Tunnissa koko Atlantti. Varttitunnissa meidän kylä

   Vastaa kyllä- kaikki muut vastaukset tarkoittavat ei.

Viime maaliskuussa minulle soitettiin. Saksalainen elokuvayhtiö  tarvitsi apua. Ohjaaja, kuvaaja ja droonin lennättäjä ja oslolainen yhteyshenkilö tulevat lyhyellä varoitusajalla. Kuvaamaan otoksia maailman meriä käsittelevään dokumenttiin. Heillä on tukikohta Støn kylässä, kämppä vuokrattuna. Tulevat huhtikuussa

Työni olisi löytää kalastaja, jota haastatella ja jonka mukana ryhmä  pääsisi merelle. Minun pitäisi myös järjestää tapaaminen sellaisen paikallisen kanssa, joka voisi kertoa kalastajakylän  historiasta ja nykypäivästä. Mielellään saisi olla merikarhun näköinen.

Tiimi tarvitsisi mielenkiintoisia kohteita kuvauksiin ja kuvausten lomassa. Ehkä muutakin apua. Oppaana olisin yhteyshenkilö, seuralainen, jonkun sortin eskortti.

Tuollaiseen tiedusteluun ei voi vastata muuta kuin kyllä. Ei saa epäröidä. Olin oppinut edesmenneeltä kippariltani että pohjoisessa on vain kaksi vastausta kysymyksiin voitko? Käykö sinulle? Onko mahdollista ?

Ensimmäinen vastaus, se oikea, on kyllä. Kaikki muut vastaukset, jahkailut, epäröinnit, miettimisajat  ovat vääriä, tai ainakin ne  tarkoittavat samaa kuin ei. 

   Sigrun

Ohjaaja Sigrun lähetti sähköpostia. Kertoi projektista ja linkitti aikaisempia tuotoksiaan. Selvisi, että hän oli tehnyt ansiokkaita dokumentteja.  Berliinistä, Pariisista  ja Dresdenistä. Islannista ja Norjastakin. Sigrun kysyi olenko käytettävissä. Soittaisi  ja kertoisi tarkemmin jos olen.

Kirjoitin  suostuvani ja odottavani  yhteydenottoa.

Vastattuani googletin lopun päivää  ohjaajaa ja tuotantoyhtiötä. Terra X sarjaa. Etsin kaiken mahdollisen. Nykyään se on helppoa.  Katsoin myös saksaksi päälle puhuttuja  dokkareita.  

Sain vaihtelua sateisen alushousupäivän sisärutiineihin. Kahvin juontiin, naposteluun ja  Midsomerin murhien uusintana näytettäville jaksoille. Toisen maailmansodan ratkaisutaisteluille. Saksalaisten vastahyökkäys Ardenneilla sai odottaa.

Innostuin. Varsinkin Terra X sarjan  jakso yksi päivä Dresdenissä vuonna 1946 teki vaikutuksen. Siinä seurattiin päivän ajan dresdeniläisen leskinaisen, fiktiivisen Ellin, elämää tuhotussa kaupungissa. Hän oli yksi sadoista raunionaisiksi kutsutuista. He herättivät Dresdenin henkiin, puhdistivat liittoutuneiden  maan tasalle terroripommittamien rakennusten tiilet laastista vapaiksi. Vasaralla ja taltalla. Neuvostoliittolaisten miehittäjien vahtiessa.

Haltioiduin. Tuollainen ohjaaja osaa taatusti tehdä meidänkin syrjäisestä universumista kunnon tarinan

  Kala  on viljamme. 

Sitten Sigrun soitti. Puhelumme kesti pitkään, lähes tunnin. Ulkomaan kielellä tuntemattoman kanssa. Melkoinen saavutus maatiaiskalastajalle. En jännittänyt. Kerroin kaiken mahdollisen itsestäni, kylästä, turskasta , kalastuksesta, siitä mikä kerrottavissa oli. Vastailin kysymyksiin ja kyselin itse. 

Sigrun sanoi sarjan ideana olevan kertoa merien tarina.  Niiden merkitys ihmiskunnan historialle, kulttuurille ja taloudelle. Ensimmäisen jakso on meidän omasta  merestä ja nimeltään Atlantika. "Norjan osuus tulee varmaan  heti alkuun, tuskin enempää kuin vartti. "Ajattelin. "Ja sen takia tulevat tänne viikoksi ohhoh "

Pääosassa olisi luonnollisesti vaellusturska eli skrei.  "Turska on leipämme-ilman sitä me  kärsimme " kirjoitti pohjoisen skaldi rovasti ja runoilija  Petter Dass aikoinaan. Satoja vuosia vanha slogan olisi mielestäni  hyvä lähtökohta dokumentille. 

