KÄYPÄLÄISEN POHJOLA OSA V
Hveragerdi, Islanti, toukokuu 1983
Lumet olivat vähissä, maa sulanut, routa poissa. Olimme ahkeroineet neljä päivää tunteja laskematta. Istuttaneet taimia heti kun työ maan puolesta oli mahdollista. Ja tehneet sen vauhdilla. Sitkankuusia, Kontortan mäntyjä, lehtikuusia ja Alaskan poppeleita meni maahan sellaiseen tahtiin, että pomomme Gretar lupasi perjantain vapaaksi. Urakkamme oli osa Vihreä vyö- nimellä kulkevaa kunnianhimoista projektia, jonka tarkoituksena oli metsittää Islannin valtion puutarhurikoulua ja sen kasvihuoneita ympäröivät alueet. Eroosiolle alttiit tuliperäiset rinteet. Ne tulisivat kasvamaan viidessäkymmenessä vuodessa suojaaviksi metsiköiksi ja estämään rinteiden rapautumisen.
Meillä oli ahkeruutemme ansiosta yllättäen kolmen päivän vapaa. Menimme tunturiin. Vaelsimme Hveragerdistä Thingvelliriin. Reitti kulki Varma- joen tuliperäistä höyryävää laaksoa pitkin ylimmille järville. Leiriydyimme kirkasvetisen syvän tunturijärven rannalle. Heittelin uistinta leiripaikkani lähellä ja onnistuin saamaan kolmekiloisen värikkään kalan. Tunturiraudun. Ensimmäinen kerta jää mieleen. Verestettyäni Ihailin saalista. Hivelin ja silitin. Puukon varovainen mutta päättävä viilto avasi vatsan. Suolet pysyivät ehjinä Perkasin kalan anteeksipyytäen. Liha hehkui syvää oranssia, kala oli jumalasta
Tajusin, että saamani rautu oli enemmän kuin kala. Se kantoi mukanaan koko Islannin. Myytit ja tarinat. Sekä pohjoisen revontulet, sateenkaaren ja kaamoksen sävyt. Siihen oli värjätty arktinen. Siihen oli lyöty mystinen leima. Tummaan selkään, kylkien alas mentäessä suureneviin keltapilkkuihin, oranssiksi muuttuvaan vatsaan ja evien valkeisiin reunuksiin.
Pioneerikala kiehtoi mieltäni. En saanut rauhaa. Rautu oli ehdoton. Pohjoisen pienet ja suuremmatkin vesialtaat olivat sen koti. Joskus rautu saattoi elää joissa ja puroissa. Rautu oli ensimmänen kala, joka valloitti minut kokonaan, täytti mieleni. Nooh ehkä liioittelen, kuten minulla on tapana, ensimmäinen mieleni kokonaan täyttänyt oli rantakivien alla piilotteleva vaatimaton kivisimppu. Lapsena niitä aina etsittiin. Paikallaan jököttäviä ja yhtäkkiä salamannopealla pyrähdyksellä uuteen paikkaan asettuvia. Järvenpohja vaan pöllähti..
Aikoinaan, jääkauden jälkeen, jään vetäytyessä rautu oli ensimmäisenä makean perään. Se asettui, lisääntyi ja täytti järvet. Paitsi ne rauduista joille meren ikävä oli liian suuri. Ne palasivat takaisin äidin huomaan. Merirautu elää aikuisikänsä pohjoisessa Jäämeressä, kutee joissa ja jokien yhteydessä olevissa lammissa ja palaa lisäännyttyään takaisin kotiin. Poikaset kuoriutuvat ja varttuvat makeassa, ennen kuin palaavat suolaiseen. Muutaman vuoden meressä lihottuaan varttuneiden on aika vaeltaa jälleen synnyinveteen. Uusia rautuja tekemään. Jos kudulla oleva merirautu saa päähänsä jäädä, se muuttuu värikkääksi kuten järvien veden lajitoverinsa. Rautu on elävä evoluutio. Raudulle kymmenen tuhatta vuotta on yksi kesä.
Kylmässä viihtyvä muinaisjäännös on menneestä maailmasta. Se ei sopeudu. Se ei haluakaan. Mitä mieltä on elää haaleassa ja jäättömässä. Viisitoista asteinen järvivesi on kriittinen piste, siinä rajoilla. Sitä lämpimämmässä tukehtuu. Rautu tulee kokemaan metsäjäniksen, riekon , kiirunan , pulmusen ja monen muun eläväisen kohtalon. Raudusta tullaan kertomaan olipa kerran. Onneksi minun ei tarvitse. Saan elää kiihkeästi kuin viimeisiä päiviä. Haluankin.
