajua vierastaisi. Jasmiini ei tunnu sopivan arktiselta.  Riisiä kuitenkin tarvitaan. Sitä vasten kirkkaassa vedessä uivat kalat erottuvat paremmin.

Ajan  Ryphaugenin  puutarhan vadelma- ja mansikkapeltojen  ohi leirintäalueen parkkipaikalle. Katson etelään  ja jätän selkäni  takana olevat  kolmisenkymmentä mökkiä, huoltorakennuksen ja asuntautoille varatun parkkipaikan sekä siihen kuuluvat  sähkötolpat huomioimatta.  Olen tunturilaakson syrjäisellä erämaajärvellä .
Grillipaikan edessä kahdenkymmenen metrin päässä parkkipaikasta on sopivasti  vettä ja pohjassa suuria kiviä. Niillä tienoilla minä kesällä rikoin jalkapohjani.  Astuin rikkinäiseen pulloon. Hotelliyöni meni päivystyksessä. Pyhä järveni haluaa hyvittää, tiedän.  Vaikka pullo ei ollut sen vika. Vaan jonkun kusipää, idiootin, typeryksen heittämä.
Kairaan sopivin etäisyyksin  puolenkymmentä reikää  seitsemänkymmentäsenttiseen jäähän. Vettä on metrin verran. Sitten poistan jääsohjot reikäisellä pilkkikauhalla. Lopuksi kaadan riisiä reikiin. Riisin pöly samentaa hieman, mutta ei häiritsevästi. Pian pääsen jäänalaiseen.

Otan pilkkivapani esiin. Rauhallisesti. Minulla ei ole kiiire. Kalassa ei saa olla kiire.  Kysyn  järveltä luvan ja saan vastauksen. Olen valmis. Olen varma.

Laitan koukkuun haisevan pallukan. Sen jälkeen pujotan madon, niin että punainen pääpuoli tulee lähelle väkäskoukun  kärkeä. Lopuksi koukkuun  menee kärpäsen toukka.
Vapa tuntuu kädessä hyvältä, herkältä. Olen riisunut rukkaset, minulla on vain kynsikkäät. Oranssi pilkki liikkuu kuin kala. Kuin itsevarma aluettaan puolustava  värikäs urosrautu. Olen rautu.

Tapsi on sopivan jäykkä ja takaa, että koukku liikkuu rauhallisemmin kuin itse pilkki. Villalanka paitsi houkuttelee myös kannattelee  ja saa syötin näyttämään leijuvalta ötökältä.  Liikuttelen ja tärisytän vapaa. Teen juuri sellaisia liikkeitä kuin pitääkin. Petollisia ja kutsuvia. Kiimaisia ja  agressiivisia, nälkäisen näköisiä. Perustarpeiden mukaisia Välillä rauhoitun kuten rautukin tekisi.

Niillä  ei ole nälkä. Ne uivat ohi välinpitämättöminä. Syötti ei kiinnosta .Uusia ilmaantuu näkökenttään.  Kokonainen parvi. Näen muutaman  parisataagrammaisen.
Jatkan  houkuttelua. Tunnen vastapuolen. Minä tiedän.

Aikansa uituaan yksi hyökkää. Nostan pilkkiä ja varma saalis karkaa kalan ulottuvilta. Rautua harmittaa, luulen. Se ei osunut. Se iski ohi ja ärsyyntyi.

Nostan pilkin vähäksi aikaa ylös vedestä. Lasken takaisin. Yksi on kiinni ja muu parvi paniikissa. Nostan kaloja jäälle, tainnutan ja verestän. Kaikki arktiset sävyt ovat  näkyvissä. Jotkut ovat kirkkaita, toiset tummempia, muutamien vatsa on verenpunaisen ja oranssin väliltä. Toisten lähes hopeinen. Vuotanut veri  värjää kala-asetelman alustan.