   Åge ja minä

Täysi rähinä päälle. Piti tavoitella kalastajia, perinteisiä siimakalastajia. Saada kiinni joku, jolla olisi kiintiötä jäljellä. Joku, joka suostuisi kuvattavaksi ja haastatteluun ja ottamaan saksalaiset  merelle. Tehtävä ei ollut helppo. Turskakausi oli ohi. Suurin osa kiintiönsä pyydystänyt. Lomille lähtenyt. Tänne Barentsin mereltä kutemaan tulleet , hengissä säilyneet, kymmenet miljoonat vaellusturskat nekin takaisin syönnösalueilleen uineet. Vain rippeet olivat jäljellä.  

Onneksi oli olemassa hyvä ystäväni ja kollegani Åge. Hänet tiesin, häneen luotin. Hänen kanssaan olin sinipallasta kahtena kesänä pyydystänyt. Valasdokkarissa mukana ollut. Tuttu homma nämä filmintekijät.  Åge lupautui. 

Kuitenkin sillä ehdolla, että minä puhuisin, olisin se haastateltava. Åge voisi viedä  koko porukan, sään niin salliessa, merelle siimoja nostamaan. Suurta turskasaalista  hän ei luvannut, jokusen laihtuneen ja kutunsa kuteneen, skråpeksi kutsutun, kuitenkin.

 Tarinoiden Stø.

Ketään halukasta, joka olisi valmis kalastajakylän nykyisyydestä ja historiasta kertomaan, ei löytynyt. Kyselin ja maanittelin.  Lupailin vaikka mitä. Moni kuten kipparini Harry, Lars ja Kristian olivat toisella puolella.  Vaikka kalastajakylä on satojen tarinoiden  ja tarinankertojien kehto, olin ilman päähenkilöä. Olkoon niin. Katsotaan mihin se tilanne kehittyy. Voinhan minäkin.

Muutenkin koko homma näyttää menevän improvisoinniksi. Saksalaisten olisi pitänyt tulla kahta kuukautta aiemmin. Kutuaikaan. Eikö ne sitä tajunneet. Kummallista. Miten ne sillä lailla. Yleensä ovat viimeisen päälle. Ehkäpä savolainen sanonta "Kaikkee se saksalainen keksii " toimii.

  Kalastajakylä

Kuvausporukka  saapui iltapäivällä. Tapasimme satamassa. Esittelin hiljaisen uinuvan kalastajakylä Støn. Sen  laivat, kalanvastaanoton, laiturit ja jällit eli kalankuivaustelineet sekä koukutustuvat, kveeniksi syöttipuurat. Siellä siimat selviteltiin ja syötitettiin.  

Kylmiöt, pakkasvarastot ja kalastajien kahvila tulivat myös tutuksi. Tämä  oli minulle tuttua, perussettiä, rutiinia. Samalla tavalla olen  vuosien mittaan kymmenet  eläkeläisryhmät Støhön, ainutlaatuiseen, Norjan tärkeimpään  ja autenttisimpaan  siimakalastuskylään, omaan universumiini,  johdattanut.

Kävimme myös Pohjois-Norjan  vanhimman puukirkon pihassa ja läheisellä kukkulalla olevalla hukkuneiden kalastajien muistomerkillä. Muistomerkillä en puhu. Siellä olen hiljaa. Näytän paikan. Osoitan kunnioitusta poismenneille kollegoille.  

  Jumala loi turskan. 

Opastuksessa on tärkeää erottaa fakta ja fiktio. Hyvä tarina, muistelukset, omat ja muiden kokemukset elävöittävät faktaa. Ihmisten käyttämät sanonnat, fraasit, kiteyttävät. Käytän paljon kalastajan urani aikana kuulemiani sanontoja. Sijoitan ne sujuvasti kertomuksiini. Sisäistettyäni ne ovat osa tarinaani. Osa oppaan työkalupakkia. 

Sigrun ja muu ryhmä olivat kiitollisia kuulijoita, uteliaita tietämään myös elämästäni. Tottakai olin otettu. Se on mielestäni eri asia kuin olla imarreltu.  Kyläkierroksella viettämämme aika ja sitä seurannut illanvietto valoivat yhteytemme perustan, loivat hyvän pohjan seuraavien päivien touhuille. 

Ammattilaiset osaavat luovia, improvisoida, nähdä mahdollisuudet. Silloinkin kun kaikki ei mene käsikirjoituksen mukaan. Kaikki ei todellakaan mennyt. 

Turskasta lähdetään. Norja osuus rakennetaan sen ympärille. Turska on ollut  ja on kaikki. Valuutta ja ruoka. Tuhansia vuosia. Ilman turskaa Stötä ei olisi, ihmiset eivät täällä asuisi. Heti kun sää sallii lähdetään merelle. Saadaan se alta pois. Ehkä joku turskakin.

  Merelle

Toisena päivänä Åge oli valmis. Laiva odotti. Siimat meressä. Huhtikuussa turskakauden jälkeen kalastetaan koljaa ja muita kaloja. Siimat eivät ole samoja kuin kututurskan pyynnissä. Ei Ågellakaan. Pohjaan laskettavat koljasiimat saivat kelvata, kuvata välivedessä kalastavia kelluvia turskasiimoja.  Sigrun, kuvaaja ja minä läksisimme mukaan Ågen 11-metriseen. 