Olin onnekas muuttaessani pohjoiseen, asettuessani arktiseen. Islannin asemasta Norjaan. Täälläkin minulla on raudut, omat rautujärveni. En minä niitä järviä oikeasti omista, mutta ne ovat minun. Pakkomielteisiä pyhiä paikkoja joiden jäillä ja vesillä viihdyn.
Alsvågvatnet Vesterålen Norja 28.3.2019
Potkin lumet. Minulla on jalassa venäläisten lentopalloilijoiden Sergein aikoinaan Pielavedelle tuomasta huopakenkien valikoimasta saatu esittelypari. Niillä lumi saa kyytiä. Sitten kairaan reiän. Lumen alla on neljäkymmentä senttiä kestävää rautajäätä. Helppo juttu. Kaivan repusta reikäkauhan ja siirrän sohjot sivuun. Asetan telttapatjan. Menen makuulle. Otan hyvän asennon. Ripottelen pilkkimiseen parhaiten soveltuvaa pitkäjyväriisiä. Odotan veden selkeämistä. Kun katselen kairanreiästä kirkkaan veden kristallisoimaa vedenalaista unversumia ja kivien takaa huomaamattomasti liukuvia, mutta riisin päällä hyvin erottuvia rautuja minä meditoin. Olen kaikkea sitä mitä kiireisen, stressaavan ja suorittamista korostavan vastapainoksi tarvitaan. Zen, flow, tässä hetkessä, mutta myös Carpe Diem. Tai jotain muuta. En minä niistä ymmärrä
Klotindsvatnet Vesterålen, Norja elokuu 2020
Kun soudan syvänteen reunaan, lämpimän loppukesän päivän muututtua sateen ja myräkän jälkeen viileämmäksi ja annan veneen ajelehtia, minulla on suora yhteys alla olevaan kylmempään. Reitti suojaisaan valtakuntaan. Sitä pitkin raudut saapuvat siedettäväksi muuttuneeseen pintaan. Niin minä toivon. Joka kerta. Rakastan syvänteestä pintaan nousevia , mutta savustettuna pidän niistä paljon enemmän. Ruotsalaisen piparjuuritahnan kera rautu on parasta.
Alsvågvatnet
Otan pilkkivapani esiin. Rauhallisesti. Minulla ei ole kiiire. Kalassa ei saa olla kiire. Kysyn järveltä luvan ja saan vastauksen. Olen valmis. Olen varma. Lasken siimaa, annan pilkin vajota reilun metrin syvyyteen. Seuraan raudunvatsan väristä vedessä haluamallani tavalla uiskentelevaa jäljitelmää, jonka päässä on kahdeksan sentin tapsi. Koukkuun olen laittanut oranssia tuoksuvaa massaa, punaista villalankaa ja kärpäsen toukkia sekä sipulimaalta ennen roudan tuloa poimitun ja kellarissa suuressa alumiinikattilassa vanhoilla jauhoilla lihoneen kastemadon. Alumiini on paha, siitä voi liueta aineita ruokaan. Ei sellaista kattilaa voi keittiössä käyttää, ainoastaan matoastiana.
Vapa tuntuu kädessä hyvältä, herkältä. Olen riisunut rukkaset tuntuman saamiseksi, minulla on vain ystävältäni saadut kynsikkäät. Oranssi pilkki liikkuu kuin kala. Kuin itsevarma aluettaan puolustava värikäs urosrautu. Olen rautu. Kahden vuosikymmenen kokemus rakkaiden rautujen parissa auttaa. He eivät kavaluuttani tajua. Petos menee täydestä.
Klotindsvatnet.
Soudan kunnes löydän oikeaan paikan, pohjaa ei enää näy. Annan veneen liukua viimeiset metrit. Jään syvänteen päälle, vettä allani on kymmenen metriä. Pintavesi , joka vielä vähän aikaa sitten on ollut lämpimän haaleaa, uimakelpoista, mutta raudulle aivan liian lämmintä, on jäähtynyt. Yöllinen myrsky ja rankkasade ovat avanneet kaikki portit. Kattaneet pintaan pitopöydän. Olen julkea kuokkavieras raudun juhlissa.
