Jää

Riite. 

Laskin verkot . Kerkesin  ennen pimeää. Oli pilvistä ja tyyntä. Plussan puolella. Järvi sula. Siika kutenut. Halusin edes  muutaman. Vähän mätiä. Yöllä  selkeni. Pakasti. Veti järven riitteeseen. Sen se mokoma teki.

Jäätyminen                                   

Viisisenttinen  kestää kävellä. Jos on tihkusadetta ja plussalla, kalat ovat  kesyjä. Vain ihan matalassa. Varovasti kun liikkuu, luistattamalla. Sitten hamarapuolella lyö. Jokunen minuutti on  aikaa ottaa ennen kuin kala virkoaa. Kolkkaamiseksi sitä sanovat.

Huutaa lunta.                                                                                                                                           Pakkasella jää  alastomana ääntelee, on levoton , tekee railoja, lunta päälleen ulvoo . Kalat verkkoon  ajaa. Silloin on aika.                                                                                                                                                                    

Kohva                                                                                                                                                            Arempia ovat kalat kirkkaan aikaan. Eivät  helpolla tule. Syöttiin ota. Uivat vaan. Kun sataa lunta ja jään alla pimenee niitä metristä ja matalemmasta saa. Kohvan aikaan.

Jäätää.

Pienikin pakkanen jäätää  avannon  ja siiman.  Ja kalat kohmeeseen . Ovat sitten helpompi konttiin laittaa. 

Hyyhmä

Lounaasta matala tulee. Lunta  räntää ja vettä. tuo. Lämpöaallon. Hyyhmän, joka tiensä   aikanaan jään alle vetenä löytää, synnyttää.

Lautat

Yli puolimetristä  oli. Sitten satoi. Lauhtui. Myrskysi. Järvi tulvi. Jää nousi, lautoiksi rannoillta lohkeili. Kantoi  kuitenkin kulkijan ja koiran.

Lohkareet

Kuukauteen  ei satanut, vettä antanut. Laskujoki virtasi. Veden vei. Järvi pakeni. Lohkareet jäi.

Puikkoontunut

Sulatti sohjon ja hyyhmän ja kohvan. Rautajään puikkoonnutti . Kevät.

Sulatti

Aurinko, tuuli tai sade. Joka tapauksessa jokin ne sulatti. Vaikka pakkasöinä  vähän vastustelivat. Riitteeksi sulavaa  jäätivät. Turhaan. Järvi vapautui.

 

-lauri-

Bryggjan - kalastajien kahvila

ISLANDIA  on muutamia tarinoita Islannista. Tällä kertaa tuokiokuvia Bryggjanista, kalastajien kahvilasta Grindavikissa. Islannissa, kuten Norjassakin, kalastajakylien satamissa on  sekä valtion ja kalastajajärjestöjen tukemia kahviloita, kohtauspaikkoja. Tai kokonaan yksityisiä.

Kahviloissa on mahdollista kahvitella ja ruokailla, viettää aikaa sekä tavata kollegoita. Sesongin aikaan ne täyttyvät muualta tulleista laivoissaan majoittuneista vieraskalastajista. Eläkkeellä oleville kahvilat ovat merielämän päättymisen jälkeisen siirtymävaiheen turvasatama. Kalastajien koti. Kuten  Bryggjan. Nuottakutomon kumppaniksi samaan rakennukseen Islannin pahimman talouskriisin aikana perustettu.

Bryggjanissa ja muissa kalastajien kahviloissa pääsee käypäläinenkin katoavaan kalastajien  maailmaan josta pian todetaan olipa kerran. Luin juuri uutisen paikallislehdestä, että Myren kalastajien kahvila Velferden lopettaa toimintansa....äääää.

ISLANDIA II   

Bryggjan   

Neljä vuotta sitten
Neljä vuotta sitten, Kopavogurissa kissavahtina ollessa, minulla oli aikaa. Paljon aikaa. Oli meitä muitakin joilla oli aikaa. Kissojen vahtimisen ja kotimiehenä olemisen lisäksi myös lintuja piti ruokkia. Punakylkirastaita, mustarastaita ja muita siivekkäitä.

Kissat ruokittiin sisällä, ulos ne eivät  päässeet. Niiden kanssa piti myös leikkiä, hiekkalaatikko aina välistä tyhjentää. Muuten olemisen sai järjestää niin kuin parhaaksi näki. 

Ainoa rajoitus isäntäperheeltä oli, että jouluherkkua, hapatettua rauskua, ei saanut sisällä keittää. Se oli ymmärrettävä sääntö.

Oli korona-aika ja kun tilaisuus kissavahtina oloon tuli, sitä ei yksinkertaisesti voinut olla käyttämättä.

Joulu ja uusi vuosi Islannissa. Kolme viikkoa vapautta pandemiasääntöjen Norjasta.

Pääsin näkemään Reykjavikin keskustan kuuluisan joulukissan. Juuri sen, joka syö jokaisen, jolla ei joulupäivänä ole uutta ennen pidettyä, vaatekappaletta päällä. Kannattaa pukea uutta . Jos ei muuta, niin sitten uudet sukat. Silloin pelastuu.