Lastasimme laivaan melkoisen elokuvastudion. Kamerat  lisävarusteineen olivat satojen tuhansien arvoiset. 

Tehtäväni merellä oli suorittaa kaikki käytännön aputyöt, saaliin verestyksestä ja ruumaan lastauksesta  siimapönttöjen käsittelyyn. Ja Ågen sätkän sytyttämiseen. Kuitenkin niin,  että olin poissa jaloista, etten missään  näkynyt. Kameran tielle eksynyt.

Merellä kuvattaisiin yksin kalastavaa Ågea laskemassa ja nostamassa siimoja. Ilman häiritseviä tekijöitä.  Sigrun oli  niin päättänyt. Minulle  parin sekunnin näkyvyyden miettinyt. Se selvisi valmiista dokkarista. Olin  merelle katseleva, sinne  haikaileva, kahvia mökissään ryystävä, työkyvyttömyyseläkkeellä oleva kalastaja. Todenmukainen henkilökuva. Valitettavasti. 

Kalastuksen vaiheet  saatiin purkkiin, suuri turskakin ja siimannoston syvin olemus. Itse kääritty sätkä suussa  siimaa nostava, kalakirvestä käyttävä merielämästä nauttiva Åge. Tätä hän on tehnyt koko ikänsä. Tästä hän nautti. Sen piti näkyä. Ja se näkyi. 

  Kiveen hakatut

Hukkuneiden kalastajien muistopaasi, upea obeliski, nousi  yllättäen dokumenttiin, otti paikkansa. Sinne menimme uudestaan heti kalastusreissua seuraavana päivänä. Heti siiman syötityksen kuvausten jälkeen. Tarkkojen ohjeiden mukaan olin  kuvattavana milloin milläkin puolella muistomerkkiä. Myös liikkumatta. Sää sattui suosimaan,  valo oli sopiva, saimme melkein auringonpaistetta. 

Muistomerkin historia kosketti . Se kun pystytettiin miehitysaikana vuonna 1941. Kaikki kokoontumiset olivat silloin kiellettyjä tai luvanvaraisia. Minkäänlaisia isänmaallisuuden ilmauksia ei sallittu. Yhdistystoiminta oli jäissä. Yhteydet ulkomailla olivat suuria rikoksia. Radiot takavarikoitu. Niiden hallussapito johti leirille.

Jostain syystä saksalaismiehittäjät kuitenkin sallivat kalastajayhdistykselle muistomerkin pystyttämisen. Siitä tuli suuri tapahtuma. Tuhansia kuntalaisia saapui koskettavaan tilaisuuteen. Hartaaseen juhlaan läheisten  ja ystävien muistoa  kunnioittamaan. Mutta myös joukkovoimaa miehittäjille näyttämään. Vastaavanlaisia hiljaisia mielenilmauksia nähtiin häissä, ristiäisissä ja hautajaisissa.

    Haastattelu

Paikallisten, siis syntyperäisten kalastajien puuttuessa, jouduin haastateltavaksi. Sigrunilla oli  pohjatyö tehtynä. Hän tiesi  taustani keskustelujemme perusteella  ja osan siitä mitä dokumentissa kertoisin. Mitä hän kysyisi  ja melkein mitä kysymyksiinsä vastaisin. 

Kuvauspaikka  oli torppani tontilla sijaitsevá mökki. Turvallinen tila, kuten nykyään on tapana sanoa. Hän haastattelisi  englanniksi ja minä vastaisin suomeksi. Niin on luontevinta, kuulin. Saisin käyttää äidinkieltä, sydämen kieltä. Norjalainen villapaita päällä. Lillehammerin olympialaisten mallilla käsityönä tehty, Henningsværin kirpparilta halvalla ostettu . 

Otti oman aikansa tehdä järjestelyt. Saada valaistus kuntoon. Sopiva tuli takkaan. Ja minulle luonteva olo. Alkuverryttelynä juteltiin niitä näitä, keskusteltiin englannniksi.  Kuvaaja etsi sopivia kuvakulmia. Kamera kävi jo siinä vaiheessa.

Haastattelun aikana selailin poikani, Sigrunin pyynnöstä, printtaamia vanhoja valokuvia ja join kahvia. Liian kuumaa ja mustaa . Kupista nousevan höyryn piti näkyä, muuten ei kuvaus onnistuisi. Kaikkeen sitä joutuukin. Minähän  juon kahvin haaleana, maidolla ja sokerilla... 

Välillä siirsin katseeni Sigrunista vuonoon. Ihan ilman pyytämättä. Suoriuduin hyvin, kuulin. Ja tiesin sen itsekin. Olimme perimmäisten kysymysten äärellä. Olin avannut oven yksityisyyteeni, intiimille alueelle minne ei yleensä tulla. Kerroin asioita joista en kenelle tahansa avaudu.