Lopetan kesken kiihkeimmän syönnin. Minulla on tarpeeksi. Kerään saaliin ja pakkaan vehkeet. Laitan kalat siististi suuruusjärjestykseen ja vanhan pihlajavapani rekvisiitaksi. Otan kuvan albumiini. Kiitän järveä.
Illalla on aika pyytää anteeksi. Järjestää juhlat. Peijaiset kauniin kalan kunniaksi.

                                                                   -lauri-




mandag 25. mars 2019

Rakkaudesta, ystävistä ja isomaltsastakin

 Matka
Olin viikonloppuna matkoilla. poissa saareltani ja poissa kotoa, poissa  maailmastani, Olin verkostoitumassa naapurikunnassa saakka. Ihan työmatkalla vuonojen ja vuorten toisella puolella. Olin ystävieni luona. Se oli ihanaa.
Ystävät
Ystävälläni  on maatila. Perheessä on hevosia, aasi, sikoja, kissa  ja koira. Siellä on myös toinen, alkutalvesta Suomesta  sopivasti pahimpaan rajumyrskyyn saapunut. Hänkin on ystäväni
Alkutalvesta saapunut sanoi mulle eilen näin.
Kun joku rakastaa sinua ja kun sinulla on joku tietty tärkeä  maapaikka missä kasvaa tai missä kasvatat  rakastamaasi kasvia, voit saavuttaa ikuisen elämän. Edellytyksenä on, ettet koskaan ajattele omaa kuolemaasi.
Kasvini on isomaltsa, joku minua rakastaa , opettelen olemaan ajattelematta omaa kuolemaani, elämän rajallisuutta.
Muuten,  ystäväni Vesteråleniin tervetulleeksi toivottanut talvimyrsky ei sitten vienytkään tallin loimivaraston kattoa mukanaan. Lähellä kasvanut suuri raita nappasi sen oksistoonsa.
Yhdessä
Olin  viettämässä iltoja  iltaisin ja   tutustumassa uusiin ihmisiin ja maisemiin päivisin. Olin tekemässä ja nauttimassa hyvää ruokaa ja keskustelemassa. Olin oppimassa uutta. Matkani, opintomatkani ja työmatkani oli odotettua vaihtelua  eikä se minua paljoa jännittänyt. Olin ystävieni kanssa yhdessä.

Yhdessä on yhteys ja yhdessä on hyvä olla. Yhdessä ymmärtää enemmän ja yhdessä viisastuu. Yhdessä voi laittaa ruokaa ja käydä kirpputorilla löytämässä aarteen kuten ruokkikermakon. Aina välillä on hyvä olla yhdessä  jos ei aina voi olla. Tai jos ei halua.
Rakkaus 
Rakkaus on pitkämielinen ja rakkaus on aika paljon. Rakkaus on vaikka mitä ja Rakkaus on kaikki. Vuorisaarnassa Rakkaudesta on kerrottu oleellinen. Siihen ei ole paljoa lisättävää eikä siitä pois otettavaa. Rakkauden saa kirjoittaa isolla.
Rakkaus luontoon
Meidän yksityisessä ideariihessä  erään omavaraispariskunnan kanssa pohdimme matkailua, opastusta, hapatusta  ja  juurileivontaa. Sekä volgan sientä eli kombuchaa ja Kimchin tekoa. Sen lisäksi keskustelimme myös  luonnosta  ja rakkaudesta luontoon.
Rakkaus luontoon ei ole omimista eikä rakkautta omaan rakastumiseen. Rakkaus on enemmän. Rakkaus on syvempää.  Rakkaus ymmärtää. Rakkaus on avara ja  rakkaus on yhtä. Rakkaus kysyy luvan ja rakkaus kiittää. Rakkaus ei hätäile. Luonnossa ei hätäillä.
Me olemme hyväosaisia. Täällä on pohjoista pakuria, sieniä, marjoja, mahlaa ja kasveja. Sekä rautuja tunturijärvissä. Maukasta merilevää rannat täynnä. Yhden nimi on suomeksi  viuhkavuotakelppi. Viuhkavuotakelppi kuuluu lapakelppeihin.