Vihdoin oli mahdollista testata Reykjavikin kaikki uimalat. 

Ja lähitienoon  kuumat altaat. Kävellä  Keskustassa sijaitsevan Tjörninn lammen jäällä

Ja  nauttia linja-autoaseman kahvilassa savustetun karitsanpään puolikkaasta Siinä on puoli kieltä mukana. Kaikkea mukavaa ja leppoisaa oli tarjolla. 

Ennen kalastajien  joulutaukoa kerkesin käymään tervehtimässä tuttuja Grindavikin kalastajakylässä. Siellä olevaan  Bryggjan kahvilaan he kokoontuvat. Tarinoitaan kertomaan, yhdessä olemaan ja valittamaan. Asiat eivät voi olla hyvin, vaikka olisivatkin. 

Päättäjät  ja porvarit sortavat pientä kalastajaa. Niin kuin  nobel-kirjailija Laxnesin romaaneissa. Kiintiöt ovat liian pieniä, rajoituksia ja turhia määräyksiä säädetään, välikädet ottavat suurimman hyödyn ja rikastuvat toisten työllä  ja sitten vielä Norjakin suoltaa huonoa kalaa maailman markkinoille pilkkahinnalla. Olin väittämästä eri mieltä. Ymmärsin, että  ei ole helppoa olla islantilainen, omasta mielestään köyhä, kalastaja.

Kahviloiden ykköspaikan kalastajien keskuudessa ottaneen Bryggjanin ilmapiiri on kaikesta huolimatta  positiivinen, optimistinen. Tunnelma hilpeä ja leppoisa. Varsinkin kun kahvin asemasta tai lisäksi on otettu muutakin.  Valitusmantra on  kahvilan keskustelukulttuuriin kuuluva yhteisesti sovittu pakollinen numero. Jäänne taannoisesta . Relikti.

Maailmanlopun meininki  on kaukana. Tunnelma toiveikas. Ollaanhan oikeassa rakennuksessa tuotantotilassa missä kierrenuottia kunnostetaan ja tehdään. Kalastajat eivät vaikuta maansa myyneiltä, vaikka eräät  Islannin  melkein myivätkin.

Kun talouskriisin aikaan turskakiintiöparoneiden,  osakekeinottelijoiden ja huijaripankkiirien rötökset paljastuivat , Bryggjanissa kokoontuvan epävirallisen  neuvoston  raivo oli aitoa.  

Kaikenmaailman kulanssien, pamppujen ja riistäjien  oli parempi pysyä oikeilta oikeaa työtä tekeviltä ja raskautetuilta  piilossa. Poissa vihaisen kansan silmistä.

Kärsineet, paljon menettäneet, nousivat kapinaan, barrikadeille. Kokoontuivat Reykjavikin parlamenttitalon edustan aukiolle. Se on paikka missä juhlitaan ja missä tehdään "vallankumouksia " Rötösherrat joutuisivat vastuuseen. Sillä samalla aukiolla näin  Vidgisin, maailman ensimmäisen naispresidentin, kauan aikaa sitten, kesäkuun seitsemästoista 1983.

Kuohunnan hieman laannuttua kirkko ja oikeuslaitos tulivat mukaan rauhoittelemaan , sovittelemaan. Kaikki  tajusivat , ettei pienellä maalla ole varaa sulkea rötöstelijöitä  kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. 

Pyytäkööt  julkisesti anteeksi, katukoot, sovittakoot rikoksensa kärsikööt  kovatkin vankilatuomionsa ja korvatkoot aiheuttamansa kärsimyksen ja taloudelliset vahingot. Sovintoa oli hierottava ja anteeksi annettava. Vaikka väkisin.  

Ainoa mahdollisuus saada talousrikollisilta korvauksia oli antaa heidän rangaistuksensa kärsittyään, tai oikeastaan jo vankilassaoloaikanaan, tehdä sitä mitä parhaiten osaavat. Rahaa. 

Niin tapahtui ja Islanti alkoi nousta yllättävän nopeasti jaloilleen. Koko homma oli vähän niin kuin perheen  sisäinen  järjestely hairahtuneen palauttamisessa ruotuun, hänen saadessa uuden mahdollisuuden. Sellainen onnistuu maassa missä  melkein kaikki tuntevat toisensa. Norjassa on sanonta blanke ark. Suomessa  aloitetaan puhtaalta pöydältä.

 Pari vuotta kriisin jälkeen  vuonna 2010  maaliskuussa olin opintomatkalla. Tutustumassa Islannin kalastuselinkeinoon ja selvittämässä mahdollisuutta muuttaa maahan. Etsimässä töitä. Käydessän Bryggjanissa orastava nousu oli nähtävissä. Vaikka tunnelma oli varovaisen positiivinen ja turskan sekä koljan maailmanmarkkinahinta korkea, kriisi oli yhä päällä ja  puheenaihe.

Sain kuulla tarinan jos toisenkin. Minulla oli aikaa kuunnella. Jos on kiire kalastajien kahvilaan on ihan turha mennä. Bryggjan  ei ole norjalainen huoltoasema , Myren Esso, missä pikaisesti pistäydytään.  Painunut kahvi ja mahdollinen lisuke nopeasti hotkaistaan. Usein seisaaltaan.