 Hierua eli laskuvesiranta

Haastatteluun meni puoli päivää. Alkuiltapäivä  sen jälkeen kului mökin edustan laskuvesirannalla. Vanhasuomeksi eli kveeniksi hierualla. Siellä tallustelin ohjeiden mukaan. Drooni pörräsi, tuli edesstä ja tuli takaa. Hitaasti ja nopeasti. Oli yläpuolella. Kuvasi eri vinkkeleistä. Uudestaan ja uudestaan.

Poimin Islannin simpukan kuoria ja korallin kappaleita, katselin merelle. Kävelin suuntaa muuttaen niin, että vesi loiskui. Simpukkakorallihiekalle ja välillä kuiville jääneiden levien seassa. Lopulta syvemmälle. Niin syvälle kuin kumikenkäni myöten antoivat. Pysähdyin kiven kupeelle. Jäin siihen mietteliäänä vuonoa katselemaan. 

Tein kaikkea sellaista mitä Sigrun  halusi. Mistä  saisivat leikattua muutaman minuutin verran valmista kamaa haastattelun taustalle. Monta kertaa mietin kuinka kauan vielä. Huhhuh, Väsytti. Sellaista se on sydäntautisella. Ei oo entisellään... 

Tarvitsin pienet tirsat ennen yhteistä illallista. Muut menivät  jälleille kapakalaa ja turskan päitä kuvaamaan. Sen ne saisivat tehdä ihan itse, omin päin.

  Kaikki ovat tärkeitä-jokaiselle on paikka.

Støn kalastajakylälle leimaa antava piirre on yhteisöllisyys. Täällä jokainen on tärkeä. Jokaiselle on oma paikka ja tekemistä. Lapsista eläkeläisiin. Myös muualta tulleille. Integroituminen on onnistunut Asukkaista neljäsosa on maahanmuuttajia. 

Vaikka vilkas kalastussesonki oli ohi ja Stö hiljennyt, kyläläiset oli saatava mukaan. Se onnistui kylätoimikunnan kautta. Lyhyellä varoitusajalla järjestettiin grillijuhlat. Nuhruisena koleana huhtikuun iltana. Tuotantoyhtiö sponsoroi juomat ja ruoat. 

Joulujuhlista jäänyt joulukuusi ja nopeasti haalittuja risuja  ja jätepuutavaraa  pistettiin kylätalon rannassa roihuamaan. Ehkäpä siitä hätäisesti järjestetystä illanvietosta tulee kylällemme uusi perinne lukuisten entisten lisäksi. Talven lopettajaiset. 

  Mennyt maailma

Viikko meni nopeasti. Kuvausryhmä oli tyytyväinen. He saivat tarvittavan materiaalin. Turskasta elävän tehokkuuden ja markkinatalouden vaatimusten paineissa sinnittelevän perinteistään kiinni pitävän siimakalastuskylän. Palasen mennyttä maailmaa. Osaksi Atlantin  kokonaiskuvaa.                                                                                               -lauri-

JK. Dokumentti sai ensi iltansa Saksan teeveessä muutama viikko sitten. Sen näki yli kolme miljoonaa saksalaista. Sen voi googlettaa esimerkiksi sanoilla   Atlantika Ozean der Sturme 

                                                

                                        

    

                                      

 

Pohjoisten vesien Greta Garbo

Svefi Hostelli Haaparanta 25.3.

Pohjoisten vesien Greta Garbo.

Haaparanta on Tornio-Haaparanta kaksoiskaupungin pienempi osanen, joka Ruotsin kuninkaan oli ihan pakko perustaa  sen jälkeen kun Tornio jäi Haminan rauhan neuvotteluissa osaseksi Suomen suuriruhtinaskuntaa. Rajajoeksi sovittiin  Väylä eli Tornionjoki aiemmin kaavaillun Kaalasväylän eli Kainuun väylän eli  Kalixjoen sijaan.     Kaalasväylä

Suomesta tuli siinä  hötäkässä osa suurta ja mahtavaa  Venäjää. Keisarikunnan lapsi. Ikkuna länteen. Suuriruhtinaskunta.  Autonominen, puoli-itsenäinen valtio. Yhteydet Ruotsiin heikkenivät, myös pohjoisessa. Katse Suomessa siirtyi itään. Ainakin Pielavedellä missä Katajamäen isännät jo 1800-luvun puolesta välistä lähtien halkoja Pietariin kuskattavaksi tekivät. 

Haaparannalla, niin pitää sanoa Haaparannassa sanan sijaan, voi käypäläinen kokea historiaa, palasen rajakaupungin  tarinaa. Suuria ja dramaattisia hetkiä, vallankumouksia ja maailmansotia, merkkihenkilöitä, vakoilijoita. Lenininkin.  Ajalta jolloin pieni väylän varren kyläpahanen koko maailman keskipisteenä oli.

