Postaukseni vajaan seitsemän vuoden takaa on yhä ajankohtainen.
Kaakkuri kerkesi tulla ja harakkapariskunta aloittaa pesänrakentamisen pihapihlajaamme ilman ainuttakaan sometusta. Kuovikin harppoi hangessa. Meriharakka tonki kasvimaalla matoja . Olen somessa ,mutta markkinointimielessä aivan liian harvoin. Etupäässä uteliaisuudesta. Seuraajia blogissa ja kotisivuilla sekä facessa on niin vähän, että havaintoni poikkeuksetta jäävät vaille huomiota, muutaman satunnaisen ihmeteltäväksi.
Instagram on facebookin lisäksi hieno. Siihen olisi keskityttävä. Haluaisin kuvata villin luonnon pienet ja suuret ihmeet ja laittaa ne seuraajieni ihailtavaksi reaaliajassa. Harakan pesän edistymisestä olisi muillekin iloa, ehkäpä saisi suuren suosion.
Varsinkin jos pystyisin saamaan kesyyntyneen kevätpukuisen riekon samaan tarinaan. Taustan vuono sekä vuoret olisivat erinomainen lisä. Viitteitä, hästäggejä, olisi oltava tarpeeksi. Miten se muka onnistuisi.
Matkapuhelimeni on vanha. Sillä ei voi kunnolla kuvata. Pitäisi ostaa uusi ja opetella sen käyttö. Perehtyä kunnolla instagramin lainalaisuuksiin . Markkinoida itseni ja huimat omavarais- ja luontoelämykseni. Saada alkuun muutama omaperäinen, välistä autenttisen tuheroinen, mutta korkelaatuinen kuvagalleria. Kuvien olisi oltava väri-ilmeeltään onnistuneesti sijoitettuja. Punanen vihreä vastavärit, niin minulle ammattilaisen taholta kerrottiin.
Sisältöä olisi tuotettava tasaisesti. Vähintään viikoittain, mielellään päivittäin. Luonto on ihan nurkan takana tai kaukana ja myy, mutta se on tuotteistettava ja sitä on oltava koko ajan tarjolla. Ihmiset haluavat varmuuden. Unohtavat nopeasti jos eivät jatkuvuutta saa. Vaastuullisen elämysten välittäjän taakka on valtava. Hänen on oltava valmiudessa koko ajan. Nettiyhteyksien on toimittava. Myös erämaassa ja varsinkin siellä.
Blogini Morgenstjerna on jälkeenjäänyt ja hieman sekava, jäykkäkin, kun pitäisi olla dynaaminen ja ajassa. En ole pysynyt kehityksen mukana. Kuvat ovat liian pieniä, palstat kapeita. Sivupalkin ajankohtaiset tietoruudut päivittämättä. Postaukset tulevat liian harvoin. Alkuvuosien tahti on hyytynyt. Muutamat uudistautumiskokeilut jumiutuneet.
Agendani on sumea. Näkyvyyteni heikko. Aktiivisia seuraajia on vain viisikymmentä, suuren osan olen tavannut. Lukijoita parhaimmillaankin tuhat. Me olemme tiivis perhe. Ei omalle suvulle voi olla elämyksien eikä kannanottojen suoltaja, ei helppoheikki, ei tukkumyyjä.
Entäpä jos lähtisin tulosjohtamis- ja markkinointipohjalta. Opiskelisin ja kouluttautuisin. Perehtyisin sisällöntuottamiseen. Hommaisin kunnon kameran, ipadin, monikäyttömatkapuhelimen ja muun tarvittavan.
Uudistuisin, verkostoituisin ja menestyisin. Opiskelisin some-etiketin. Välittäisin luonnon lukijakunnalleni. Ammattimaisesti ja myyvänä pakettina. Ihan aluksi olisi tehtävä analyysi, että tietäisin miten.
Reppuni on sota-ajan peruja, vaelluskenkäni kuluneet, vaatteeni kirpputorilta. Missään ei ole ainuttakaan läpäisevää, mutta vedenpitävää kalvoa. Sykkeeni ei dokumentoidu ranteessa olevaan liian suureen kellonnäköiseen murikkaan, eikä kulkemani reitti.
Tuotemerkkejä ei näy. Gps ahdistaa toisin kuin kartta ja kompassi. En harrasta mitään vaarallista tai henkeäsalpaavan hienoa. Perhovavapaa minulla ei ole, en ymmärrä c&r kalastuksen päälle. Syön saaliini. Minulla on halpa virveli, Essolta ostetut alennuspilkkivavat ja mato-onki. Kulutan aivan liian vähän varusteisiin.
-lauri-