Minulle kerrottiin, miten  kovimman huuman aikana ökyporukan eliitin lapsille rippilahjaksi auto ostettiin Viikonloppuostoksilla Lontoossa käytiin ja illalla oopperassa. Siellä pyöri Viktor Hugon kurjat. Kuulemma  päivällinen Reykjavikin  viiden tähden ravintoloissa kalleimman kautta nautittiin. Arkenakin. 

Paljon tarinoita, onkohan kaikki tottakaan. Ehkä on väritetty, pistetty pikkuisen kalastajalisää.  Ei sillä väliä, kunhan tarina on hyvä. Islannissa osataan. Onhan kyseessä saagojen saari. Suomeksi aikoinaan satujen saareksi väen vängällä käännetty.. 

Romahdus opetti nöyryyttä eliitille, kuulin. Kun kaikki meni ja tuomioita tuli. Nostokurjet jököttivät paikoillaan ja rakennuskolossit seisoivat keskeneräisinä Atlantin myrskyille ilman kattoa alttiina. Osakesalkku keveni. 

Keskustelimme toki muustakin, Norjasta ja Suomesta. Kalastuksesta. Kehuimme saaliillamme. Silloin sain minäkin olla enemmän äänessä, aktiivinen, en pelkästään kuuntelijana. 

Uteliaita kollegoita kiinnosti miten asiat tehdään Norjassa. Senkin vuoksi kun useat islantilaiset rannikkokalastajat romahduksen seurauksena Norjaan muuttivat.

Moni kalastajien kahvilassa tiesi  yllättävän paljon Suomesta. Norjasta toki huomattavasti enemmän, mutta Suomikin on  hyvin muistissa.

Positiiviseen sukupolvelta toiselle siirtyvään Suomi- kuvaan  vaikutti  voimakkaana menneisyys. Suomesta lahjoituksena saadut puutalot. Niihin muuttivat vuoden 1973 Eldfjell tulivuoren purkauksessa kotinsa laavan alle menettäneet perheet.

Grindavik on Rovaniemen ystäväkaupunki tai ainakin oli. Siihen aikaan kun tie maailmalle kulki pohjoismaiden kautta, kun  joka kunnalla oli ystävyyskuntia muualla pohjolassa.

Vierailuja tehtiin puolin ja toisin. Koulut,  yhdistykset ja järjestöt reissasivat . Pohjola Nordenin kautta solmittiin yhteyksiä ja hankkiuduttiin töihin. Minäkin kesällä 1983 Hveragerdin puutarhurikoululle päädyin.

Kaikenlaista kuulee kun kahvilassa Grindavikin siimakalastajien kanssa istuu. Keskustelun aiheet  vaihtelevat kuin Islannin sää. Ja tarinat ovat yhtä tosia kuin Pellon huoltoasema pitserian Jopparin pöydissä aamukahvilaisilla.

Tammikuu 2026                                                                                                                             Menneitä reissuja muistellen ajelimme Reykjavikin korrteeristamme  Grindavikiin Kleifarvatn- järven ja Krisuvikin kuumien lähteiden alueen kautta. Hienoja upeita  paikkoja molemmat, hieman suosituimpia nähtävyyksiä tuntemattomampia. Pääkohde oli kuitenkn Bryggjan. Sinne oli päästävä. Varattava aikaa. Jospa tapaisimme tuttuja. 

Paljon oli tapahtunut  ja laavaa 2021 joulukuun jälkeen virrannut. Grindavik ja sen ympäristö  muuttunut. Nukuksissa vuosisatoja olleet tulivuoret heränneet. 

Islannin pääsaaren tärkein kalastajakylä on ollut tulivuoren purkaustensa ja maanjäristystensä kautta esillä  maailman tiedotusvälineissä vähän väliä. Nimi on tutuksi tullut. Se on helpompi lausua kuin Eyjafjallajökull tai Fimmvördurhals, missä purkautui 2010 ja 2011.

Olen  siitä lähtien  uutisia tarkkaan lukenut ja varsinkin viimeiset vuodet purkausvalmiudessa ollut . Useita öitä valvonut. Laavan virtaamista livenä eri web kameroista seurannut.  Kalastajakylän kohtaloa jännittänyt 

Tuleeko laava kaupunkiin ? Kestävätkö rakennetut suojavallit? Entäs Bryggjan ? Miten kahvilan käy?

Olin  ja olen yhä erilaisten facen ryhmien kautta  tietoinen. Hälytys tulee heti mikäli jotain tapahtuu. Saan tiedon reaaliajassa. 

Kerran,  heti purkauksen alettua, otin tohkeissani  yhteyttä Suomen lehtiin ja tarjosin Svartsengin voimalaitoksesta ja  Grindavikin satamasta 2021 ottamiani omasta mielestäni upeita kuvia. Ei tullut vastausta eikä kiitosta. Kyllä nolotti. 