 

Mutta ei tarvitse. Kukaan ei pakota käymään historiallisissa paikoissa, rautatieasemalla, kirkossa, kaupungin hotellissa ja muissa sellaisissa kohteissa. Keskuspuiston historia-info taulut voi jättää lukematta. Voi tyytyä ottamaan kuvan upeasta Kaupunginhotellista ja käydä ostamassa systembolagissa parin desin pienissä tetroissa myytävää yllättävän  korkealaatuista viiniä. 

Haaparannan kaupoissa, tukuissa  ja outleteissa saa tyydytettyä  halvalla saamisen tarpeen. Voi hamstrata kotiin vietäväksi kaikkea mitä ei tarvitse. Ikea ja makeisia tarjoavat jättiläishallit sekä nuuskakauppiaat houkuttelevat tuhansia joka päivä rahoistaan  luopumaan.

Malmirata                                                                                                                                                Minulla Haaparanta on välietappi matkalla Norjasta Suomeen ja takaisin. On ollut vuosia. Tulen kaupunkiin yleensä junalla. Eläkeläisenä matkustan halvalla. Juna- ja bussiliput  eivät Ruotsissa ja Norjassa  kalliiksi tule. Pohjoisen junan osuudella Narvikista Haaparannelle ei ole wifiä. Ja jos on itsekuria, eikä  sorru käyttämään matkapuhelimen yhteyksiä, on mahdollista saada  puolen vuorokauden sometauko. Valveilla ollessa. 

Lukeminen on olemisen, ihmisten tarkkailun ja kahvin juonnin sekä nukkumisen  ja upeiden maisemien ihailun lisäksi suositeltavaa tekemistä.

Matkalukemisenani on  yleensä  työhöni liittyviä kivoja  esitteitä, matkaoppaita ja karttoja. Perussettiä. On silmille, aivoille ja keholle  hyväksi  pitää käsissään konkreettista. Ahmia kansiin ja sivuille rajattua tuoksuvaa  ja sormin tunnusteltavaa. Faktaa, tunnelmia ja tarinoita. Luoda niistä mieleisensä maisemien vaihtuessa junan hitaasti edetessä ja vähänväliä pysähdellessä yksiraiteisen levikkeille.

Malmiradalla onnistun  menemään ulottuvuuteen joka on nettiä suurempi. Kuin merillä olisin. 

Silvervägen  

Eilen matkalukemistani oli Silvervägen. Ei  Stina Nilssonin palkittu dekkari vaan toinen.  Arjeplogin kunnan vuosittain julkaisema matkailuesite, mainos. Silvervägen on  korkealaatuinen, erinomaisesti tehty matka Ruotsin halki Norjaan. Kuusikymmentä sivua koettavaa valtatie numero 95 varrella.

Matkallani pääsin tutustumaan Hopeatien ihmisin ja luontoon. Arkeen ja juhlaan. 

Heti esitteen avattuani sain selville  kuinka Laisdalenin vesijättömailla aikoinaan lehmiä laidunnettiin. Jokivarren niittyjen heinät latoihin korjattiin  ja samalla elinympäristö rikkaana sitä tiedostamatta pidettiin. Alue on lintujen ystävän paratiisi, joka nykyään, karjatalouden hiivuttua, pidetään niittynä  talkoovoimin. 

Muutos Silvervägen tarjoaa sivuillaan useamman artikkelin Arjeplogin  alueen tunturiluonnossa tapahtuneesta ja tapahtuvasta.  Luonto muuttuu. Ilmastonmuutoksen seuraukset näkyvät, samoin kuin perinteisten elinkeinojen katoamisen aiheuttamat. 

Variksenmarja valtaa tunturiylänköjä. Aromikas ja mehukas vaeltajan  virkistäjä  onkin pahis , joka ravintököyhänä, kovalehtisenä ja röyhkeänä  varpuna luonnonvaraisten tunturinisäkkäiden ja muiden elollisten ravintonaan käyttämät kasvit syrjäyttää. Porokin kärsii tästä dramaattisesta muutoksesta. 

Jäätiköt sulavat, vauhti on valtava, dramaattinen. Pääsin tietoiseksi ilmiön suuruudesta luettuani artikkelin. Siitä kuinka  kaikki muuttuu. Jäätikön alta paljastunut alaston maa eroosiolle alttiiksi joutuu. Virtaus Piitimejokeen kasvaa, kun Sulitjelman jäätiköt, kuten Sallajiegna, kiihtyvään tahtiin sulavat. Miksi jäätikköjoki ei ole nimeltään Sallajoegnajohka. Sulamisvedet ne joen synnyttävät , alkuun laittavat. 

Jäätiköistä jää jäljelle paljas maaperä. Hiljalleen se saa suojakseen  kasvipeitteen. Niin on uskottava. Tuttu rajajäätikkö, josta ryhmäni  Norjasta Ruotsin puolelle tullessa taukopaikalla  kuvia ottaa, kokee kovia. 

