MEÄNMAAN VÄYLÄ

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA, OSA1

MEÄNMAAN VÄYLÄ

Teksti sisältää olettamuksia, stereotypioita ja faktanomaista fiktiota.

 

Ystäväni ja toverini on sitä mieltä, ettei Pohjois-Ruotsissa kannata pysähtyä muuten kuin nuuskaa ostamaan, halpaa polttoainetta  tankkaamaan ja helevetin pahanmakuiset kahvit juomaan. Ystäväni ajaa vanhalla farmarillaan yhdellä pysähdyksellä Tornioon.  Minä en ole kanssaan samaa mieltä. Rakastan Meänmaata ja sen asukkaita. Väylänvartelaisia. Joskus umpimielisiä, toisinaan karjalaisen sosiaalisia. Ajaessani pohjoisen läpi toivon matkani kestävän mahdollisimman pitkään. Usein yövyn. Vähintäänkin vietän aikaani  kuppiloissa oleillen.  Kysellen, tarinoita salaa kuunnellen, tunnelmia ja  tuoksuja aistien.

  

Meänmaa on suuri alue väylän molemmin puolin. Siellä puhutaan meänkieltä. Tai ainakin puhuttiin. Aika monelta, varsinkin nuoremmalta,  äitien kieli on valitettavasti unohtunut. Meänmaassa sijaitsee oikea Kainuu. Tarkennettakoon, että väyläläisten mielestä oikea Kainuu ei ole Suomessa. Suomussalmella ja sielläpäin. Väylän Kainuu on se,  mistä ruijansuomalaiset eli kainuulaiset eli kveenit aikoinaan meren rannalle paremman elon toivossa muuttivat. Ne jotka eivät suurten kuolonvuosien aikaan pohjoiseen lähteneet, vaelsivat etelään. Ja sille tielleen jäivät. Pielaveden kirkkosaaressakin on pohjoisesta tulleiden ja nälkään kuolleiden muistomerkki. Se lienee ainakin muutaman väyläläisen viimeinen sija.

 

Matkaajan kannattaa valita oikea paikka meänkielisten tarinoiden kuunteluun. Tarkoitukseen sopivia ovat kaikki pikku kuppilat Kukkolasta Kiirunaan. Pajalan Cafe Nova, Vittangin huoltoasemakioskiposti OK, Svappavaaran ja Jällivaaran kahvilat  sekä Pellon ja Ylitornion huoltoasemat. Varsinkin Pellon Joppari. Myös Kiirunan pubit saattavat ennen illan melua ja trubadurin saapumista olla hyviä. Jos Meänmaalle ei ole asiaa, väylän tarinoista pääsee osalliseksi myös televiission suomenkielisten uutisten, paikallislehti kurriirerin ja sisuration välityksellä.

 

Meänmaalaiset asuvat  väylänsä varressa. Kaikki sen saman. Vaikka Meänmaassa näyttäisi olevan monta jokea, siellä on vain yksi väylä. Jumala on kolmiyhteinen, miksei sitten väylä. Pääväylä alkaa Norjan rajalta ja mutkittelee välillä syväksi ja leveäksi lähes järveksi  patojen takia ja muutenkin  paisuneena Tornionjokeen ja edelleen  Pohjanlahteen. Kahlittunakin väylä on  väylä. 

"Jos muutat Meänmaalta etelään ja tunnet kotiseudulla käväistessä olosi käypäläiseksi, vaistoat, että ihmiset  jotenkin vierastavat seuraasi, sinun kannattaa kysyä väylältäsi. Väylä ei ole sinua unohtanut. Hän tuntee." sanoo Åsa Larsen, joka dekkareissaan on tapattanut melkoisen määrän kiirunalaisia. Muita väylän  varren kuuluisia meänmaalaisia ovat Mikael Niemi, Bengt Pohjanen ja Charlotte Kalla. Charlotte Kallan mummo on Kiuruvedeltä. Ruutanan kylästä. Synnyinkyläni Vaaraslahden naapurista.

  

Meänmaan suurtapahtuma ovat kesäiset Pajalan markkinat. Siellä tapaa monia meänmaalaisia ja muualta tulleita. Kaikki maailman parhaat puukontekijät ovat markkinoilla. Kannattaa kysyä joko heiltä tai  vaikkapa jokkmokkilaiselta paltunmyyjältä  missä on sen niminen paikka kuin Vittula. Paikalliset ovat kysymykseen kyllästyneet. Sitten voi tiedustella miksi Meänmaan suuret pojat Mikael Niemi ja Bengt Pohjanen eivät ole väleissä. Ja miksi Lestadius läksi Ranskan kuninkaan retkikunnan mukana parhaimpiinsa pukeutuneena  Hammerfestiin ryyppäämään. Vaikka kinkerit olivat edessä. Ja vaikka äiti kielsi. Äitiä arveluttivat kiusaukset. Kuuluihan kuninkaan seurueeseen hovi kokkeineen, orkestereineen  ja bordelleineen.

 

Meänmaan pienemmät väylät viettävät pääväylän kanssa samaan suuntaan. Niiden välissä  sijaitsevat Euroopan parhaat kanalintumaastot. Toukokuun alkupäivinä, kun tienvarret ovat alkaneet kasvaa kortetta pyyt ja teeret, mutta myös ukkometsot ja koppelot hakeutuvat tienpenkkojen  ja ojanluiskien apajille. Metsokukot uhittelevat autoille. Matkaajan on oltava varovainen. Hiljennettävä, annettava metson voittaa.. Särkynyt säleikkö ja syyläri tai tuulilasi on kohtuuttoman kova hinta etuajo-oikeudesta. 

 

 

 Meänmaassa riittää  hirviä ja poroja. Porot vaeltavat väylän vartta, väylän jäällä tai väylältä toiselle. Valitettavasti  ne  välillä eksyvät . Aivan liian usein  ihmisen tekemillä keinotekoisille valtaväylillä ajautuvat. Sellaisille, jotka eivät ole väyliä ollenkaan. Huonosti siinä käy. Tien ja malmiradan. ensimmäisenä Euroopassa vuonna 1915 sähköistetyn, varteen talven aikana ruhjoutuneet tarjoavat korpeille ja ketuille sekä maakotkille ja ahmallekin houkuttelevan ruokapöydän. Sellaisen, missä tarjoillaan pitkälle kevääseen. Lumen alta vähän kerrassaan  paljastuneet, katkeamattoman kylmäketjun ansiosta hyvin säilyneet pöydän antimet takaava pitojen jatkuvuuden.