Motiivini lienee ollut saada nimi  ja ottamani kuvat uutisen yhteyteen, Niin kuin se jotenkin hienoa olisi Huhhuh. Kuva vuodelta 2021 otettu tieltä joka jäi myöhemmin laavan alle 

Ajoimme läpi evakuoidun kaupungin. Ennen eloisa ja  vilkas keskusta  oli autio ja tyhjä. Vain kuudesosa reilusta kolmestatuhannesta asukkaasta oli palannut. 

Kauppakeskukset, koulut, urheiluhallit ja huoltoasemat olivat kaikki tyhjänpanttina. Peruslämmön varassa. Etteivät käyttämättömlnä rapistuisi. Kapakakalamuseo oli suljettu. Kahvilat kiinni. Paitsi Bryggjan. Sen tiesimme olevan auki.

Kolme kattilallista. Saavuimme satamaan ja parkkeerasimme vuokraamamme Dacian Bryggjanin eteen. Ihan siihen terassin viereen. Muita autoja ei näkynyt. Laiturissa lepäsi rannikkovartioston alus ja pienehkö 15-metrinen kierrenuottalaiva. Samankokoinen kuin meidän Morgenstjerna.

Sitten vaan sisälle alakerran viihtyisään kahvilaan. Myöhemmin 2019 laajennettu yläkerran oikea ravintola , missä myös useamman ruokalajin annoksia tarjoiltiin , ei saavuttanut  kalastajien suosiota.  Sinne he eivät menneet. En minäkään. Yläkerrassa nautittiin aterioita hienostellen hyvin pukeutuneena. Alakerrassa tankattiin nälkä pois. Ja oltiin yhdessä. 

Oven aukaistua tajusin kaiken muuttuneen. Maailmani kadonneen. Karvahattuahvio oli tyhjä. Ketään ei näkynyt. Plakaatissa luki ravintolan olevan auki. Kolmannessa kerroksessa. Sinnekö piti mennä

Justiisa joo. 

Kapusimme hitaasti  nuottakutomon kuluneita betoniportaita seinillä olevia kalastusalusten kuvia ihaillen. Vastaan tulvi tuttu tuoksu. Suomessa on sanonta mummonhajuisista taloista. Bryggjanin yläkerran ravintola haisi nuotalle. Ei se paha haju ole. Ravintolasalin lasiseinän takana oleva halli oli käytössä alkuperäisessä tarkoituksessaan.

Ainakin kuusikymmentä tuolia tyhjillään. Kalastajia ei näkynyt. Vain kolme henkilökuntaan kuulunutta ja me. Ei ollut tungosta. Palvelu pelasi. Listalla oli kolmen sortin keittoa. Keltaista sahramileipää ja leivän päälle oikeaa maukasta Islannin voita. Hyvin keltaista. Maatiaislehmien maidosta kirnuttua. Islannin voi on maailmam parasta. 

Hummerikeitto.  

Tarjolla oli kolme keittovaihtoehtoa. Karitsa, kasvis ja hummeri. Valitsin hummerikeiton. Se on suurta huijausta, mutta samalla parasta mitä Islannissa lounaaksi saa. Hummeri ei ole hummeri, vaan syvänteiden hietikoilla elävä merirapu. Oikeaa hummeria kutsutaan suurhummeriksi. Kaikkea ne islantilaiset keksivätkin.

Keitto valmistetaan "hummerien" perkausjätteistä keitettyyn liemeen. Kauppakunnostuksessa rapujen pyrstöt ladotaan  siististi kilon myyntipakkauksiin muu on ylijäämää.  Ravun päitä ja jalkoja keitetään pitkään. Jätökset murskataan  keittämisen aikana aromin talteen saamiseksi. Sitten siilataan. Muut ainekset lisätään, Liemi saostetaan ja keiton annetaan hautua aromikkaaksi. 

Niin sen on mentävä. Luulen. Olen melkein varma.  Minäkin olen samalla reseptillä keittoa tehnyt. Rantataskuravun  kuorista tosin. Hyvää tuli. .

Juomaksi otin luonnollisesti mallas appelsiinijuoman maltappelsin nimisen. 

Kuvan suosikkijuomastani kävin ottamassa  oikeassa Bryggjanissa muistoksi, Tiedä vaikka purkavat tai sisustuksen muuttavat. Onpahan itse ottama kuva muiston vahvistuksena.

Keittoa sai santsata. Leipiä syödä niin monta kuin halusi. Oli suuri nautinta voidella epäterveellisen paksu kerros  syvänkeltaista, tuntureilla laiduntavien lehmien maidosta kirnutun kesävoin väristä voita tuoreen leivän päälle. Haukata kunnon palanen. Ja lusikoida hummerisoppaa perään suussa muhimaan, aromejaan vapauttamaan . Hyvin hitaasti. Mallasappelsiini sopi erinomaisesti suun huuhtomiseen. Se on kuin coca cola. Käy jokaisen ruoan kanssa. Ei tarvitse sen kummemmin viinilistoja selailla. 

Olimme ainoat asiakkaat ja senkin vuoksi saimme viimeisen päälle hyvän, kiireettömän ja henkilökohtaisen vastaanoton. Kuitenkin niin hienotunteisesti, ettemme missään vaiheessa kokeneet ruokarauhamme häiriintyneen. Olimme etuoikeutettuja, Kunniavieraita.

