HELSINGISTÄ JA TAMPEREESTA

Helsinki. Eliel.  26.3. 2024. 08:30 Lounaistuulta  kolme metriä sekunnissa. Lämpötila hieman plussan puolella. Yöllä oli pikkupakkasta. Odotan R paikallisjunaa.

Storytel awards gaalaillan kutsulla  itselleni  perustelemani Helsingin reissu ystäväni huomassa, hänen kortteerissaan  majoittuen, on ollut erinomaisen  onnistunut.

 Toiseksi viimeinen päivä on menossa. Huomenna palaan pohjoiseen, menen kotiin.  Kuva :Ihmisten pesiä. Vera Mäkelä.

Olen jatkanut  vuotuista  löytöretkeilyä, tutustumista pohjoismaiden ylivoimaisesti mielenkiintoisimpaan kaupunkiin.  Sen joukkoliikenteeseen, pieniin putiikkeihin,  museoihin, ihmisiin ja luontoon, lintuihin ja  eläimiin. 

Täällä on tarjolla  aina jotain uutta,  mielitekokartalla aiemmin olleita valkeita läikkiä. Valittavissa annos luontoa, kulttuuria, historiaa ja kaikkea sellaista, mistä periferian vuononrannan asukki kotona ollessaan haaveilee. 

Täällä Helsingissä, Stadissa, tavoittaa omanlaisensa rauhan. Toisenlaisen kuin arktisessa, mutta yhtä rauhoittavan. Kappelissa näköalaloossissa istuen, hidasta bliniaamupalaa nauttien  ja Espalla liikkuvia seuraten

Helsingissä on myös  Raidejokeri. Pikaratikka, Raideveturi. Toissapäiväinen neitsytmatkani paikallisopppaan johdolla  Itäkeskuksesta  länsipäätyyn Keilaniemeen  saakka kuuluu ehdottomasti sarjaan Once in a lifetime. Mukaan otettuine kahveineen ja leivoksineen tunnin reissu oli ihan fine vai miten ne sanoo. Kuva: Amanda.

 

Sitä kelpaa  vanhana muistella. Kuinka upeaa olikaan villin luonnon vastapainoksi havainnoida oman lajimme reviirin laajentumista, ihmisten  pesiä ja elinympäristöjä. Kuinka me ainakin yritämme ottaa luonnon ja siellä pesivät muut lajit koko ajan paremmin huomioon.  

Siihen minulla  on lupa uskoa. Tänäänkin. Misantropia on vierasta, sananakin pelottava.

Askelmittarini on  näyttänyt  kaksinkertaisia päivälukemia mitä  kotona pohjoisessa. Vähintään kymmenentuhatta. Yli kuusi kilometriä.  Sydänvaivaiselle se on kova .  Välillä hengästyttää terveimpien perässä pysyminen, mutta omien rajojen löytäminen  ja mukavuusalueen ulkopuolella oleminen on hyväksi.

Voi  Helsinki. Tänne kaipaan  yhtä paljon kuin lahnakutuun, karpalonpoimintaan tai hirvipeijaisiin  synnyiseudulleni Savon sydämeen. 

On myös Tampere. En ole unohtanut. Sinnekin kaipaan. Sielläkin Helsingin reissulla käyn. Tampere  on Stadin  tavoin rakas ja  upea. Varsinkin Pyynikki ja  Tahmela.  Nuhruisella Ärräjunalla eläkeläisetua käyttäen matka Tamperelle on lähes ilmainen. Seittemän euroa.

Tampereella kävin kahdesti. Koin tutut ja lähes pyhät paikat. Ja toisella reissulla ekaa kertaa  kiistellyn  ratikan.  Ajoimme  päästä päähän ja takaisin. Samalla palautui  mieleeni  Tampereen valtuuston  raitiovaunukeskustelut. Aikana ennen koronaa ja  perinteisen poliittisen kentän valloittanutta viisikkohallitusta.  

Kuinka Tampereen nuori  puheenjohtaja yritti pitää jöötä. Valtuuston salia aisoissa  raitiovaunun vastustajien urakalla keskeyttäessä.  Ennätyspitkien  puheenvuorojen, mölinän, tuohtumuksen  ja  kummallisten argumenttien paineessa se ei taatusti ollut helppoa. Hyvin puheenjohtaja  siinä kuitenkin onnistui . 

Loppu on historiaa.  Ratikka tuli. 