 

Kaikki väylän vartelaiset pilkkivät talvella rautua, taimenta ja harria. Heillä on sitä tarkoitusta varten paksut pilkkihaalarit, kynsikkäät ja niiden päällä kyynärpäihin asti ulottuvat härännahkarukkaset ja oikeaa turkista olevat karvahatut. Sekä kaikkein tärkein, siirreltävät pilkkikopit. Sisällä voi kaminan lämmössä jakkaran päällä olevalla kuluneella porontaljalla istuen syljeskellä ylähuulessa mauttomaksi lionneet nuuskat nurkkaan, paistaa makkaraa,  juoda nokipannukahvia, nauttia snapseja ja  olutta ja joskus myös pilkkiä.

  

Syksyllä pohjoisväyläläiset menevät perinteisille  tunturijärvilleen. Verkottavat kudulla olevat siiat, suolaavat ne tynnyreihin ja tuovat kotiin. Talven varalle kellariin. Huikopalaksi. Tutun yrittäjän kopterikyyti ei turistikauden jälkeen paljoa maksa. Varsinkaan pimeänä. 

Metsissä meänmaalaiset  ampuvat pystykorvan haukusta teeriä ja metsoja,  ajattavat suomen ajokoiralla myös jäniksiä ja lahtaavat porukassa jämtlannin pystykorvan suosiollisella avustuksella sopivan määrän hirviä. Suurinpiirtein kaatolupien verran. Norjan harmaa hirvikoira on Meänmaassa kirosana. Ylempänä tapetaan riekkoja ja kiirunoita pakastin täyteen Jokaisessa väylän varren talossa on vähintään kolme pakastinta. Se on totta Emil Nutti sen minulle Lannavaaran koloniaalissa kertoi. Hänellä on neljä kolmensadan litran.

 

Kesällä  väyläläiset tavoittelevat  lohta perholla ja uistimilla, mutta todennäköisemmin muilta salaa verkoilla.  Paitsi Kukkolankoskella, missä on muutenkin kummallista sakia. Siellä  lipotaan siikaa ja kun kukaan ei näe lohta ja meritaimenta. Syksyllä pyydystetään  merroilla  nahkiaisia ja talvella mateita. Kukkolan erikoisuus on  halstrattu siika. Sitä on saatavilla kahviossa. Jos haluaa lohta, sitäkin joskus löytyy. Kalatukusta ostettua luonnollisesti. 

Kymmenknta vuotta sitten joulun alla tapasin  Vittangin OK:lla  vanhalla Ockelbo moottorikkelkalla tulleen karvareuhkaisen erästäjän. Hän vastasi kysymykseeni suurpedoista  välinpitämättömän tuntuisena, ärtymyksensä huonosti peittäen. Ei täällä niithä ole koskhaan ollutkaan. Facebookin susipalstalla, siellä missä minäkin aikoinani väittelin, kaveri määriteltäisiin  petovihaajaksi ehkä psykopaatiksi, vähintäänkin verenhimoiseksi murhaajaksi. Vittangi ja Pohjois-Ruotsi julistettaisiin boikottiin. Boikotti on luonto- ja maailmantiedostavan erinomainen keino, kunhan ei tarvitse boikotoida itselle tärkeitä asioita kuten uiguurilasten kiinassa tekemiä vastuullisen merkin saaneita ruotsalaisia viherpestyjä retkeilyvarusteita.

Kiusallisesta tiedustelustani vapautuneena, minusta eroon päästyään Vittangin erästäjä virkistyi,  meni kassalle ja  tuumasi tiskin takana olevalle nuorelle  rastatukkaiselle myyjälle. Pithäis osthaa kupeevarmare.  Minä ostin kahvit ja himoitsemani sahramista keltaiseksi värjäytyneen pitkänomaisen tuplakorvapuustin tapaisen. Join kahvini hitaasti. Oli lussekattiaika, talven ensimmäiset rajut pakkaset tulossa ja minulla paljon matkaa edessä. Pitäisi lähteä ajamaan.

Entäs jos jäänkin yöksi. 

 

ELÄMYSTEN TUOTTEISTAMISEN ONGELMA

Postaukseni vajaan seitsemän vuoden takaa on yhä ajankohtainen.

Kaakkuri kerkesi tulla ja harakkapariskunta aloittaa pesänrakentamisen pihapihlajaamme ilman ainuttakaan sometusta. Kuovikin harppoi hangessa. Meriharakka tonki kasvimaalla matoja . Olen somessa ,mutta markkinointimielessä aivan  liian harvoin. Etupäässä uteliaisuudesta.  Seuraajia blogissa ja kotisivuilla sekä facessa on niin vähän, että havaintoni poikkeuksetta jäävät vaille huomiota, muutaman satunnaisen ihmeteltäväksi.

Instagram on facebookin lisäksi hieno. Siihen olisi keskityttävä. Haluaisin kuvata villin luonnon pienet ja suuret ihmeet ja  laittaa ne seuraajieni  ihailtavaksi reaaliajassa. Harakan pesän edistymisestä olisi muillekin iloa, ehkäpä saisi suuren suosion. 

Varsinkin jos pystyisin saamaan kesyyntyneen  kevätpukuisen riekon samaan tarinaan. Taustan vuono sekä vuoret  olisivat erinomainen lisä.  Viitteitä,  hästäggejä, olisi oltava tarpeeksi. Miten se muka  onnistuisi. 

Matkapuhelimeni on vanha. Sillä ei voi kunnolla kuvata. Pitäisi ostaa uusi ja opetella sen käyttö. Perehtyä kunnolla instagramin lainalaisuuksiin . Markkinoida itseni ja huimat omavarais- ja luontoelämykseni. Saada alkuun muutama omaperäinen, välistä autenttisen tuheroinen, mutta korkelaatuinen kuvagalleria. Kuvien olisi oltava väri-ilmeeltään onnistuneesti sijoitettuja. Punanen vihreä  vastavärit, niin minulle ammattilaisen taholta kerrottiin. 

Sisältöä olisi tuotettava tasaisesti. Vähintään viikoittain, mielellään päivittäin. Luonto on ihan nurkan takana tai kaukana ja myy, mutta se on tuotteistettava ja sitä on oltava koko ajan tarjolla. Ihmiset haluavat varmuuden. Unohtavat nopeasti jos eivät jatkuvuutta saa. Vaastuullisen elämysten välittäjän taakka  on valtava. Hänen on oltava  valmiudessa koko ajan. Nettiyhteyksien on toimittava. Myös erämaassa ja varsinkin siellä. 