Saat aina  luonnosta sen mitä tarvitset. Saat sen mitä sinulle kuuluu. Kun on sen aika. Kysythän kuitenkin  luvan ja kiität. Se on Rakkautta.
Ihmisrakkaus
Ihmisten välisen rakkauden pohdiskelussa aika pysähtyy tai unohtuu. Sydämen avara tila siis sydäntila ja rakkauden eri muodot vaativat oman aikansa. Deadlinea ei ole. Jos menee liian vaikeaksi on hyvä muistaa  että ihminen on osa luontoa
Viisas ystäväni, neuvojani ja johdattajani jos niin voi sanoa ja niin voi sanoa, sanoi minulle ilmeisesti  rakkauden pyyteettömyydestä.
Muista olennainen rakkaus itseäsi kohtaan
Rakkaus itseä kohtaan on eri asia kuin itserakkaus, oletan . Ymmärsinköhän oikein. Pitänee kysyä seuraavalla kerralla.
                          -lauri-



fredag 8. mars 2019

Matka rajattomuuden ja ajattomuuden valtakuntaan.

Ystäväni Mimir sanoi kauan aikaa sitten onnellisia olevan niiden, jotka näkevät sinne missä ei näyttäisi olevan mitään, mutta voisi olla. Hänen mielestään elämä oli muutakin kuin kokemus ja oleminen olisi tekemisen korkein aste. Mimir kertoi myös energioista ja tasoista ja sellaisista.
Olen yrittänyt pitää islantilaisen ystäväni sanat mielessä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Joskus siinä onnistuen. Useimmiten kiire kokea ja halu saavuttaa ovat olleet esteenä. Sekä töissä että kotona ja vapaalla.

Mimirillä ei ollut kiire. Hän oli jo  silloin ja on yhä ajattomuuden ja rajattomuuden matkalla. Niin, että sielu pysyy mukana. Mistähän se senkin oli keksinyt, ajattelin. Sellaisella matkalla ollaan perillä. Ja matkan alussa. Matka on  kohde, matka on päämäärä. Niin ystäväni ihan tosissaan väitti.
Kun olimme syyskuisena viikonloppuna 1985 vaeltamassa  Birkilundurin pienen kylän kioskilta pohjoiseen Mimir pysähtyi kesken patikoinnin tauolle. Vaikka olimme vasta vähän matkaa tulleet. Ja vaikka olisimme aivan hyvin voineet jatkaa.  Djubavatnille ja sen lähistöllä sijaitseville lammille saakka.  Parhaalle niistä  oli  vajaan tunnin kävely.

Mimirille tuli mieleen jokin tapahtuma lapsuudesta tai sitten hän oli nähnyt kaukana raakkuvan korpin, mättäällä kukkivan villitinjamin tai jotain muuta mistä halusi minulle kertoa. Kun on asiaa silloin pysähdytään ja sanotaan se asia.
Ehkä kuulin tutun tarinan Thingvallavatnin jättitaimenesta, joka ei sitten taimen ollutkaan. En muista tarkkaan. Hän tarinoi ymmärrettävällä skandinaaviskallaan rauhalliseen tyyliin ja harvakseltaan, vaikka taatusti näki kuinka kovasti halusin jatkaa. Olin  aikaisemmilla retkillä päässyt raudun makuun, himoitsin lisää.

