Uimisesta turpeesta ja tikeistä

Uiminen on parasta kuntoutusta sydänpotilaalle sanoi fysioterapeutti.

Uidessa koko keho rasittuu tasapainoisesti ja samalla rentoutuu.

Vesi tukee ja hyväilee. Vesi raikastaa. Vesi rauhoittaa kuumuneen mielen. 

Olen uinut joka päivä sen jälkeen kun helteet saapuivat. Noudattanut fysioterapeutin ohjeita.

Useimmmiten polskin mielipaikassani Nøkkevannetilla. Suomeksi Nøkke tarkoittaa näkkiä ja vannet vettä. Siitä huolimatta Nøkkevannet ei  minua  pelota. Siellä on turvallista.

Uin lammen ympäri, kävelen  vesikasvustoissa ja vesijuoksen. Tai olen. Rannalla voi paistaa lettuja tai makkaraa.

Kerran kävelimme uimaan suolampareen poikki. Avojaloin. Halusin jättää jälkeni polun vieressä olevan kuivuneen putaman pohjan kosteaan turpeeseen. Ystäväni ehdotti että ottaisimme muutaman kourallisen hienojakoista suoainesta ja voitelisimme sillä itsemme. Ja toisemme. Sitten antaisimme mönjän kuivua puoli tuntia ja  huuhtoisimme sen pois lammen  vedellä. Iho tulisi pehmeäksi.

Levitys onnistui hyvin ja kuivuminen liiankin. Sammalikossa oli  kuumaa ja unettavaa eikä edes variksenmarjan varpujen pistely rantapenkassa maatessa tuntunut. 

Aurinko paahtoi  ja tartutti turpeen parissa tunnissa osaksi ihoa. Sitä oli vaikea saada kovallakaan hankaamisella pois. 

Iho kuitenkin pehmeni ja olo tuntui  hyvin terveeltä.

Helteet  jatkuuvat ja uintikelit paranivat. Myös suuremmat lammet ja järvet lämpenivät. Ajoimme  toissapäivänä Alsvågvannetille. Halusin esitellä  rautujärven ystävälleni. Halusin uida. Minun teki mieli  vilvoitella. Kolmekymmentä astetta on hyvä syy.

Menimme veteen.Tasaista pohjaa ei löytynyt, kivet olivat liukkaita ja eteneminen vaikeaa.

Pääsin uimaan vastatuuleen. Tein kierroksen sivutuulessa. Annoin aaltojen  viedä. 

Rantaan palatessa päätin uida niin matalaan kuin mahdollista. Puolessa metrissä nousin vedestä, olisin  ystäväni kuvassa näkyvämpi.

Ponnistin pohjasta. Pääsin  jollain lailla pystyyn . 

Jalkaan vihlaisi. Siihen sattui. Luulin tallanneeni terävään kiveen. 

"Kuka saatanan paska, idiootti, kusipää mulkku, ei perkele."

Onneksi ensiapulaukku löytyi, kirpparilta ostettu. Nyt sitä tarvittiin .

Odotin kuusi tuntia  Harstadin terveyskeskuksen  ensiavussa. Jonkun kolarin takia minua ei voitu nopeammin käsitellä . Haava puhdistettiin, palkeet leikeltiin, haavan reunat puudutettiin. Yksitoista tikkiä ommeltiin. Jäykkäkouristusrokotus annettiin.

Kyynärsauvat maksoivat neljäsataa kruunua. Taksi ja ensiapu olivat ilmaisia. Minulla on punainen kortti joka oikeuttaa ilmaiseen terveydenhuoltoon, useissa tapauksissa myös lääkkeisiin ja kuntoutukseen.

Nyt ei kahteen viikkoon uida eikä käydä kuntoutuksessa. Sienestyksen alkukausi on menetetty, samoin luontoretkeily. Klon laakson taimenet saavat uida rauhassa. 

Olisin halunnut viettää toissaillan ja -yön Harstadin Clarionin kuudennessa kerroksessa, ravintolan illallispöydässä tai rantalaiturilla.

                 -lauri-
Kuvat: Tea-Mari Brax ensimmäinen ja Hanna Mensonen
  

  

Minä ja Monsen.

Norjan yleisradion kesän erikoisuus on hidasteleviso. Konsepti, missä jotain tapahtumaa tai henkilöä seurataan maan  suositummalla kanavalla livenä tunteja , jopa päiviä. Joskus lähes viikon ajan.
Hidas, minuutti minuutilta, televisio kiehtoo norjalaisia, mutta ärsyttää monia muita, Suomessa se ei menestyisi. Turha yrittää.