Blogini Morgenstjerna on jälkeenjäänyt ja hieman sekava, jäykkäkin,  kun pitäisi olla dynaaminen ja ajassa. En ole pysynyt kehityksen mukana. Kuvat ovat liian pieniä, palstat kapeita. Sivupalkin  ajankohtaiset tietoruudut päivittämättä. Postaukset tulevat liian harvoin. Alkuvuosien tahti on hyytynyt. Muutamat uudistautumiskokeilut jumiutuneet.  

Agendani on sumea. Näkyvyyteni heikko. Aktiivisia seuraajia on vain viisikymmentä, suuren osan olen tavannut. Lukijoita parhaimmillaankin tuhat. Me olemme tiivis perhe. Ei omalle suvulle voi olla elämyksien eikä kannanottojen suoltaja, ei  helppoheikki, ei tukkumyyjä. 

Entäpä jos lähtisin tulosjohtamis- ja markkinointipohjalta. Opiskelisin ja kouluttautuisin. Perehtyisin sisällöntuottamiseen. Hommaisin kunnon kameran, ipadin, monikäyttömatkapuhelimen ja muun tarvittavan. 

Uudistuisin, verkostoituisin ja menestyisin. Opiskelisin some-etiketin. Välittäisin luonnon lukijakunnalleni. Ammattimaisesti ja myyvänä pakettina. Ihan aluksi olisi tehtävä analyysi, että tietäisin miten.

Reppuni on sota-ajan peruja, vaelluskenkäni kuluneet, vaatteeni kirpputorilta. Missään ei ole ainuttakaan läpäisevää, mutta vedenpitävää kalvoa. Sykkeeni ei dokumentoidu ranteessa olevaan  liian suureen kellonnäköiseen murikkaan, eikä kulkemani reitti. 

Tuotemerkkejä ei näy. Gps ahdistaa toisin kuin kartta ja kompassi. En harrasta mitään vaarallista tai henkeäsalpaavan hienoa.  Perhovavapaa minulla ei ole, en ymmärrä c&r kalastuksen päälle. Syön saaliini. Minulla on halpa virveli, Essolta ostetut alennuspilkkivavat ja mato-onki. Kulutan aivan liian vähän varusteisiin. 

Kuinka  ottaa ihmisiä kiinnostavia ja sponsoreita houkuttelevia selfieitä näillä resursseilla. Kuinka voisin päästä luontoystävällisten vastuullisten lehtien kanteen. Kulutusyhteiskunnan vastaisiin boikotteihinkaan  en jaksa näkyvästi osallistua. Ylikulutuspäivät unohtuvat, jäävät muille julistamatta. Samoin maailman tunnit sekä metsistä huolestuminen.

Kuka uskoo minun välittävän?  Kuka haluaa solmia kannattavia kaupallisia yhteistöitä.  Miten esimerkkini voisi  valistaa tiedostavia kuluttamaan entistä enemmän , mutta  oikealla tavalla, ostamaan uusinta  ja hienointa eettistä, kaikkein parasta.

Vuosittain. Ostamaan sellaista jonka ostamisesta tulee hyvä omatunto, meneehän prosentit luonnon hyväksi. Parhaimmillaan viisitoista. Sillä summalla  voi siististi olla mukana etäsuojelemassa sademetsiä ja perkaamassa  taimenpuroon kutupesiä.  

Ei jaksa. Jatkan  entiseen tapaan. Perunatkin on otettava itämään ja chilit koulittava. Mietittävä kesän viljelytouhuja. Syötitettävä siimoja , käytävä pilkillä. Leivottava.  Olkoon koko elämystarjonta. Olkoon maapallon suojelu. Mitä väliä päivien viettämisellä.  Parempi keskittyä  olemaan vaatimaton osanen minua suurempaa. Vanhaan reppuuni ja käyttäkelpoisiin varusteisiini tyytyen. Sponsoreita hakematta. Elämääni markkinoimatta. Vain muutamille jakaen. 

Ilman taskussa kesken raudun narraamisen surisevaa lahjaksi saatua  kontrolloijaa. Ilman podcast- velvoitteita. Siinä kun se äänityskin  on niin tarkkaa. Somevaraisuus olkoon varakkaampien ja innokkaampien, pallostamme näkyvämmin  välittävien  asia , köyhän on parempi olla turpeeseen , järveen ja metsään sidottu omavarainen.
                                                               -lauri-

METSÄKANSALAISEN PAKINA

Ymmärsin taas , että Suomen metsät eivät ole vanhoja metsiä. Ne on melkein kaikki  jossain vaiheessa raiskattu. Ihminen, jonka kuulumista luontoon suuuresti epäillään, on suuressa ahneudessaan ja markkinataloushuumassa materiaa hamutessaan, ottanut oikeudekseen muokata metsiä. Erämaat katoavat, vain muutama prosentti on koskematonta ikimetsää. Lajit häviävät. Nisäkkäät, linnut, hyönteiset, marjat, sienet. Kaikki joiden koti on metsä. Niin minulle on vakuuteltu. Niin olen lukuisista eri retkeily-, erä- ja luontolehdistä sekä blogeista huolestuneilta aistinut.

Minua on informoitu monelta taholta, että Suomen metsien tilalle on pelkkiä steriilejä puupeltoja. Ahneet metsiä vuosikymmeniä tuhonneet luonnosta vieraantuneet puolustelevat tekojaan kutsumalla puupeltojaan talousmetsiksi. He sanovat hoitavansa niitä. Pitävänsä hyvää huolta. Mutta heille metsät ovat saamani varman tiedon ja kuulemieni väitteiden mukaan kuutioita ja euroja sekä puumäärän vuotuista kasvua hehtaaria kohden. Sellaiset raiskiot eivät  ole oikeita metsiä. Tärvelty luonto, metsä jolta on riistetty sielu, ei millään voi olla tiedostavan  luonnonystävän koti. Eikä sellaiseksi tulla.

"Talousmetsä ei yksinkertaisesti missään tilanteessa anna samanlaista mielenrauhaa  kuin koskematon erämaa" sain taannoin  vastaukseksi yrittäessäni kertoa millaisia sieni- ja marjasaaliita olen kerännyt metsästä, joka  vuonna 1970 oli  paljaaksi parturoitu aurattu raiskio. Ja jonka ihan omin kätösin nuorena poikasena kylvin.  "Talousmetsissä tulee paha mieli. Ei sinne kannata mennä.  Surullista, että lähes koko Etelä-ja Keski-Suomi on menetetty. Suurin osa Lappiakin." Turhaan yritin näin voimakkaan ja ehdottoman oikeassa olemisen edessä olla eri mieltä. Olinkin vaiti. Poistuin ryhmästä.