Ilmiö on kaikessa kurjuudessaan kiehtova. Tiedä mitä jäätikön kätkemänä paljastuu. Ehkäpä pohjoinen peuranmetsästäjä muumioituneena. Ainakin hänen metsästysaseitaan ja kalanpyydyksiä. Arkeologi Marcus Fjällström on tohkeissaan avautuvista mahdollisuuksista Maria Söderbergin loistavasti kirjoittamassa artikkelissa visioidessaan. 

Arjeplogin keskusta vilkas kohtauspaikka.  Kansainvälisessä kunnassa on rikas kulttuurielämä.  Paljon tapahtumia. Monikulttuurisuus on voimissaan. Avaruudesta kertoo urheilun, ulkoilmaelämän ja ns. korkeakultuurin yhteiselo. Vuosittainen suurtapahtuma kirja ja vaellus kokoaa ihmisiä ympäri Ruotsia ja maailmaltakin. Luentoja, matineoita, vaelluksia ja grilli-iltoja. Terve sielu terveessä ruumiissa. Ravintoa molemmat kaipaa. 

Piitimen saamelaisuus on myös esillä  Silvervägen lehdessä useammankin artikkelin voimin. Kieli on henkitoreissaan oleva pieni vähemmistökieli, yksi yhdeksästä. Aktivisia käyttäjiä on parikymmentä. Yksi  heistä on  Elsy Grankvist, jonka kertomus elämästään ja kuihtuvasta kielestä on  vähemmistön asemaa avaava positivishenkinen ja toivoa antava. Samaan teemaan liittyy juttu kaukaisesta Aleksgiehtan kylästä ja sen asukkaista.  Piitimen saamen kulttuuriperintöä digitalisoidaan ja käytössä olleiden luonnonyrttien  nimistöä laaditaan. Ennenkuin perintö katoaa ihmisten vanhetessa ja kuollessa.  Lehdestä saa luke myös näistä. 

 Arjeplogin teollisuus on saanut paikkansa artikkelissa missä kerrotaan Lars Sundströmin suuresta unelmasta koota moottoroitujen kelkkojen historiaa  ja etsiä  tulevaa museotaan varten Arjeplogissa sarjatuotantona valmistettuja Ruotsin ensimmäisiä  telallisia lumikulkuneuvoja , kuten niitä 50- ja 60-luvulla kutsuttiin . Kelkat keksittiin, suunniteltiin ja rakennettiin pienissä nyrkkipajoissa. Nimeltään ne olivat Härken, Sputnik ja Fjällrev. Härkä, Sputnik ja Naali. 

Sarjatuotanto aloitettiin ja  sen jälkeen kun Ruotsin tekniikan maailmassa oli juttu Härkenistä neuvottelut  Huskvarnan kanssa massatuotannon siirtämisestä tunnetun tuotemerkin suojiin aloitettiin. Amerikkalaiset kuitenkin vetivät välistä eikä kieltämättä kömpelö lumikone pystynyt haastamaan jenkkien modernien moottorikelkkojen alkumuotoja. 

Arjeplogin  moottoroituja lumiahkiota valmistettiin kaiken kaikkiaan alun toistasataa kappaletta. Vimeiset Härkenit tulivat markkinoille 1965.

Veritie  Lahteni iohdattaa minut Ruotsin läpi Norjaan. Laskeudummme Junkerdalenin kautta ranikolle ja jatkamme pohjoiseen.  Siellä Rognanin kunnassa sijaitsee saksalaisten miehitysaikana jugoslavialaisilla sotavangeilla pakkotyönä rakentama veritie, Blovegen. Nimensä tie sai Marjan Banjacin  saksalaisen vartijan luodista kuiviin vuotavan veljensä verellä tietyömaan kallionleikkaukseen  maalaaman ristin mukaan. Kuulema risti vuotaa verta ja pysyy kirkkaan punaisena. Alueella on veritiemuseo. 

Hopeatie, Silvervägen on nimetty Ruotsin ja Norjan rajaseudulla sijainneen  Nasa- vuoren  alueella olleen hopeakaivoksen ja siellä louhitun hopean ja lyijyn  kuljetusreittien  mukaan. Ruotsi tarvitsi suurvalta-aikanaan rahaa paikatakseen  sotien raunioittamaa talouttaan. Kaivos perustettiin. Sen työntekijät olivat lähes pakkotyönomaisessa suhteessa ja väkisin rekrytoituja. Useimmat heistä saamelaisia. 

Malmi kuljetettiin poroilla Pohjanlahden rannikolle Skellefteån satamaan. Malminkuljetukseen käytetyistä  ja muistakin ahkioista löytyy tarinaa minulle muutaman päivän tiiviin perehtymisen jälkeen klassikoksi muodostuneessa lehdessä.  Malmin louhinta oli kolonialismia räikeimmillään. Oman maan sisällä. Hopeatie on haihduttanut  pimeän puolen ja antanut nimensä monelle yritykselle ja tapahtumalle. Nimen historiaan, traagiseen ajanjakson Arjeplogin tarinassa pääsee tutustumaan Silvermuseet museossa. 