Pieni kalastajakylä Stø ja merialue,  on aiemmin päässyt kahdesti mukaan . Kun Hurtigrutan , Norjan rannikkolaivan, matkaa seurattiin Bergenistä Kirkenesiin  melkein viikon ajan ja kun Kyrre Brun nosti Tindsbakkenin matalikolla  turskasiimoja kuusi tuntia.

Eilen ykkökanavalla  tarjottiin  huima elämys. Sain seurata  kotisohvalta Lars Monsenin vaeltamista Norjan parhaaksi valitulla retkeilyreitillä,Dronningrutalla, monen tunnin ajan. Mukanaan hänellä oli parinkymmenen hengen televisiotiimi  ja viisisataa kanssavaeltajaa. Nyt minulla on paljon televisiosta tuttuja

Monsen on seikkailija, eränkävijä ja suuri luonnonystävä. Hänellä on suuri joukko faneja, bändäreitä ja sellaisia ympäri maailmaa. Mutta Lars Monsen ei ole mikään guru, ei ekstremisti eikä sankari. Hänen elämäntyönsä on tuoda luonto ja retkeily lähelle, jokaisen saavutettavaksi.

Lars Monsen on helposti lähestyttävä, utelias ja innostuva. Sekä innostava. Hän ottaa mukaansa, hän neuvoo ja jakaa kokemuksiaan. Hänellä on aikaa kuunnella , olla yhteiskuvissa  ja kirjoittaa nimmareita.

Eilen näin Monsenin. Koska lääkärini ja fysioterapeuttini ovat minulta raskaat  fyysiset rasitukset kieltäneet, en voinut vaeltaa. Sen sijaan  menin  tuntien teeveesession jälkeen valassafaritoimiston edustalle maistiaisia jakamaan. Perunarieskaa, sienisalaattia, villiyrttejä sekä savustetua rautua.

Monsen käveli ohi. Hän pysähtyi. Juttelimme tuokion mm taimenen kalastuksesta. Sini safaritoimistosta otti meistä yhteiskuvan.
                   -lauri-
Kuvat: Arto Laukkanen ja Sini Kautto

Ambra

Tänään iski ambra- kuume.
Siihen ei muuta tarvittu kuin  ystävieni, hollantilaisen Tromssassa asuvan graafikon ja  ambra-asiantuntijan sekä valastutkijamiehensä  vierailu.

Olimme kartoittamassa rantautunutta  mätänemisvaiheessaan pitkälle edistynyttä kaskelottia. Kuvaamassa ja kokoa arvioimassa, mutta myös luita etsimässä.
Tänään ei ollut ensimmäinen kerta, eikä taatusti viimeinen.

Suurikokoinen uroskaskelottivainajamme on  tähän mennessä joutunut meidän toimesta luopumaan tutkijoille irrroitetun näytepalan lisäksi neljästä kylkiluusta, kolmesta nikamasta, kuudesta pienemmästä luunkappaleesta, alaleuan palasesta ja kallon  takaosasta. Myrskyt ja vuorovesi ovat auttaneet, tehneet vaikean irroittelutyön. Meidän tehtäväksi on jäänyt rantakivikkoon ajautuneiden luiden  raahaaminen rantatien varteen. Ja kuskaaminen navetan raunioiden kivijalan päälle kuivumaan ja hajustaan vapautumaan.

Tänään kuulin, että kaskelotti alkaa muodostamaan ambraa kun saaliskalan, jättiläismustekalan, papukaijan nokan kaltainen  hammas rikkoo vatsalaukun sisäpintaa. Ambra suojaa haavaumaa ja ehkäisee tulehdukset . Ambra on laastari.  Normaalisti kaskelotti ulostaa vatsassaan muodostuneen ambran pois. Suurimmalta osalta valaista tämä onnistuu. Yksi sadasta kaskelotista  jättää ambramöykyt vatsaansa.

Nämä kimpaleet ovat kultakimpaleita, Niiden arvo on mittaamaton tai mitattavissa mutta hyvin suuri. Mätänevä valas saattaa piilotella miljoonan euron arvoista lastia.

Hollantilaisen museon intendentti avasi kerran rantautuneen kaskelotin vatsan. Sieltä löytyi useita  ambrakimpaleita. Niiden myynnillä museo netttosi miljoona euroa. Rahoilla tehtiin siipirakennus. Valasosasto, minne myös ambravalaan luut sijoitettiin.