Halusimme kuulla ja kuulimme novellin verran Grindavikin uutisia, Bryggjan tarinoita ja visiot tulevaisuudesta. Skenaariot. Nuottakutomon ansiosta ravintolaa voi pyörittää tappiolla. Mutta  lisää asiakkaita toivotaan. Jospa koko kylä herää henkiin. Jossain vaiheessa purkaukset eivät enää uhkaa. Toivottavasti.

Eräänä päivänä  alakerran kahvio taas avataan. Ja kaikki on kuin ennen. Siihen saakka tarjoillaan  rajoitettu menyy päiväsaikaan. Keittolounas, Ja toivotaan ihmisten palaavan, ottavan tarjonnan vastaan. Paikkoja riittää ilman pöytävarausta meille vakuuteltiin                                                                                                                                 -lauri-

Tarina raudun evoluutiosta

ISLANDIA on muutamia tarinoita Islannista. Ensimmäisenä Thingvallavatnin rannalla sijainneen infotaulun inspiroima, takaumia mieleen tuonut tarina maailman kauneimmasta kalasta ja sen evoluutiosta. 

ISLANDIA I

LISÄÄNTYKÄÄ JA TÄYTTÄKÄÄ JÄRVI

Luomakunta

Luomakunnan luominen on  valtava urakka. Elollisen ja elottoman. Maitten ja merien, metsien, jokien, soiden ja järvien. Vuorten. Ihan kaiken. Avaruudenkin. Olkoon luoja mikä tahansa. Jumala tai luonto.

Luotua ja luotuja  on valtavasti. Määrää on vaikea hahmottaa. On uskottava että joku meidätkin loi. Ja raudun. Ei ehkä kuudessa päivässä kuten luomiskertomuksessa sanotaan, vaan kohtuullisessa ajassa. Satojen miljoonien vuosien kuluessa. Jumalalle tai  luonnolle  yksi sekunti on tuhat vuotta tai miljardi ja miljoona valovuotta sekunnin tuhannesosa. 

Kävelin kuukausi sitten Pielavettä pikkuisen pienemmän islantilaisen järven jäällä. Ensimmäistä kertaa. Sulan veden aikaan olen järven rannalla aiemminkin ollut. Järven pohjoisrannalla sijaitsevalla  Thingvellirillä, muinaisella  parlamenttipaikalla käydessä. 

Rannalla oli info-taulu järven kalastosta. Kuvat ja tekstiä neljästä  raudun muodosta. Ne ovat kaikki  täysin erilaisia. Yhteisestä  alkuraudusta omanlaisikseen eriytyneitä. Evoluution tai Jumalan luomistyön kautta. Kymmenentuhatta vuotta siihen meni, luki taulussa. Pitkä aika minusta.  Lyhyt aika maapallon kellotaulussa. Joitain sekunteja , korkeintaan minuutteja. 

Thingvallavatn. 

Ennen kaloja Jumalat tai luonto muovasi  Thingvallavatn  järven  ja siihen laskevat sekä siitä lähtevät joet mannerlaattojen välikohdan painaumaan. Järven valuma-alue on laaja, raikkaita sade- ja  sulamisvesiä kertyy riittävästi. Kun röpelöisellä laavapohjalla on lukuisia huokoisen aineksen läpi pursuvia  lähteitä, vesi on myös kesällä kylmää ja hapekasta..   

Vaikea sanoa kuinka kauan  pohjatöissä, järven synnyssä,  meni. Aika on suhteellista. Tutkijat saavat selvittää ja ehkä ovatkin. Kun järveen laskevat joet ja purot oli saatu muotoiltua. Planktonit ja kasvit  valmiina. Äyriäiset, hyppyravut, kotilot ja levät omissa elinympäristöissään. Kun suojapaikat olivat muodostuneet. Sekä kutukarikot, syvänteet, pintavedet,  matalat rannat, heinikot  ja pohjan kasvit paikoilleen asettuneet

Oli kalojen vuoro. 

Vajaan sadan  neliökilometrin kylmävetisessä hapekkaassa  järvessä sopiva lajien määrä on kolme. Ainoastaan kolme. Lämpimissä vesissä viihtyvät särkikalat  eivät pärjää. Eivät  hauet eivätkä kuhat. Ei myöskään ahvenet. Mateillekin tarvitaan  toisenlaiset vedet. Kaloiksi valikoituivat  taimen, kolmipiikki ja rautu. Ja suurin niistä oli taimen. Sen oli määrä syödä kolmipiikkejä.

Raudut                                                                                                                                            

Kalaston luomisen  vaikeutta ilmentää rautu. Työ sen osalta oli hutiloiva, jäi kesken. Haasteisiin oli jälkeenpäin tartuttava.  Thingvallavatnin pohjalla viihtyvät maukkaat kotilot olivat  rautujen ulottumattomissa. Yhden koon ja sulavan virtaviivaisen muodon omaavat  kalat eivät kotiloille mitään mahtaneet. Alussa raudun pää oli suippo. Ala- ja yläleuka samanmittaisia ja  siroja. Sellaisilla leuoilla ei kotiloita  napattu. Suuhun  imaistu. Lahnalla on sopiva suu. Raudut söivätkin  kolmipiikkejä ja planktonia. Ehkä alkurautu oli tämännäköinen kuin Alsvågvannetin merirautu.