Järvet.  Saan lukea Arjeplogin olevan eläväinen suuri kunta, kahden suuren järven Skellefteåjokeen  virtaavien  Hornavatnetin ja Uddjauren  lapsi. Hornavatn on Ruotsin syvin ja Uddjaure puolestaan laaja ja hyvin kalarikas matala hieman Saimaan järviin  verrattava säännöstelty allas. 

Hornavatn on aiemmin ollut merkittävä liikenneväylä ja kala-aita. Nykyään sisävesiliikennettä ei juuri ole, mutta järvillä  touhutaan kalastuksen lisäksi  paljon varsinkin talvisin. Kun saksalaiset autojätit kulkuneuvojaan, moottoreita ja renkaita sekä hallintalaitteita  talviolosuhteissa jääradoilla  testaavat. 

Testaustoiminta  on vilkastuttanut kunnan matkailua ja tarjonnut työpaikkoja monille. Uusi hotellikin pärjää majoittaessa toista tuhatta  kansainvälistä insinööriä ja mekaanikkoa talvikauden ajaksi. Silverhatten hotellissa ryhmänikin yöpyvät. Saksan vaikutus näkee huoneissa vaikkapaa saksankielisinä tv kanavina.

Arjeplogin lukio on kytketty mukaan. Koulussa saa normaalin opetuksen lisäksi koulutusta autopuolen juttuihin, perehdytystä talvitestaukseen Ja samalla valmiudet työllistyä alalle tulevaisuudessa . 

Mainokset  Silvervägen rahoitetaan ilmoitusten ja mainosten avulla. Kunta osallistuu sen painatus kustannuksiin. Laatuun on satsatu. Mainokset ovat erinomaisesti laadittu. Monennäköisiä esitteitä, lehtisiä ja lappusia, vihkoja olen nähnyt. Harvoin näin tasokasta. Esimerkkinä voisi mainita tapas ravintola Krajan mainoksen. Se käy  kunnianosoituksesta pohjoisen puhtaille raaka-aineille. Kaloille, marjoille yrteille ja riistalle. 

Pohjoisten vesien Greta Garbo

Harjus, hauki, ahven, rautu ja taimen ovat  aina olleet  luonnonmarjojen, riistan ja porojen lisäksi tärkeä osa Arjeplogin omavaraiselämää , tärkeimmät saaliskalat arktisessa selviytymisessä. Nykyään kalastus on yhä enemmän  elämyspohjaista. Siihen puoleen sain uppoutua Håkan Stenlundin mukaansatempaavassa artikkelissa Fiskedrömmar i Arjeplog. 

Kuinka kauniisti ja kunnioittavasti hän retkistään ja  saaliskaloista kirjoittaakaan. Kolme suosikkia rautu, harjus ja taimen saavat pääsosan.

  

Harjus on Håkanin mukaan timjamille tuoksuva aurinkokala, virtavesien hillitty kaunotar jonka purjemainen selkäevä lumoaa,hohtaa spektrin kaikissa väreissä auringon säteiden tunkeutuessa saaliskalan evän läpikuultavan ihon läpi. 

Taimen puolestaan  on opportunisti.Viihtyy kaikissa kylmissä vesissä. Se on järvien ja jokien valtias. Voimakas taistelija, joka usein selviytyy kaksinkamppailusta perhokalastajaa vastaan voittajana. Monet ovat kerrat . Yksi on muistissa päällimmäisenä. Se  veden pinnan rikkonut, ilmaan hypännyt ja siellä perhon irti ravistellut  suurtaimen . Se on uniin tullut. Vaikka hän samoille vesille on kerta toisensa jälkeen uudestaan palannut toista kohtaamista juuri tämän jätin kanssa ei ole vielä tullut . Ei vielä... 

No entäs sitten rautu. Rautu on  minullekin jotain erikoista, sen väritys, sen mystisyys ja sen historiallinen  viesti jääkauden jälkeisestä ajasta. Talven rautupilkintäjakso  on vuoden parasta aikaa , rautuaika on laatuaikaa. 

Håkanille rautu  on  tavoitelluin saaliskala. Monien tarinoiden lähde. Suurrautu, oikea jätti, joka nappasi perhoon, mutta silleen kevyesti. Ettei koukku suupieleen uponnut.  Sitten se nousi pintaan näyttäytyi, katsoi kalastajaa,  sylkäisi  perhon pois ja katosi. Eikä enää palannut.

Sellainen on rautu, pohjoisten tunturiylänköjen vesien Greta Garbo. Kukas muukaan kuin mykkäelokuvien aikaan maineeseen ponnahtanut jumalainen Greta  sopisi kuvaamaan maailman ylivoimaisesti kauneinta kalaa. Ollaanhan Ruotsissa ja perimmäisten kysymysten äärellä.

                                                               -lauri-

Reykjavik 1983

ISLANDIA III 

Reykjavik on kiehtova. Islanti on ihana. Olen savujen, jään, tulen laavan ja sellaisen sekä upeiden ihmisten ja tarinoiden maahan yhä rakastunut. Suhteemme on kestänyt lähes 43 vuotta.