Jälkeenpäin pohdin miksi en ymmärtänyt aatetovereitani. Mietin millaista olisi minunkin tiedostaa tosissaan, välittää ja tiedottaa Suomen metsien tila oikealla ja myyvällä tavalla. Sielun ja sydämeni pohjasta. Tunteella ja karuja faktoja kuulijoille ja lukijoille esiin tuoden. Tulevaisuudella pelotellen. Tarvittaessa jopa omaa lajiamme mollaten. 

Koska minulla ei viljelyksieni ja turpeeseen ja periferiaan sidotun omavaraiselämäni sekä terveydentilani takia ole siihen mahdollisuutta, tyydyn visioimaan ja haaveilemaan. Entäs jos.  Amattitaitonikaan ei valistamiseen riittäisi. Eikä sisäinen palo. Metsien somesuojelu vaatisi  monta kertaa suuremmat tulot kuin osa-aikainen  työkyvyttömyyseläke ja satunnaiset opastustyöt mahdollistavat. Ja huomattavan paljon kallista materiaa  mihin minulla ei ole varaa. Medianäkyvyys olisi  elinehto.

Oikean, aidon ja alkuperäisen luonnon kokemiseksi, rauhan saamiseksi ja sen rauhan  muille reaaliajassa  välittämiseksi minun olisi pakko mennä Pielaveden ja Varkauden vuosisatojen kuluessa useaan kertaan kaskettujen ja hakattujen talousmetsien ulkopuolelle. Siis paljaaksi parturoitujen ja steriilisti harvennettujen puupeltojen ja hakkuuaukioiden sijaan kaukaisten kansallis- ja luonnonpuistojen  perimmäisiin kolkkiin. Jopa polkujen ja ihmismassoja varten tehtyjen nuotiopaikkojen ulkopuolelle. Pois retkeilyreittien vilskeestä. 

Vain korvessa ja mielellään yksin voisin kokea koskemattoman. Vain siellä ihmiset ja ihmisten loputon ahneus sekä kiire ja stressi  unohtuisivat. Vain sieltä olisi mahdollista välittää autenttinen hätähuuto luonnon ja metsien puolesta. Paksussa sammalikossa ikimetsän siimeksessä veden äärellä loikoillen ja nokipannukahvia, tai villiyrttiteetä, juoden. 

Jos istahtaisin kuivalle sammalmättäälle tai tervaskannolle nuotion ääreen, sopivan lähelle solisevaa erämaapuroa, saisin upeaa taustamusiikkia podcastiin. Yhdessä ritisevän nuotion ja kiehuvan kahviveden kanssa se lisäisi uskottavuutta. Teeren kukerrus syksyiseen rauhallisella äänellä puhuttuun aamulähetykseen  olisi toivottavaa. Purosta nousevan usvan sanallinen välittäminen kuulijoille  suurin haaste. Se vaatisi etukäteisharjoittelua.

Mikäli valo-olosuhteet olisivat hyvät, instakuvat onnistuisivat ja  niiden värimaailma olisi sopusoinnussa edellisten päivitysten  kanssa,  ne  välittyisivät yhteistyökumppaneidenkin kautta ja huomattaisiin. Sanoma menisi perille. Vihreässä siimeksessä on hyvä olla päällä  värikästä, edes vähän, luonnonmukaista tai ainakin sellaiselta näyttävää. Retkeilyjulkaisuihin kuvia valitessa kannattaa tarkkaan miettiä millaisen  visuaalisen viestin lukijoille  antaa.  Puukuksa on luomumpi kuin muovista tai komposiitista tehty. Nokeentunut kierrätyskuparipannu on paras, mutta se painaa enemmän kuin alumiininen. Trangia on joka tapauksessa mukana. Sponsoreiden logot olisi hyvä saada, ikäänkuin vahingossa, mukaan tärkeää asiaa tukemaan.

Ultrakevyet sadoissa grammoissa mitattavat säänkestävät varusteet, kuten  teltta, riippumatto, säteilypeitto, laavu, makuuussi ja -alusta sekä hengittävät mutta samalla  vedenpitävät uusimman teknologian älyretkeilyvaatteet ovat välttämättömiä. Niiden myötävaikutuksella voisin välittää luontoa ja rauhaa miellyttävämmin, helpommin ja  pidempään. Päivien jopa usean viikon ajan. Riittävän korkealuokkainen älypuhelin monine vara-akkuineen ja multitoimintoineen mahdollistaisi reitin,  kävellyn matkan ja sydämen sykkeen tiedottamisen reaaliajassa kuvien kera instan ja facen tarinoihin. Osallistuva kaksisuuntainen  yhteys lukijoihin ja kuulijoihin kun on kaukaisessakin erämaassa välttämättömyys ja kaiken perusta. Takaa jatkuvuuden.

Urheiluvarustesupermarkettien retkeilyosaston  kuivattu ekoretkimuonavalikoima on nykyään  niin laaja, että sieltä  löytyisi helposti viikkojenkin muonat, jopa maatiaisruokavaliooni sopivat, ainoastaan hieman rinkan painoa lisäävät. Minulle kerrottiin, että on hyvin tärkeää laskea rinkan paino grammojen tarkkuudella. Luonnollisesti käyttäisin erämaassa urheilullisella ja kestävällä tavalla  pyydystämiäni kaloja ja ainakin muutamia yrttejä, eräoloissa löydettäviä ja helposti iltateeksi haudutettavia. Sekä mukaan ottamaani kuivasienijauhoa. Tuoremuonaa kuten  marjoja, sieniä ja villikasveja löytyisi riittävästi loppukesän eräateriapäivityksiin.

Unelmat ja haaveet ovat enemmän kuin todellisuus, sanotaan. Jos ne eivät toteudu on elettävä todellisuutta. On tyydyttävä vaatimattomaan. Minä tyydyin.

Olin kotiseudullani Savossa ensimmäistä kertaa koronan puhkeamisen jälkeen. Kolmen viikon ajan minulla oli mahdollisuus tutustua parjattuihin talousmetsiin.  Käyskennellä tutuilla ja rakkailla vainioilla Pielavedellä ja  tuntemattomilla saloilla ystäväni opastuksella Varkaudessa.