Tiedän, että elän rautujeni kanssa lopun aikoja. Se tarkoittaa viimeisiä vuosia, vuosikymmeniä tai vuosisatoja. Ilmastonmuutos, napajäätiköt ja lumettomat talvet vaivaavat mieltäni. Tunnen huonoa omatuntoa kun ahdistukseni Ragnarökin vääjäämättä lähestyessä on liian laimeaa. Rautujärven rauhassa, siellä soudellessa, tulilla ollessa tai pohjaa kairanreiästä katsellessa vähäinenkin tuska katoaa. Olen vapaa. Ei minun tarvitse koko aikaa miettiä. Itseäni soimata. Rautukaan ei mieti, Sillä on nälkä.
Rautujärven tyynellä pinnalla ei näy merkkiäkään ilmastonmuutosta, kymmenen vuotta sitten, kun olisi pitänyt havahtua happosateista tai otsonikadosta en sitäkään tajunnut. Lajiani halveksinut. Nilviäiseksi kutsunut. Ihminen kuuluu luontoon. On osa sitä. Rakastan ihmisiä. Tänä aamuna aistin ainoastaan pinnalle oletettavasti laskeutuneet herkkupalat, muutamat pistot ja kalojen tuikkaukset. Raudut ovat syönnillään, arvaan. Kuten pitkien lämpimien jaksojen jälkeen kuuluukin olla. Nämä eivät todellakaan ole laimeamman makuisia taimenia, vaan oranssilihaisia ja täyteläisen rasvaisia. Kaikkein parasta mitä voin saada.
Alsvågvatnet.
Pilkkiessä ei leikitä. Ruoalla ei leikitä. Siksi terävässä koukussa on väkäset myös selkäpuolella. Kalan iskiessä ne uppoavat kitalakeen tai muualle suun sisäpintaan ja varmistavat kiinnipysymisen. Mikään ei harmita niin paljon kuin saaliin karkaaminen. Ja kalalle aiheutunut turha kipu. Tappaminen on reilua, rääkkääminen ei. Kalat tuntevat kipua. Mutta eivät pitkään. Nopea tainnutus ja verenlasku. Kaikki on ohi sekunneissa.
Olen saalistaja. Liikuttelen ja tärisytän vapaa. Teen juuri sellaisia liikkeitä kuin pitääkin. Petollisia ja kutsuvia. Kiimaisia ja agressiivisia, nälkäisen näköisiä. Perustarpeiden mukaisia Välillä rauhoitun niin rautukin tekisi. Niillä ei ole nälkä. Ne uivat ohi välinpitämättöminä. Syötti ei kiinnosta .Uusia rautuja ilmaantuu näkökenttään. Kokonainen parvi. Näen muutaman parisataagrammaisen.
Jatkan houkuttelua. Tunnen vastapuolen. Minä tiedän.
Ensimmäisellä kerralla nelikymmensenttinen ui nopeasti pilkkini ohi. Arvioin komean kalan puolen kilon painoiseksi. Palattuaan se on päättänyt iskeä. Isku menee koukun ohi, kala ei saa syöttiä suuhunsa. Teen vastaiskun myöhässä, kun ei kuusikymppisen reaktioajalla parempaan pysty. Rautu tarttuu kiinni vatsastaan. Onneksi nahka on niin sitkeää, että saan nostettua oranssivatsaisen jäälle.
Kolmekymmentäseitsemän senttiä ja kolmesataakahdeksankymmentävii
Klotindsvatnet
Otan uistinpakista punaisen, Beten uistintehtaan varmaksi mainostetun lipan. Sen nimi on Lotto. Ainakin Ruijassa ne ovat sillä suuria vonkaleita maille kiskoneet. Lotto ei petä sanoi vieraani aikoinaan, jonkin aikaa sitten. Silloin oli taimen syönnillään ja rautu pohjassa. Lotto petti. Olisi pitänyt olla kuparinen . Mielellään mepsi, minulla oli .
Heitän Loton sinne minne pitääkin. Lipan värinä ja väri ärsyttävät ruokailemassa olevia. Rautu ei tykkää tunkeilijasta. Hyökkää kummallisen kimppuun. Ei huomaa petosta. Pian veneessä on muitakin, Jokainen omanlaisensa kuva arktisesta. Pöntöllinen savustettavaa. Illalla on aika pyytää anteeksi. Järjestää juhlat. Peijaiset kauniin kalan kunniaksi.
VastaaLähetä edelleen |