Muutin Islantiin huhtikuussa  1983 mielenkiinnosta. Muutin  pois Suomen  surkeasta työllisyystilanteesta. Islanti oli kiinnostanut minua jo oppikoulussa. 

Ruotsin kielen oppikirjassa lär dig svenska maasta oli monia mielenkiintosia tarinoita.  Kuten Surtseyn synnystä kertova så föddes en ö. 

Ensivaikutelmani Reykjavikistä  oli ristiriitainen, hämmentävä. Eikä vastannut oppikirjan kiehtovia kertomuksia.

Tässä ensimmäinen Islannista veljelleni lähettämä postikortti.

Silloin kirjoitettiin kirjeitä ja kortteja. Ei ollut kiire tietää mitä kuuluu. Ei ollut tarvetta toitottaa kaikille missä oli, mitä teki ja miltä nyt tuntuu. Some sanaa ei ollut keksitty.  Riitti jos perhettä ja ystäviä aina välistä kirjeellä ilahdutti. 

Islanti oli silloin Suomeakin eristyneempi. Yhteydenpito hankalaa. Jos halusi soittaa, puhelu piti tilata  Reykjavikin postilennätinkonttorista tai jostain  sellaisesta. Ja odottaa jopa puoli tuntia. Sitten pääsi koppiin kuulumisia kertomaan. 

En enää muista missä kortin kirjoitin. Todennäköisesti jossain kahvilassa. Tai pelastusarmeijan hostellissa, yöpaikassamme. Ehkä Pohjolan talolla. Sen muistan, että paljon tuli Islanti- kesän aikana kirjoitettua. 

1.5.83  Jos Suomessa on moni asia rempallaan niin täällä kaikki. Ihmiset ovat vähän sellaisia laissez faire-tyylisiä. Inflaatio  100% , joten kaikki tuhlaavat heti palkkansa. Kaikki polttavat tupakkaa, syövät hampurilaisia, juovat Brennivinu rikisinsiä ja katsovat Dallasia. 

Amerikan vaikutus näkyy Kadut ovat hurjan epäsiistejä, talot  keskentekoisia, näkymä vähän kuin Itä-Euroopassa. Saas nähdä millainen on maaseutu. 

Reykjavikissä eletään tätä päivää,  paljon millään ei ole väliä.

Ainoa pysyvä on US $ +alkoholi , niihin kuulemma kannattaa sijoittaa  (Toimme Keflavikistä 1 ltr Finlandia vodkaa, maksoi 3 dollaria. )

 Moi Lauri

 

Jää

Riite. 

Laskin verkot . Kerkesin  ennen pimeää. Oli pilvistä ja tyyntä. Plussan puolella. Järvi sula. Siika kutenut. Halusin edes  muutaman. Vähän mätiä. Yöllä  selkeni. Pakasti. Veti järven riitteeseen. Sen se mokoma teki.

Jäätyminen                                   

Viisisenttinen  kestää kävellä. Jos on tihkusadetta ja plussalla, kalat ovat  kesyjä. Vain ihan matalassa. Varovasti kun liikkuu, luistattamalla. Sitten hamarapuolella lyö. Jokunen minuutti on  aikaa ottaa ennen kuin kala virkoaa. Kolkkaamiseksi sitä sanovat.

Huutaa lunta.                                                                                                                                           Pakkasella jää  alastomana ääntelee, on levoton , tekee railoja, lunta päälleen ulvoo . Kalat verkkoon  ajaa. Silloin on aika.                                                                                                                                                                    

Kohva                                                                                                                                                            Arempia ovat kalat kirkkaan aikaan. Eivät  helpolla tule. Syöttiin ota. Uivat vaan. Kun sataa lunta ja jään alla pimenee niitä metristä ja matalemmasta saa. Kohvan aikaan.

Jäätää.

Pienikin pakkanen jäätää  avannon  ja siiman.  Ja kalat kohmeeseen . Ovat sitten helpompi konttiin laittaa. 

Hyyhmä

Lounaasta matala tulee. Lunta  räntää ja vettä. tuo. Lämpöaallon. Hyyhmän, joka tiensä   aikanaan jään alle vetenä löytää, synnyttää.

Lautat

Yli puolimetristä  oli. Sitten satoi. Lauhtui. Myrskysi. Järvi tulvi. Jää nousi, lautoiksi rannoillta lohkeili. Kantoi  kuitenkin kulkijan ja koiran.

Lohkareet

Kuukauteen  ei satanut, vettä antanut. Laskujoki virtasi. Veden vei. Järvi pakeni. Lohkareet jäi.

Puikkoontunut

Sulatti sohjon ja hyyhmän ja kohvan. Rautajään puikkoonnutti . Kevät.

Sulatti

Aurinko, tuuli tai sade. Joka tapauksessa jokin ne sulatti. Vaikka pakkasöinä  vähän vastustelivat. Riitteeksi sulavaa  jäätivät. Turhaan. Järvi vapautui.

 

-lauri-