Historian somekirjaan jäävät puheenvuorot  kuten : "Kuurot ei kuule ja jäävät  vahingossa ratikan  alle." " Itsemurhaa suunnittelevat  heittäytyvät ratikan eteen " " Kalevan ABC menettää asiakkaansa ", eivät kääntäneet enemmistön päätä. 

Minulla on aina välillä vaikeuksia ymmärtää täältä Lappiin ja meille muualle  pohjoiseen tulleiden, kuherruskuukauttaan viettävien irtiottoa heidän haukkuessaan vihreän vehreää Helsinkiä stressaavaksi  kivierämaaksi. 

Stadi ei ole kivierämaa !!! Stadi on metsien, merien ja virtavesien saaristolaispitäjä.  Ja Tampere  ihan oma tarinansa. Pohjoisen jo yli kaksi vuosikymmentä kestäneessä  rauhassa,  omassa paratiisissani  viihdyn loistavasti,  kunhan  minulla on mahdollisuus tulla  mansikkapaikkaani  aina kun haluan ja siltä tuntuu.                                                                       -lauri-                                                                                                                                                                                                                   

 

KULTASILMÄ

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA: OSA V

Kultasilmä on viileää viileämpi ja pohjoista pohjoisempi. Kultasilmä on etelästä. Norjaksi  kultasilmä on  Gullöy. Islanniksi  puolestaan Gullauga. Kultasilmä on Fennoskandia ja Islanti. Kainuu, Kiiruna ja Pohjois-Norja.

Kultasilmä on jauhoinen ja itukuoppainen, liian taudinarka ja huonosatoinen. Keitettäessä hajoava ja  vaikeasti kuorittava. Radanrakentajille ja rahvaalle hätäravinnoksi paremman puutteessa sopiva . Pohjoisen tyhmille mieluinen. Kalastajat ja köyhät, turpeeseen sidotut , kun  eivät hyvän päälle mitään  ymmärrä. Eivät  parempaa vaadi

Kultasilmä oli ratatyömaalta rallareiden luvattomasti tuomana  vieraslajina torppien palstoille  levittyään  kasvinjalostajan painajainen, sitkeästi  sinnittelevä. Edistyksen jarru. Maatalousneuvojien punainen vaate. Kultasilmästä  oli  päästävä. Sen kanssa ei voinut elää. Sen varaan arktista maataloutta rakentaa. 

Kultasilmä teki historiaa.  Se tunnustettiin. Rehuperunalla  ruokittiin massat. Sen voimin rakenneẗtiin rata. Mentiin maan alle , louhittiin ja lastattiin. Malmi satamaan ja siitä maailmalle kuskattiin. Myös Hitlerin sotakoneistolle. Mutta siihen sen piti loppua . Kultasilmälle ei ollut  varattuna paikkaa tulevaisuudessa.

Pohjoinen hätävara saisi tehtävänsä tehtyään  mennä. Uudet jalostetut ja satoisat, sileän soikeat, täyttäisivät hietamaan.  Mutta pohjoinen ja sen kummallinen kansa oli  tälläkin kertaa vastaan. Ne samat, jotka Olavi Pyhän aikoinaan tappoivat. Ja koko ajan joka asiassa kitisivät ja  vänkäsivät. Heitä kun muka sorretaan...

Ne kurjat jääräpäiset eivät luovuttaneet. Ihan vaan etelän ja tietämyksen uhalla heikkosatoista  kultasilmää varjelivat, viljelivät ja levittivät. Jokilaakson  hienot hiekkapellot mokomalla moskalla täyttivät. Kapinalliset.

Pahin oli  tulossa, katastrofi, kun  kokki 60-luvulla   televisoon pääsi . Oman ohjelman, parhaaseen katseluaikaan sai.  Hän oli kultasilmästä kuullut , pohjoisen kalareissullaan maistanut  ja  studioon  hankkinut. Målselvin isäntien vuosikymmenestä toiseen etelän hegemoniaa ja perunaneuvontaa sekä jalostusta  uhmaten, neuvojien ärtymykseksi  viljelemää.   Pohjoisen jauhoista kultaa, kuten he perunaansa ilkesivat kutsua. Julkkiskokki kehui haukutun ja syrjityn. Kultasilmä sai tunnustusta.  Se olikin  gourmet. Paras peruna ikinä. Myös muiden mielestä.