Muutama vuosi sitten Hollannin , Saksan  ja Englannin  rannikolle  rantautuneet  parikymmentä kaskelottia tutkittin, kuolinsyitä selvitettiin ja vatsat avattin. Ambraa ei löytynyt.

Mahdollisuus siihen, että meidän kaskelottimme olisi ambrakaskelotti on hyvin pieni.
Mutta entäpä jos sittenkin. Ruho mätänee eikä vatsaa ole  vielä aukaistu.  Valas on tukevasti kivien välissä eikä se siitä kovallakaan myrskyllä eikä edes poikkeuksellisen korkean nousuveden aikana minnekään lähde.

Tiedän tarkkaan miltä kullankaivajista tuntui.
             -lauri-
Kuvat: Sini Kautto ja Hanna Mensonen



 

Kynsikkäät

Kynsikkäät  eli sormettomat käsineet pitävät kädet lämpimänä ja samalla sormet vapaina.
Monet talviverkoilla kalastavat Suomessa asuvat ammattiveljet  suosivat  yhä neulottuja villaisia kynsikkäitä. Kämmeniä ei silloin palella ja siitä huolimatta kalan iroittaminen verkosta ja  verkon selvittely onnistuu. Vaihtoehtoinen kinnasrukkasyhdistelmä  on  erittäin lämmin, mutta liian hankala käytössä. Kehuttuja neopreenihanskoja ei kukaan oikea kalastaja suostu käyttämään.

Minä en talvikalastaja-aikanani Suomessa asuessa ikinä käyttänyt kynsikkäitä. Ääreisverenkiertoni oli niin hyvä, että kalojen irroittelu ja sotkujen selvittely onnistuivat avokäsin. Kun aloitin verkon noston, riisuin rukkaset avannon reunalla.

Norjassa  rannikokalastajan töissä käytin  kumisormikkaita. Ennen  kumin  tuloa materiaaliksi kalastajien käsineinä olivat käytössä meriveden ansiosta tuulen- ja vedenpitäväksi vanuttuvat etusormelliset kintaat. Muutama perinteille uskollinen käyttää niitä yhä.

Enää en kalasta enkä valasopasta eikä ääreisverenkiertoni ole hyvä. Merille en ammattimielessä voi, enkä saa mennä. Minulla on  kuitenkin  turvallisissa olosuhteissä lupa olla  mukana.

Kuudes heinäkuuta  pääsin ensimmäistä kertaa valassafarille sitten joulukuun  yhdeksännen. Ihan vaan matkustajana ja Hannan , valastalkoolaisen, tutorina. Sää ei ollut  millään tavalla poikkeuksellinen. Normaalia tuulisempi ja viileämpi kuitenkin. Kaikki tietävät, että merellä on  lämpimälläkin säällä aina kylmä. Siihen on varauduttava.

Valassyvännettä lähestyttäessä  huomasin että ihan kaikki ei ole entisellään. Jokin ei täsmää. Käsiäni paleltaa. Minulla ei tietenkään ollut hanskoja, kintaita tai rukkasia mukana. En niitä ottanut, kun luulin etten tarvitse.

Onneksi Hannalla oli  laukussaan ylimääräiset hansikkaat  , käsissään olevien isoäitinsä neulomien punaisten kynsikkäiden lisäksi. Sain  lainata kynsikkäitä . Lämpö palasi ja  käsieni paleleminen loppui.

Mielistyin kynsikkäisiin, ne lämmittivät ja pitivät sormet  vapaina. Kun käsien paleleminen loppui lämpö palasi  koko kehoon. En tarvinnutkaan mennä ruorihuoneeseen  kahvia juomaan ja lämmittelemään. Saatoin seurata kaskelotin sukellusta kannella ollen.

Kynsikkäät jäivät minulle luvan kanssa , käsin neulotut ja  vuosien käytöstä  juuri sopivan tiiviiksi muokkautuneet. Ne täsmäsivät vasta urheiluliikkeestä ostettuun punaiseen  flanellipaitaan. Siis niinkuin sävy sävyyn .

Olen onnellinen käsineistäni, sormettomista hansikkaistani. Ne ovat erinomaiset. Kuin luodut pohjoisnorjalaiseen kesääni. Yhdessä olemme tunteneet kaskelotin  haisevat luut, kuuman autonratin, haspelikelan  ja vavan, kuksan sekä  viikatteen. Kynsikkäät ovat lyhyessä ajassa kasvaneet osaksi käsiäni, osaksi minua. (kuvat Hanna Mensonen,  katukuva Matti Kouva )
                                                            -lauri-