Olen metsäläisiä, ikäni metsässä ja soilla viiihtynyt. Siellä suuren osan työuraani tehnyt. Istuttanut, raivannut , kaatanut, harventanut. Metsästä olen rauhani saanut. Ja joskus melko hyvän tilin. Sienet ja marjat poiminut ja  joskus myynyt, teeret, pyyt, metsot ja jänikset ampunut ja syönyt.  Hengitän metsää. Minulla on nytkin päällä rakkaalta ystävältäni saama metsäkansalainen t-paita. Elän metsästä. Mutta minulle ihan kaikenlaiset metsät ovat rakkaita. Jopa kastikkaista (Se ihanan värinen heinä )  kullankeltaisena hohtava viljavat vainiot mieleentuova Stora Enson kahdeksan hehtaarin hakkuuaukio Varkauden kupeessa. Avaruutta riittää kuin tuntureilla. Olisinpa ollut täällä ahomansikoiden kypsyessä.Kuva: Tarja Nyyssönen.

Lapsuudessani 60-luvulla metsät olivat järeitä. Vanhoja yli satavuotiaita  kaskikuusikoita  oli jäljellä. Samoin  karumpien maiden männiköitä. Koivikoita ei vedenjakajaseudun lähettyvillä niin paljoa kasvanut. Karvarouskuja oli mentävä poimimaan Pielaveden koivuvaltaisiin saariin, kuten Rusalaan. Samalla reissulla saattoi ampua muutaman riekon. Silloin niitä vielä oli. Kahdeksankymmentäluvulla katosivat. Sieniä riitti ja marjoja. Lakat olivat, kuten riekotkin, hävinneet soiden ojituksien myötä. Karpaloita löytyi järvenrantasoilta niin paljon kun jaksoi kerätä.

Karpaloita Pikonlahden suolla 

Pienet maatilat saivat lisätuloja ja elämisen mahdollisuuksia metsää myymällä. Liian pienet lopettivat ja perheet muuttivat Malmöön sekä Gteborgiin. Hehtaarin- kahden hakkuuaukioita syntyi. Kun meillä kotona rakennettiin uusi talo vanhan ja hyvin vetoisan tilalle, se rahoitettiin tekemällä neljän hehtaarin aukko. Hakkuuaukko aurattiin raskaimman kautta, Jos vastaava aukko päätyisi tänä päivänä someen arviotavaksi kyseessä olisi mitä todennäköisemmin osoitus ihmisen suunnattomasta ahneudesta ja tuhoavasta toiminnasta. Luonnosta vieraantumisesta. Meidän perhe eli aukosta huolimatta yhä luonnossa ja luonnosta. Metsästä ja järvestä haettiin särvin. Siellä asuttiin aina kun tilan töiltä päästiin. Metsä oli toinen koti, maatilan jatke. Elämys sana oli vieras.

Yli viisikymmentä vuotta olen seurannut paljaaksi parturoidun  raiskion kehitystä. Minulla on pari kertaa raivattuun  ja  harvennettuun sieni- ja marjaparatiisiin  henkilökohtainen suhde. Siitä on tullut hyvin rakas. Lapsena olin mukana  synnyttämässä uutta elämää, uutta metsää. Sedän tyhjiin viinapulloihin peitattuja männynsiemeniä ja korkki kiinni. Korkkiin naulalla reikä. Sitten vaan siementä vakoon. Oli tarkkaa että siemeniä tuli just sopivasti,  puolenkymmentä puolentoista metrin etäisyyksin, 

Aina synnyinseudulla käydessäni vierailen kylvämässäni metsässä. Käyn kylässä, käyn kotona. Metsä on kotini. Nyt kotini on  keski-ikäinen. Mäntyvaltainen varttunut sekametsä, talousmetsäksi metsätalouden ehdoilla harvennettu. Lehtipuut tulivat siihen itsestään. Minulle oma metsäni on  enemmän. Osoitus elämän jatkuvuudesta. Metsä ei kuole puiden mukana. Metsän henki on ikuinen. Se elää ja luo uutta.

Hakattu metsä on haavoittunut, vaivainen ja tarvitsee apua. Ei sitä saa halveksien ja metsän hakanneita manaten hylätä. Raihnaisena ja myllerrettynäkin ontuva metsä ottaa lämpimästi vastaan. Tarjoaa aluksi korvasienet, pian ahomansikat, puolukat ja vadelmat, muutamien vuosikymmenien päästä mustikat ja sienet. Sekä saunapuut. Paljon kantarelleja on tullut vakiopaikoista haettua. Sadanviidenkymmenen vuoden päästä metsäni tarjoaa aarniometsän siimeksen. Suojelukohteen.

Minua harmitti kun lapsuuteni metsissä ei ollut mieltäni kiehtovia suurpetoja. Ei ainuttakaan  karhua, ahmaa, sutta tai ilvestä. Ei myöskään hirviä eikä majavia. Joskus susi eksyi Ylä-Savoon aiheuttaen liikekannallepanon ja suurjahdin. Rajavartioston sotilasmestari taisi sen viimeisen vaeltajan ampua. Jahdissa jonne Vaaraslahdestakin mentiin kun kutsu kävi. Oli melkoinen tapaus nähdä hirvenjäljet. Tai kuulla että  joutsen oli jossain  lentänyt. Ne  olivat suuria ihmeitä. Niistä puhuttiin pitkään. 

Kun vierailen kotona tiedän, että  nyt  niissä metsissä kylämme alueella elää susilauma, useita ahmoja ja ilveksiä. Karhut repivät välistä suurpaaleja. Ja käyvät nuolukivillä kuten kuvan nalle joka tallentui varkautelaisen metsästysseuran riistakameraan  

Hirvi on runsaslukuinen , samoin majava. Uusina tulokkaina Pielavedellä asustaa  metsäkauriita. Villisiat saattavat vierailla samoin valkohäntäkauriit. Tuntuukin upealta samoilla samoissa metsissä suurten ja pienempien otusten kanssa. Aivan sama tapaako niitä vai ei. Tieto olemassaolosta riittää. Järveltä kuuluva joutsenten laulu ja kuikan huuto rauhoittaa. Tuo lapsuuden rantasaunan rappusilla istuvalle erämaan . 

Rakastan luontoa ja rakastan metsiä, kaikenlaisia metsiä, kärsiviä ja hyvin voivia. Nuoria ja vanhoja. Raiskioita, puupeltoja, taimikoita. talousmetsiä, ihan kaikkia. Olen syntynyt metsäläiseksi ja metsäläisenä kuolen. Metsän rinnalla metsässä kuljen, sitä tukien ja myötäeläen.