Kylllä me sinne lammelle aikanaan saavuimme  ja vieläpä  parhaaseen syöntiaikaan. Olin innoissani kun kalaa tuli. Sain kookkaita rautuja ja upeita paistitaimeniakin  ja syönti tuntui kiihtyvän. Sain enemmän kaloja kuin Mimir. Abu röding oli varsinkin rautujen mieleen. Yhtäkkiä Mimir sanoi, että  lammen pitäisi nyt levätä. Pidetään mekin tauko, keitetäänpäs  kahvit.
Minua harmitti, olin ärtynyt. Miksi ihmeessä keskeyttää. Vielä hyvässä lihassa olevat  herkulliset  mätikalat arvokkaine lasteineen olivat syönnillään. Minun ei  tehnyt mieli kahvia.

Trangiaa huolella viritellessä meni oma aikansa, Veden kiehuminen  kesti liian kauan, Ja sitten piti  sivusta seurata kun Mimir hitaasti hämmentäen sekoitti kiehahtanutta kahvia variksenmarjan kuivuneen juuren pätkällä. Piti kaikessa rauhassa odotella että kahvinporot painuisivat pohjaan.

Kahvittelun ja harmaasammalikossa loikoilun jälkeen Mimir  pakkasi  myrskykeittimensä, nyöritti vanhat  vaelluskenkänsä ja nousi . Minä olin  ollut aikoja sitten valmis.

Jätimme varman kalapaikan ja läksimme seuraavalle lammelle. Kävelimme pari kilometriä pienen tunturin taakse tai ainakin sellainen mielikuva minulla on. Se ainakin on varmaa, etten silloinkaan ymmärtänyt ystävääni. Miksi poistua rautukeitaalta.
Sinä päivänä ei kala enää syönyt, saimme vain muutaman  kääpiöityneen. Mimiriä se ei tuntunut harmittavan. Minua kiukustutti. Kun emme voineet jäädä. Kun piti jättää varma saalis.

Paluumatkalla Mimir esitteli lapsuuutensa leikkipaikat, korppien valtakunnan ja sen toisen maailman, minulle käsittämättömän. Kävimme kurkkaamassa maanalaisia voimia  myös minun koettavissa olevia.  Oikea  toinen maailma  avautuisi kun en hätäilisi, kun olisin siihen valmis.

Mimirin  hitaasti itäneet ajatukset ovat alkaneet kasvaa, mennä tajuntaani, kukkia. Siihen on tarvittu vuosikymmeniä, entisen  loppu ja uuden alku. Hiipuminen ja toipuminen. Sattuneesta syystä rauhoittuminen. Maailmani supistuminen  ja avartuminen. Maailmani, joka Islannin sijaan sijaitsee nyt Pohjois-Norjassa. Maailmani joka on turskan ja valaiden valtakunta. Sinne pääsee kiirehtimättä. Matkalle melkein menneeseen. Minulta voipi kysellä miten.
                                                                 -lauri-






Rajattomuuden ja ajattomuuden puutarha.

Hanne blogista  Saman Otavan Alla haastoi meidät omavaraisbloggaajat  kertomaan millaisia puutarhureita olemme.  Alla hieman selvennystä.

1.Ensimmäiset puutarhamuistoni
Oli 60-luvulta joskus 6-7 vuotiaana, kun poimin pieniä puutarhamansikoita äitini kanssa. Lajike oli pocahontas amerikkalainen pienimarjainen,  nimen olen myöhemmin äidiltä  kuullut. Meillä oli aika iso ala  mansikkaa,mutta  naapurissa oli parempia uutuutena viljelyyn tullutta Senga senganaa. Minusta puutarhahommat olivat tylsiä ja sitäpaitsi  metsämansikat ja mustikat  parempia. Mieluummin olin  metsissä ja sedän kanssa  järvellä kuin puutarhassa.