Taimenet pärjäsivät pieniä kuvan kolmipiikkejä syömällä, mutta eivät  ne suuriksi kasvaneet. Ei  niistä nykyisen kaltaisia jättejä  sillä ravinnolla kymmenentuhatta vuotta  sitten mitenkään voinut tulla. 

Olen nähnyt televisioissa kuinka suomalaisen arktisen eräohjelman kadehdittavan taitavat urheilukalastajat isomuksia Thingvallavatnin pohjoisosissa kalastavat. Perhoon napanneita jättiläistaimenia väsyttävät, haaviin ottavat, ihailevat, niiden kanssa poseeraavat ja pois laskevat. Pyydystä ja päästä  elämysmuistokalastus on Islannissakin ruokakalojen särpimeksi pyynnin syrjäyttänyt. Myös Thingvallavatnin kalarikkailla apajilla. 

Enää ei rautukeittokattila syksyllä järven etelärannan  asukkaiden, lammas-ja karjatilallisten  hellalla entiseen tapaan porise. Enää ei pikkurautua savusteta, ei säilötä. Kaikkialta maailmasta  saapuvat suurtaimenen  jahtaajat ovat kansantaloudelle paljon kannattavampi bisnes kuin vuosisataisen  maatiaiseloon kuuluvan perinteen ylläpitäminen.

Evoluutio

On  käsittämätön. Kuten luomiskertomus. Tai avaruus. Mutta raudun kohdalla ja varsinkin Thingvallavatnissa todisteet löytyvät helposti. Niin kalatutkijat sanovat. Väitöskirjoja on julkaistu. Kenttäkokeita ja koekalastuksia tehty. Satoja mittauksia suoritettu.  Thingvallavatnin raudut ovat tunnettu, ainutlaatuinen tapaus.  Kymmenessätuhannessa vuodessa  alkuraudusta on kehittynyt neljä eri endeemistä toisistaan selvästi erottuvaa  muotoa. Näitä neljää muotoa ei tavata missään muualla maailmassa. Kuvassa Alsvågvannetin  rautujen monimuotoisuutta.

Kotijärveni Alsvågvannetin rauduilla on havaittavissa samaa, mutta lievemmin. Erot onkimissani rauduissa näkyvät lähinnä värityksessä. Norjan järveni on upea lähellä oleva evoluution helppo havainnollistaja, luomisen ja eilisen näyteikkuna. Koskaan ei voi tietää millainen kala jäälle nousee. Pilkkiessä olen perimmäisten kysymysten äärellä. Saaliskalat kertovat tuhansien vuosien salaisuudet

Jokaisella on paikkansa On kiehtovaa miettiä kuinka kauan eriytyminen Thingvallavatnetilla kesti ja kuinka  eriytyneet raudut vuosien kuluessa omiin kupliinsa hakeutuivat, omiin lokeroihinsa asettautuivat ja omat paikkansa löysivät. Miten järven kalatyhjiöt täyttyivät. Varmaan kaikkitietävä ja meitä pian hallitseva tekoäly osaisi kertoa. En uhallakaan kysy.

Kuðungableikja  On suurin Thingvallavatnin rauduista. Se voi kasvaa kuusikymmentä senttiä pitkäksi ja painaa useita kiloja. Kala on kömpelön oloinen tummahko. Kutuaikaan keltaoranssivatsainen. Suomeksi kalan voisi nimetä  joko kotilorauduksi  tai kotilonieriäksi. Nimensä mukaisesti sen ravintoa ovat pohjan kotilot. Suu  on  typistynyt ja muuttunut pohjasta syövän kalan suuksi. Hieman  lahnan ja säyneen suuta muistuttavaksi. Kuva islantilaiselta sivulta

Kotilorautu kutee  heinä-elokuussa. Aiemmin kuin muut raudut.  Elämäni ensimmäinen rautu oli 1983 saamani Thingvallavatnetin kotilorautua muistuttava läheisestä tunturijärvesta napattu muunnos. Todisteita löytyy. Siihen aikaan rautu oli pelkkä rautu ja herkullinen lisä ruokapöytään. Kalasta riitti monelle.

Murta On pieni vain  kaksikymmensenttinen välivedessä elävä Thingvallavatnetin rautu. Sille on vaikea keksiä suomalaista nimeä. Silakkarautu voisi olla sopiva. Kala on vaalea jopa hopeanhohtoinen, solakka, erittäin kaunis parvikala. Suuri osa kotijärveni Alsvågvannetin pienimmistä   saaliskaloista tuo mieleen murtan. Ja Islannin.  Kuvan pienimmät voisivat hyvin  olla Thingvallavatnetin murta rautuja.

Murta  syö planktonia, hyppyrapuja ja sellaisia ja on itse maailman suurimpien taimenten pääravintoa. Ehkä juuri sen vuoksi perinteistä vuosisatoja harjoitettua murtan syksyistä kutuaikaista ammattikalastusta on rajoitettu voimakkaasti. Kuvassa Alsvågvannetin "silakkarautu "

Kun asuin reilut neljäkymmentä vuotta sitten Islannissa  suosikkisäilykkeeni  ja retkievääni oli Thingvalla Murta. Sitä ei enää kymmeniin vuosiin ole, ammattikalastuksen hiivuttua , valmistettu.