Vaikka me olemme ymmärtämättömyydessämme tai tietoisesti  paljon pahaa metsille tehneet, rakastan myös omaa lajiani. Itseni mukaanlukien.                                                                                                                       -lauri-

 

KÂRPPÂ

Vaaraslahti talvi  1965 tai  saattoi olla 1966. En ole aivan varma, siitä on niin pitkä aika. Joka tapauksessa asuimme vanhassa talossa.

Isä tuli metsätöistä, laittoi reppunsa sekä pienoiskiväärinsä nurkkaan. Siihen aikaan niillä, jotka olivat metsässä töissä, oli mukana pienoiskivääri tai haulikko ja omatekoisia panoksia. Sellaisia itseladattuja joissa oli vähemmän ruutia ja ainoastaan puolenkymmentä haulia. Nahassa ei saanut olla reikiä, muutama ja varsinkin vatsapuolella , sallittiin. 

Oravannahoista sai yhä jonkinlaisen hinnan. Ei sitä samaa kuin sotien jälkeen, mutta jotain kuitenkin. Sen verran, että kannatti ampua, nylkeä ja kuivattaa. Sekä myydä Laukkasen Erkille tai muille nahkojen ostajlle. Joskus nahat oli parasta ottaa mukaan  Iisalmen talvimarkkinoilla. Luultavasti oravannahat jatkoivat matkaansa  Neuvostoliittoon. Turkisten vienti  itäiseen naapurimaahan kannatti  keinotekoisesti vahvana pidetyn ruplan ansiosta.

Oravaa parempi tulonlähde  harveneville turkiseläinten  metsästäjille oli  Suomeen Amerikasta rahdattu ja  kolmekymmentäluvulla istutettu, myöhemmin kaikkialle reheviin järviin levinnyt piisami. Piisamilakki oli Leningradin ja Moskovan viimeisintä hottia. Tavoiteltu päähine, melkein soopelihatun veroinen.

Samaan aikaan kun piisamin suosio kasvoi erään toisen turkiseläimen pyynti lopahti. Nahkojen kysyntä tyrehtyi ja metsästäjille maksettava hinta romahti. Kukaan ei tuotetta halunnut. Kukaan ei sitä tarvinnut. Valkoiselle mustapilkkuiselle kaulukselle, turkille taikka kruunun somisteelle ei ollut sosiaalista eikä yhteiskunnallista tilausta. 

Maailma muuttui, demokratisoitui ja tasavaltalaistui. Murroksesta selvinneet hovit supistuivat. Aatelistosta tuli menneen maailman relikti. Kruunajaisia pidettiin antistä harvemmin. Muutamat  jäljellejääneet kuningashuoneet  kamppailivat olemassaolostaan. 

Menneeseen ei ollut paluuta.

Kuningatar Elisabethin mahtipontiset kruunajaiset, Prinssi  Philipin herttuaksi lyöminen sekä joidenkin muiden Britannian kuninkaallisten entistä harvemmin pidetyt hautajaiset olivat lopun alkua. Viimeisiä tilaisuuksia, missä Suomen metsien vikkelä asukki oli pääosassa. Tai oikeastaan  pienen näätäeläimen  valkoisena hohtava mustan hännänpään omaava turkki.

Kärppä katosi metsästettävien  lajien listalta.

Isän repusta löytyi muutamia oravia. Meillä asuva setäni oli saanut myös joitakin.  Molemmat veljekset  olivat  tosi taitavia metsästäjiä. Ja saaliin käsittelijöitä. Vanhan talon tuvassa katselin kuinka orava nyljettiin ja laitettiin kuivumaan. Kuuntelin haltioituneena Vilho- sedän tarinoita.

"Vielä sotien jälkeen kärpän nahka oli arvokas. Yhdestä hyvälaatuisesta sai  saman hinnan kuin kymmenestä oravasta. Jätkän päiväpalkan. Oravan ja kärpän nahoilla ostin ensimmmäisen hanattoman haulikkoni. Niistä samoista nahoista aivan varmasti  ommeltiin  jollekin kuninkaalliselle kruunajaisturkki. Tai kaulus. Saattoi mennä kruunun koristeeksikin."

"Nyt muuten kannattaa pyydystää piisamia" jatkoi setä. "Venäjälle menevät, Venäjä maksaa "

Setääni kuunnellessa halusin menneeseen. Olla turkismetsästäjä, mukana kärpänpyynnissä. Opettelemassa kuinka ovela eläin saataisiin loukkuun. Tai tulemaan esiin kivenkolostaan ammuttavaksi.

Gisløy 9.12.2020. Olen loukussa, jäänyt jumiin nettflixiin ja nyt viimeisimpänä kuningatar Elisabethistä kertovaan Crowniin. Kaksi tuotantokautta on takana. Kolmannesta yli puolet selvitetty. Sarja vie mukanaan. Enää ole sienestämistä eikä vielä pilkkimistä. Minulla on aikaa.

Kun kruununperijä Charlesista tulisi Walesin prinssi, kuten siellä oli tapana, Elisabeth lähetti hänet maan parhaaseen yliopistoon opiskelemaan kymrin kieltä vastahakoisesti tehtäväänsä suhtautuvan  opettajan johdolla. Opettaja oli  monarkian vastainen kiihkeä tasavaltalainen ja Walesin maan itsenäisyyttä tai vähintäänkin itsehallintoa ajavan kansanliikkeen johtohahmoja. 

Nuori prinssi otti tavoitteekseen  oppia kymrin kieli sen verran hyvin, että pystyisi pitämään kruunajaispuheensa hallitsemansa maan äidinkielellä. 

Vastoin  kaikkia odotuksia Charles ystävstyi tasavaltalaisopettajansa ja tämän perheen kanssa ja oppi kymrin kolmessa kuukaudessa. Hän myös perehtyi Walesin historiaan, kansan kärsimyksiin kielen säilymisen haasteisiin  sekä maan alistettuun asemaan kunigaskunnassa. 

Kruunajaistilaisuudessa Charles piti puheensa kymriksi. Se ei kuitenkaan ollut hovin ja hallituksen  valmiiksi  laatima kuningaskunnan yhtenäisyyttä ylistävä.  Vaan kuningattaren eteen pian polvistuvan ja uskollisuutta  vannovan  prinssin muokkaama. Lukuisten tekemiensä  lisäysten ansiosta voimakas  myötätunnon osoitus Walesin maalle ja sen kansalle. Puheessaan prinssi sanoi ymmärtävänsä walesilaisia, tietävänsä millaista on kun sinua koskevat päätökset tehdään muualla.