2. Vahvuuteni puutarhurina
Melkoinen ammattitaito, se on ollut ammattini  17- vuoden ajan. Minulla on ammatillista kokemusta vihannes-  marja-ja koristekasvipuolelta. Kolmesta eri maasta. Norjasta, Islannista ja Suomesta.                                          Olin myös luomupuutarhayrittäjänä Suomessa asuessani. Lepaan  velvoittaa. Valmistuin sieltä puutarhuriksi  1983.
3. Haasteeni puutarhurina:
En ole pysynyt kärryillä kaikesta, uusimmat villitykset ovat kokematta , lajikkeet  ja viljelytekniikat seuraamatta. Olen yhä  jumissa, kolmenkymmen vuoden takaisessa. Sellainen tilasokeus  vaivaa. Minä tiedän !!! asenteeni ärsyttää. Kuvittelun jopa osaavani ratsastaa. Islannin heppa on nimeltään Embla.
4. Unelmieni puutarha:
Unelmieni puutarha on puoliksi villi permapuutarha. Siitä olen blogiini aikoinaan kirjoittanut. Enemmän  täällä 
5. Puutarhakirja pöydälläni:
Ei oo kirjaa pöydällä, kirjahyllyssä  kylläkin perusteokset opiskeluajoilta.. Netistä seuraan  maatiaisasioita sekä Norjasta että Suomesta. Jos joku kirja pitäisi pöydälleni saada, se olisi Eesti pomologii. Mielettömät kuvat siinä 30-luvun teoksessa. Näin opiskeluaikoinani Lepaalla ja siitä saakka on ajoittain tullut mieleen, että pitäisi saada. Kuvaa kirjasta ei netistä  löydy joten laitan tämän.
 6. Kukat, jotka löytyvät aina puutarhastani:
Minulla on vähän kesäkukkia, mutta monivuotsia,kuten  esikoita ja sipulikukkia, tulppaaneja, narsisseja, krookuksia ja erilaisia kelloja niinkun lumikello löytyy. Ensi kesäksi saan hyvältä helsinkiläiseltä  ystävältäni pelargonioita kaikki huoneet ja ulkoalueiden kukkalaatikot täyteen. Puutarhan ja niityn raja on täällä  häilyvä. Tekolammikon viereiseltä  niityltä löytyvät nämä kukkani.


 7. Vihannes/ kasvis, joka löytyy aina puutarhastani:
Talvivalkosipuli Alexandria. Koko ajan on maassa jossain kasvuvaiheessa olevaa.
8.Paras puutarhavinkkini:
Basilikaomavaraisuus puoleksi vuodeksi on helppo saavuttaa. Otetaan näihin aikoihin pistokkaita kaupan luomubasilikoista. Niistä jotka ovat juuri  puutarhalta saapuneet. Tai jaetaan ne  ja istutetaan uusiin ruukkuihin. Jakaminen saksilla leikkaamalla niin kasvi vaurioituu vähiten. Pistokkaat istuteaan kun juuria on reilusti näkyvissä. Sitten vaan kasvatellaan ja latvotaan , niin saadaan syksyyn mennessä metrin korkuinen pensas. Aina vaan latvaversoa poikki ja myöhemmin myös  alempana olevia lehtiä. 


9. Lempipuutarhatyökaluni:

Sen on pakko olla viikate tai sirppi. Sanoisin viikate. Tärkeä työkalu  ketoprojekteja varten ja alitajuntaisen   maskuliinisuuteni ja  itsetunnon  kohottaja haulikon asemesta. En enää metsästä.


10. Mottoni:
Se on ystäväni tekemä haiku tilanteessa, kun olin yhteen asiaan pahasti pettynyt  ja vastoin tapojani konjakkia jo aamusta hieman murheeseen naukkaillut. Siinä sitten unohtui  ottaa sydänlääke, beetasalpaaja ja  verenpainejuttu. Muistin asian  ja otin aamulääkkeen iltapäivällä konjakin kanssa.Ystäväni  halusi tehdä seuraavana päivänä haikusta ristipiston. Hän opetteli tekniikan  netistä . Itäkarjalaisella fontilla syntyi huoneentaulu, joka on niinsanottu allegorinen elämänohjeeni puutarhanhoitoon ja ihan  kaikkeen.