Onneksi voin  palata murtan  makunautintoihin tekemällä onkimistani pikkurauduista vastaavanlaista säilykettä. Perkaus, suolaus , savustus, lasipurkkiin, purkki uuniin tai kattilaan kypsymään, jäähdytys. Yhtä hyvää kuin Iceland Watersin aikoinaan tekemät, kauniissa pakkauksissa sekatavarakaupasta, mukaani lähteneet.

Silableikja Islantilainen nimi kuvastaa  erinomaisesti tätä Thingvallavatnetin keskikokoista solakkaa ja nopeaa planktoninsyöjää. Sillinieriä tai sillirautu olisivat molemmat osuvia käännöksiä. Silableikja muistuttanee kaikkein parhaiten järven alkurautua. Kala on maksimissaan nelikymmensenttinen, kilon painoinen ja hopeansävyinen . Se on sopivan kokoinen urheilukalastajien saalis. 

Kotijärveni vastine Silableikjalle voisi olla keväällä maalis-huhtikuussa pilkittävissä oleva kolmeneljäsataagrammainen merirautu. On hieman samannäköinenkin.

Sillirautu kutee myöhään loka-marraskuussa. Kutuasussaan kala on värittyneempi oranssine vatsoineen  ja  tummentuneine sävyineen. Yhteistä kaikille rauduille ovat evien valkoiset reunat. Siitä ne tunnistaa.

Dvergbleikja  kääpiörautu vaihtoehtoisesti pikkurautu. On hyvin pieni rautu. Se kasvaa maksimissaan reilun kymmenen sentin mittaan. Pikkurautu on toinen Thingvallavatnetin kotilonsyöjistä kotiloraudun lisäksi. Ravintoon kuuluu muitakin pohjaeläimiä.  Se on kala jonka usea Thingvellirissä käynyt matkailija on nähnyt. Kuvassa Alsvågvannetin rautuja. Pienin ja tumma on kuin Thingvallavatnetin pikkurautu

Rauduista pienin voi nousta Öxara' jokeen. Ja sivu-uomiin. Osa kaloista on näiden uomien vakioasukkeja. Kun matkailijat kulkevat kansallispuiston polkuja, heillä on mahdollisuus heittää  sillalta kolikoita vedellä täyttyneeseen maanrepeämäuomaan pikkurautujen ihmeteltäväksi. Joskus myös suuret kotiloraudut eksyvät sinne matkailijoiden ihmeteltäviksi. 

Pielavedellä meillä on sanonta ahvenen kutuun kerkeää hitaampikin kalamies. Pikkuraudulla on samanlainen meininki. Kutevia kaloja tapaa loppukesästä joulukuun alkuun. 

Urriði Järvitaimen on Islannin suurimman järven tavoitelluin saalis. Juuri Thingvallavatnetista pyydystetään Euroopan kookkaimmat  vuosi toisensa jälkeen. Syynä taimenten jättikokoon on  runsas murtakanta. Sopivan kokoinen, rasvainen murta on taimenen pääravintoa.  murtaparvet tulevat loppukesästä rannan tuntumaan  ja niiden mukana taimenet. Ja suuria taimenia jahtaavat urheilukalastajat.  

Olkaa hedelmälliset. Lisääntykää ja täyttäkää järvi Mooseksen kirjaa vapaasti lainaten.      

Ymmärrän luomiskertomuksen kehoituksen Thingvallavatnetissa  toteutuneen. Raudut ovat  evoluution tohinassa löytäneet  kukin oman paikkansa, olleet hedelmällisiä,  lisääntyneet ja täyttäneet järven.                                                                Yhdestä tuli neljä.                                                                                                                                                  -lauri-

Ilmastopakolainen.

Elän vielä pienellä tilallani nuukasti. Melkein omavaraisesti. Suurimman osan ruoastani tuottaen. Kerään , viljelen ja  kalastan. Jalostan, leivon, teen säilykkeet  ja kaikki leivänpäälliset, mehut ja hillot itse. 

 Vaihtotalous kuuluu strategiaani. Vaihdan hirven-. lampaan- , ja poronlihaa sekä merikalaa joko työhön tai  johonkin jota minulla on, kuten perunoihin tai sieniin. 

Taloni on sotien jälkeen  rakennettu, kuusikymmentäluvulla peruskorjattu, hatara räppänäilmastoitu, erinomainen koti, missä on terveellistä asua. Kellari talon alla on viimeisen päälle sellainen, missä perunat säilyvät hyvinä heinäkuulle. Asun vain sadan metrin päässä rannasta. Näkymää vuonoon ei voi rahassa mitata.

Tämä on paratiisi pienituloiselle  sairaseläkeläiselle, pian  eläkeläiselle. Kuulun siihen ryhmään joka määritellään Norjassa sekä Suomessa hyvin  köyhäksi . Minulla ei ole autoa. 