 Charlesilla oli päällään sorron symbolina pidetty kärppäviitta ja kärpällä koristeltu kruunu.Tiedä vaikka olisi ollut Vaaraslahden kärpännahoista ommeltu. Ainakin ne olivat Suomesta.

Kieltä ymmärtämätön Elisabeth sai myöhemmin poikansa puheen englanniksi käännettynä. Reaktionsa oli odotetunlainen. Juuri sellainen millaiseksi Charles oli sen opettajalleen ounastellut olevan.                                                                                                           -lauri-    

   

Vieraskirjoitus: Matkalla yhteyteen pohjoisen sydämessä

Aion viedä sinut matkalle paikkaan, joka hengittää samaan tahtiin kuin se erämaa, jonka vieressä se asuu. Paikkaan, jossa aika kulkee luonnon tahtiin, ja jota kutsuvat kodikseen seitsemänkymmentä arktista koiraa, neljätoista pelastettua hevosta ja kaksi hyvin erityistä ihmistä. Heitä kaikkia yhdistää villi sielu.

Käsiä särkee, mutta on helpompi pysyä tasaisessa liikkeessä. Oikea jalka upposi vähän, muttei niin paljoa, että vesi olisi läikkynyt ämpäristä. Lumihiutaleet tanssii otsalampun valaisemalla näyttämöllä kuin loputon helminauhoista kudottu peite. Vielä on metrejä mökille, jonka ikkunoista hehkuu himmeä keltainen valo. Mielessä kaikuu ihmisten ihmetys: "eikö teillä ole siellä vettä", johon vastaan joka kerta että onhan meillä joki, täynnä vettä se on.

                                

Kun kengät on vaihdettu lämpimämpiin ja rukkaset pujotettu käsiin, johdatamme vieraat tutustumaan koiriin. On kylmä helmikuinen viikonloppu, mutta koiratarha huokuu lämpöä ja intoa. Kohta juostaan.

Me kerromme, että koirat tarvitsevat meiltä huolenpitoa ja jatkuvan tiedon siitä, että ne ovat turvassa.  Tietysti ne rakastavat rapsutuksia ja huomiota, mutta ne tulevat luottamuksen seurauksena. Tärkein tehtävämme on nähdä koiriemme tarpeet ja yksilölliset toiveet, sekä vastata niihin. Koirat kommunikoivat jatkuvasti ja paljon, niillä on rikas elekieli ja paljon asiaa. Kun reagoimme pienimpäänkin eleeseen, ne huomaavat että ymmärrämme, ja oppivat siten myös luottamaan apuumme.

Ne luottavat meidän pitävän huolta että jokainen, joka niiden kanssa toimii, tietää mitä tekee. Siksi onkin tärkeää, että jokainen vieraamme oppii kuinka tulkita koirien elekieltä ja kuinka vastata siihen oikein. Meidän tulee tarjota koirillemme selkeä ohje jokaisessa tilanteessa, laittamatta siihen omia tunteitamme. Siksi onkin tärkeää, että kykenemme hallitsemaan itsemme täysin. On sivuutettava oma epävarmuus, tietämättömyys tai pelko, ja viestittävä koirille, että meihin voi luottaa. Opimme näkemään kokonaisuuden, ja samalla huomioimaan tarkasti jokaisen yksityiskohdan. Kun huomion pitää täysin hetkessä ja ympärillä tapahtuvissa asioissa, oman kehon ja mielen hallinta on helpompaa. Emme voi kävellä huolimattomasti kompastellen tai huutaa yhtäkkiä epämääräisesti. Siihen koirat eivät osaa luottaa, sillä niiden maailmassa on rauha ja hallinta.

Meidän on löydettävä sisäinen rauhamme voidaksemme löytää yhteyden koiriin. Mutta myös löytääksemme syvemmän yhteyden itseemme ja elämään. On luotettava itseemme, ja siihen, että me osaamme, kun kuuntelemme intuitiotamme. Luotettava niihin koiriin, joiden kanssa tulemme viettämään seuraavat tunnit erämaassa. Yhdessä, tiiminä.

                                

Oikea käteni puristaa tiukasti reen ohjauskaarta, kun kumarrun vetämään ankkurinarun auki. Valjakko syöksähtää eteenpäin, ja asetun jarruttamaan. Koirat hakevat tahtia ensimmäiset kilometrit ja rentoutuvat sitten liitävään liikkeeseen. Olen niin hiljaa, etten kuule yhtään ajatusta päässäni. Pakkaslumi kiiltää ja huokailee jalaksien alla, riemu karkaa sisältäni hengähdyksenä. Johtajakoirat tietävät tarkalleen mitä tehdä, ja autan niitä ohjaamalla mutkiin täydellisesti, sekä antamalla rauhan keskittyä. On käsittämätön tunne olla osana kahdeksan koiran joukkuetta, joka rakastaa sitä mitä me juuri nyt teemme. Minä en ole matkustaja, mutten myöskään ohjaaja. Olen silmät, näen kaiken mitä valjakossa tapahtuu. Pidän huolta ettei vauhti ole liian luja, ettei kukaan sotkeudu liinastoon ja että säästämme voimia ylämäissä, juoksemalla yhdessä. Kun pysähdymme, kaikki kääntyvät katsomaan kysyvästi. Kerron, että odotamme takana tulevaa valjakkoa hetken, ja että kaikki on hyvin. Mutten käytä sanoja, ne tuntevat.

Hiki helmeilee selkää vasten, kun otan viimeisen juoksuaskeleen pitkän ylämäen laelle. Yhtäkkiä emme olekaan metsässä, ja äskeinen lumisadekin on poissa. Maisema on häkellyttävän kaunis. Luulin tienneeni miltä Suomen Lapissa näyttää, ja kuvittelin tunteneeni sen taian. Nyt ymmärrän, että täällä, Muotkatunturin erämaassa sykkii pohjoisemme sydän.

Oletko sinä se seikkailija, joka kaipaa syvempää yhteyttä upeaan Lappiin? Tai kenties itseesi? Etsitkö kokemusta, jollaista ei  myydä tavallisissa matkailupalveluissa? Haluatko olla osana koiravaljakkoelämän taikaa, sen kaikessa haastavuudessa ja kauneudessa? Saatat olla se vieras, jota me kaipaamme. Toivomme luoksemme ihmisiä, jotka tulevat sydän auki. Valmiina käyttämään kaikkia aistejaan, riisuutumaan oman arkensa paineista ja päästämään irti voimansa, ilonsa ja rohkeutensa. Haluamme, että olet valmis haastamaan itsesi tavalla, joka on paljon kokonaisvaltaisempi kuin se fyysinen ponnistus, jonka aito koiravaljakkoretki sisältää. Me haluamme antaa sinulle mahdollisuuden oppia näiltä viisailta, kauniilta ja onnellisilta koirilta.