Kun kultasilmä hieman myöhemmin  valittiin  lipeäkalan ystävät yhdistyksen toimesta lipeäkalan kanssa nautittavaksi viralliseksi perunaksi, maatalousneuvonta luovutti . Antautui ylivoiman ja kansan vaatimusten sekä räjähtäneen  kysynnän seurauksena.  Pohjoinen kulta otettiin virallisten kauppalajikkeiden listalle. Siemenperunatuotanto käynnistettiin ja myyntiorganisaatio perustettiin.  Yhtäkkiä Kultasilmä olikin osa pohjoista perimää ja ihan koko Norjan kansallista omavaraisuutta. Perunajalostuksen huipputuote.

Nykyään Mälselvin jokilaakso ja sen perunapellot ovat  jokaisen itseään vähänkään kunnioittavan norjalaisen  huippukokin pyhiinvaelluskohde. Mikäli  on haluja  uralla edetä ja ehkäpä kokkimaajoukkueeseen päästä. Midnattsol potet- yritys tekee huimaa tulosta. Webbikamerasta voi kuka tahansa seurata kultasilmän kasvua. Neljän kuukauden ajan. Perunalähettiläät kiertävät ympäri maata evankeljumiansa julistamassa. Tarjonta ei vielä vuosiin kata kysyntää, kultasilmä viedään käsistä. Loppuu kaupoista ennen pääsiäsitä.  Hinta on kohonnut  omaan  kategoriaansa.

Ei olisi Kiirunan patruuna , malmikaivosten ja radan mesenaatti Hjalmar Lundbom, voinut satakaksikymmentäviisi vuotta  sitten  seurauksia  arvata  ratatyöläisten särpimeksi skånelaisten perunatilojen ylijäämäsatona halvallla myymää rehuperunaa , kultasilmää, ostaessaan. 

Minulle kultasilmä on henkilökohtainen juttu. Se on arktisen selviytymisen ja  ja samalla ruokavalioni perusta. Nautin pohjoista kultaa lähes päivittäin.                                                                                                                       -lauri-

 

RAUTUAJAN KEITTIÖ II. TUNTURIJÄRVEN SAVURAUTU

   TUNTURIJÄRVEN SAVURAUTU 

Varstad  seitsemästoista  helmikuuta kaksikymmentäsataakaksikymmentäneljä. Näin siimakalastajilla on tapana sanoa ja koska olen entinen kalastaja minäkin, samalla tavalla päiväykseni teen. Pakkasta on viisi astetta. 

Neljän myrskyn, sadan millimetrin rankkasateen ja  kuudenkymmenen  senttimetrin lumipyryjen ja  lukuisten tarinoiden  kuukausi on ohi. Sää oli aamulla yön hiutaloinnin ( uusi sana aamuteeveestä opittu ja käyttöönotettu) jäljiltä aurinkoinen, kevätttalven selkeä. Vuonossa näkyi eilisen vanhaa utua.

Kalastajat. Haahkat huhuilevat. Kalastajien mukaan merkeistä voi päätellä, että mennään valoisampia aikoja kohti. Kun kerran haahkakin. Pian saapuu meriharakka. Ja korpit taivaalle. Kevättunnnelmissa ne lentävät. Ja kotkat kiljuvat. 

Riekot puolestaan helminauhoja hangen pintaan tekevät ja koivun urpuja kaulaansa kurotellen syövät. Puvun  vaihtuessa ne soidininnossaan puuhunkin kapuavat, kärpät loikkivat pihalle heittämiäni  kalanroippeita etsien. 

Minä kaipaan kaikista näistä arkisen tavallisista  merkeistä johtopäätöksiä tekeviä ja niitä minulle tohkeissaan selostavia kalastajia. Heitä on luonnollisesta poistumasta johtuen koko ajan vähemmän. Kaipaan entistä elämääni kalastajakylässä, maalla ja merellä. 

Kaipaan itsestäänselviä luonnon havaintoja ja sukupolvelta toiselle periytyneitä pinttymiä laivassa, laitureilla ja koukutustuvassa vakuuttavasti lausuttuna.  

Rautuaika. Mutta kaikkein eniten  kaipaan rautuaikaa, omaa aikaa  ikiomalla järvellä. Kaipaan  Alsvågvannettia. Sen rauhaa ja lumista tai sohjoista raikkautta. Parkkipaikalta lyhyen matkan päässä olevia  kalakarikoita ja edessäni, vastakkaisella rannalla, viiteensataan metriin kohoavia tuntureita. Neljään viikkoon pilkille ei ole ollut menemistä. 