Merikalaa saan entisiltä kollegoilta, rannikkokalastajilta  pientä apua vastaan. Voin suolistaa, koukuttaa siimoja ja  tuoda vaikkapa perunoita tai omatekemiäni säilykkeitä vastineeksi. Tykkään turskasta, koljasta ja ruijanpaltaasta. Syön kalaa 4-5 kertaa viikossa.

Makeanveden kalat pyydystän itse. Virvelöimällä ja pilkkien.  Lähinnä rautua ja taimenta, joskus tulee lohta.

Säästän ruokamenoissa tekemällä kaiken mahdollisen itse. Jalostamalla ja varastoimalla saan sesonkiraaka-aineista  hyvää ruokaa ympäri vuoden. Elämäni keskipiste on maatila, torppa, kalastajaviljelijän  standardi talo. Kuusi kertaa kuusi metriä . Kaksi kerrosta. Tontillani on myös 2002 rakennettu mökki. 

Pystyn ylläpitämään rakennuksiani, maksamaan kaikki pakolliset kustannukset  sekä pitämään kiinni elämäntavastani  juuri ruokapuolella säästämällä ja kaikesta muustakin kulutuksesta tinkimällä. Teen opastuksia. Se tuo tarvittavan lisätulon. 

Ruokamenoni kuukaudessa ovat noin 50e.

Kaikki muuttuu vuonna 2029.

Silloin luonnon ja varsinkin ilmaston kannalta tuhoava eloni ei voi jatkua. Torppani on syntipukki. Jos haluan pelastaa pallon, taloni on oltava tiivis. Energiatiivis. Niin on Euroopan unioni päättänyt. 

Kun asiasta ystäväpiirissä, ennen sen tuloa äänestykseen , keskusteltiin, olin hiljaa. Olin kaapissa. En alkanut väittämään kyseisen lain olevan  hyväosaisten harjoittamaa köyhien ja iäkkäiden  kyykyttämistä. Olevan selkeä tulonsiirto vähäosaisilta rikkaille.

Suotta riidellä, parempi olla hiljaa. Hiljaa olemalla on samaa mieltä, vaikka ei olisikaan.

 Pikku tönöni  kohdalla uusi laki tarkoittaa täydellistä remonttia. Jos en sitä tee (150 000e vähintään ) joudun muuttamaan 1.1.2029 mennessä.  Sen jälkeen tämä viihtyisä paratiisini ja ystävieni tukikohta myös, on asumiskiellossa. 

Ei enää puutarhaa, viljelyä, omavaraisuutta. Tietenkään minulla minimieläkeläisellä ( silloin noin 2000e /kk brutto ) ei ole  lähes kahta miljoonaa Norjan kruunua remonttirahaa. Eikä mitään mahdollisuuksia saada lainaa .  Torppa myyntiin ja muutto taajamaan.  

Remontissa kaikki ikkunat olisi uusittava kolminkertaisiksi. Räppänät laitettava tukkoon  ja eristeeksi seiniin , nykyisen ilman sijaan , puhallutettava uretaania tai selluvillaa.  Yläpohja olisi eristettävä, katto uusittava. Samoin vanhat viemärit. 

Ilmastoinnin pullotiiviissä, mutta valtavan ilmastoystävällisessä talossa hoitaisi  kolmentoista räppänän  painovoimaisen  ilmastoinnin  sijaan suhiseva ja suriseva sekä ruma, mutta hyvin  ekologinen ilmalämpöpumppu. Jo sellaisen kuvitteleminen peikonlehden yläpuolelle tupaani hallitsemaan, ahdistaa. Suljen koko homman mielestäni. Muutto on joka tapauksessa edessä.

Ilmastoystävällinen elämäni on  silloin  deadlinen jälkeen paremmin parlamentin ekomääräyksien, joita Norjankin on noudatettava, mukaista. Se on hyväksyttävää taajamaelämää ja  reilua ympäristön  ja ilmaston huomioon ottavaa  kuluttamista. Ruokamenojen kasvaessa kolmin-  nelinkertaiseksi, on pakko uskotella, että hyviä tuotteita ostamalla, pidämme rattaat paremmin  pyörimässä kuin säästeliäällä omavaraiselolla. 

 Ostoskärryihin  kaikkein  ekologisinta ruokaa lappaessa voin miettiä hiilijalanjälkiasioita ja muita. Nykyään niitä ei tule pohdittua. Eikä kaupassa kovin usein käytyä. Hyvä puoli muutossa on  myös se, että silloin voin keskittyä ihan täysillä muiden valistamiseen. Maapallon pelastamiseen pienestä vuokrakämpästäni käsin.  Omavaraisaskareisiin omasta tahdostaan sidotulle se on vaikeampaa. Eikä kaikkia tuettavia kampanjoita  voi millään muistaa. 

Parempi olla miettimättä. Eihän sitä tiedä olenko tammikuussa 2029 edes elossa.

Jahhas , jos jatkaisi rautujen savustamista ja  säilömistä. Sekä sienisalaatin tekoa.  Leipoakin pitäisi.  Joulu on tulossa ja  sitä ennen myyjäiset. Huomenna on säätä mennä pilkille.                                                                                            -lauri-