Koirilta, jotka osaavat lentää. 

Pohjoisesta kauneudesta, ystävistäni Siperia Lapponican tilalla ja matkasta luontoon,

Ella Hellberg 

YouTube: Koiravaljakolla Muotkatunturin erämaassa

Löydä Siperia Lapponica Instagramista: arcticwolves_wildhorses

Tiedustelut ja varaukset koiravaljakkoretkistä ja koirien elämästä pohjoisessa: arcticwolves.tinja@gmail.com

Raudun maailma

Rautu kantaa mukanaan  revontulet, sateenkaaren  ja kaamoksen sävyt. Rautuun on värjätty pohjoinen. Kalaan on lyöty mystinen leima. Tummaan  selkään, kylkien alas mentäessä suureneviin keltapilkkuihin,  oranssiksi muuttuvaan vatsaan ja evien valkeisiin reunuksiin.

Pohjoisen pienet ja suuremmatkin vesialtaat ovat raudun koti. Joskus rautu elää joissa ja puroissa. Rautu on  pioneeri, ensimmänen kala, joka jääkauden jälkeen valloitti makeat vedet. Asettui, lisääntyi ja täytti järvet.

Paitsi ne rauduista joille meren ikävä oli liian suuri. Ne palasivat takaisin  äidin huomaan. Merirautu elää aikuisikänsä pohjoisessa  jäämeressä, kutee joissa ja  jokien yhteydessä olevissa lammissa ja palaa lisäännyttyään  takaisin kotiin. Poikaset kuoriutuvat ja varttuvat makeassa, ennen  kuin menevät suolaiseen. Muutaman vuoden meressä lihottuaan  on aika vaeltaa synnyinveteen. Uusia rautuja tekemään.

Rautu on menneestä maailmasta. Kylmässä viihtyvä muinaisjäännös. Rautu ei sopeudu. Se ei haluakaan. Mitä mieltä on elää haaleassa ja jäättömässä. Viisitoista asteinen järvivesi on rajoilla, lämpimämmässä tukehtuu. Rautu tulee kokemaan metsäjäniksen, riekon , kiirunan , pulmusen ja monen muun eläväisen kohtalon. Raudusta tullaan kertomaan olipa kerran.

Minä olen onnekas, minulla on vielä raudut, omat rautujärveni. En minä niitä  järviä oikeasti omista, mutta ne ovat minun. Pyhiä paikkoja joiden  jäillä  ja  vesillä viihdyn.  Kun katselen kairanreiästä  kirkkaan veden kristallisoimaa  kivikkkoa melkein meditoin. Olen ihan zen, flow tai vastaavaa. 

Kun soudan syvänteen reunaan, lämpimän  kesäpäivän muututtua  sateen ja myräkän jälkeen viileämmäksi  annan veneen ajelehtia. Minulla on suora yhteys  alla olevaan kylmempään.  Reitti raudun valtakuntaan. Sitä samaa käytävää pitkin  raudut saapuvat siedettäväksi muuttuneeseen pintaan. Niin ainakin toivon. 

Seuraan raudunvatsan väristä vedessä  haluamallani tavalla uiskentelevaa pilkkiä, jonka päässä on kahdeksan sentin tapsi.  Koukussa on oranssia  tuoksuvaa massaa ja kärpäsen toukka tai  sipulimaalta ennen roudan tuloa poimittu  ja kellarissa vanhassa kattilassa varttunut kastemato.

Soudan oikeaan paikkaan, pohjaa ei näy. Kymmeneen metriin. Pintavesi , joka vielä vähän aikaa sitten oli  lämpimän haaleaa, uimakelpoista, mutta  raudulle aivan liian lämmintä, jäähtyi . Yöllinen myrsky  ja rankkasade avasivat viimeiset portit. Kattoivat kaloille  pitopöydän. 

Elän rautujeni kanssa lopun aikoja. Se tarkoittaa viimeisiä vuosia, vuosikymmeniä  tai vuosisatoja. Ilmastonmuutos, napajäätiköt ja lumettomat talvet vaivaavat mieltäni.  Rautujärven rauhassa, tulilla tai    pohjaa katsellessa  kuitenkin unohdan. Ei minun  tarvitse koko aikaa miettiä. Rautukaan ei mieti, luulen niin. Sillä on nälkä.

Rautujärven pintaa katsellessa  en edes mieti ilmastonmuutosta, näen ainoastaan  pinnalle oletettavasti  laskeutuneet herkkupalat, muutamat pistot ja  kalojen tuikkaukset. Taitavat olla syönnillään, arvaan. Yleensä ovatkin pitkien lämpimien jaksojen jälkeen. Nämä eivät ole taimenia vaan oranssilihaisia.

Ensimmäisellä kerralla  nelikymmensenttinen  ui nopeasti pilkkiäni  kohti. Arvioin komean kalan vajaan kilon painoiseksi. Palattuaan se on päättänyt iskeä. Isku menee  koukun ohi, kala ei saa syöttiä suuhunsa. Teen vastaiskun myöhässä, kun ei kuusikymppisen reaktioajalla parempaan pysty. Rautu tarttuu kiinni vatsastaan. Onneksi nahka on niin sitkeää, että saan  nostettua oranssivatsaisen jäälle.

Kolmekymmentäseitsemän senttiä ja kolmesataakahdeksankymmentäviisi grammaa. Sopivan kokoinen paistikala. Transformaatiorautu.

Otan uistinpakista punaisen, Beten uistintehtaan  varmaksi mainostetun lipan. Sen nimi on Lotto.  Ainakin Ruijassa ne ovat sillä suuria maille kiskoneet. Lotto ei petä sanoi vieraani  jokin aikaa sitten. Silloin oli taimen syönnillään ja rautu pohjassa. Lotto petti. Olisi pitänyt olla kuparinen . Mielellään mepsi, minulla oli .                     Alla oleva kuva  Eeva Jansson

Ystäväni  heittää Loton sinne minne pitääkin. Lipan värinä ja väri ärsyttävät ruokailemassa olevia. Rautu ei tykkää tunkeilijasta. Hyökkää kummallisen  kimppuun. Ei huomaa petosta. Pian veneessä on muitakin, Jokainen omanlaisensa kuva arktisesta.

                                        -lauri-