 Oma paikka. Alsvågvannetilla pilkkiessä tunnelmaa ei laimenna vaikka takanani on koko ajan kasvava leirintäalue. Etelästä juurilleen palaavien, mutta myös pohjoisen lumoon  ja rauhaan hurahtaneiden urbaanien mökkikylä. Tänne heidän on upeaa tulla ja täällä  pohjoista elää, kiihkeästi lyhyitä tai pidempinä jaksoja rakastaa. Paikallisiin tutustua tai lapsuuttaan alakoulusta tuttujen kanssa muistella 

Siirtonurmi. Minua ei haittaa, vaikka leirintäalueen  takana ja vieressä sijaitsevat tehoviljelyssä olevat salaojitetut pajupusikoista raivatut keinolannoitetut vadelma- ja mansikkapellot, arktinen kestävien kasvien taimitarha  sekä Norjan pohjoisimmat ja upeimmat siirtonurmipellot.  

Hautausmaa. Arktisilla siirtonurmilla on mahdollistettu  suurseurojen Tromssan ja Bodön pohjoista kestävät kentät ja sen mukana jalkapallomenestys Norjassa ja Euroopassa. Viimeksi Ryphaugenin puutarha kattoi  valmiilla nurmellaan  Myren uuden, minusta  aivan liian suuren, hehtaarien laajuisen hautausmaan. Se sai viherrakentajien kehut  ja kirkolliset avajaiset. 

Lääninrovasti puhui hautausmaan muistolehdossa. Ensi kesänä ensimmäisiä siunataan. Jos ikääntyvän väestön  kuolemiset tasaisen tahdin taulukon mukaan jatkuvat.  Kuva Öksnesin seurakunta

Pohjoinen. Pohjoisessa ei etelä määrää. Ei eläviä eikä kuolleita. Pohjoisessa taistellaan vääjäämätöntä vastaan. Niin on aina tehty. Olavi Pyhän ajoista saakka. Siitä saakka kun Islannin kuningassaagoista tuttu Tore Hund Norjan yhdistäjän ja käännyttäjän, pohjoisen sortajan,  kuningas  Olavin Stiklestadin taistelussa  tappoi ja  kansallissankariksi nousi. 

Hänen  ja ystävänsä vuonokuningas Asbjörn Selsbanen  mukaan on vuosisatojen kuluessa  lukuisia laivoja nimetty. Kalastamassa ollessa ylimyksen nimeä kantava pohjoisenn ylpeys on tullut useitakin  kertoja nähtyä. Vaikuttava ilmestys. 

Viimeinen leposija.  Kalastajakylän vainajat eivät tuhkaksi pala. Kun väestö vanhenee, tarvitaan oikeita hautoja. Ja paljon. Niin seurakuntaneuvosto yksimielisesti päätti. Tarvitaan  viimeisiä leposijoja. Tontteja heille, jotka eivät lepoaan merestä saa. Mereenjääneitä  ja siellä ravintoketjua rikastuttavia on muutamia joka vuosi. 

Myren kalastajakylään  ei moderneja miniatyyrihautoja eikä eurooppalaisia hienouksia, kummallisia tuhkauurnien sopukoita haluta. Aivan sama vaikka arkkuhautaus ihmiselon lopullisena ratkaisuna on  kaikkea muuta kuin ekologinen.  Oikea arkku alttarilla on täällä vähän niinkuin pakko. Monen mielestä tärkeä osa rannikkokulttuuria. Kuva Myren kirkosta ennen kollegani siunaustilaisuutta kuusi vuotta sitten. 

Seurakunnalla on sitäpaitsi  hallussaan toissa vuonna  vanhaan vaihdettu tehokas, pieni ja näppärä japanilainen  kaivuri. Sille tarvitaan jatkossakin käyttöä. Ettei  se tyhjänpanttina seiso.  Kaivurin vahvistettu kauha junttauspiikkeineen uppoaa paksuun routaan. Taitavan suntion, Ingridin,  puikoissa ollen hauta syntyy nopeasti ja huolella vuodenajasta riippumatta.  Olen  nähnyt.

Valaiden valtakunta. Minut  kuitenkin tuhkataan ja tuhka Andan majakkasaaren taakse lunnien ruokailpaikalle valassafarilaivalta sirotellaan. Tai kalastusalukselta. Sen olen päättänyt ja tarpeeksi monelle viimeisen tahtoni sanonut. Että sitten tietävät. Maasta olen minä tullut ja mereen  olen turskan ja valaiden valtakuntaan tuhkauurnasta pöllähtävä. Sitten joskus tulevaisuudessa, kun on sen aika. Muistolehtoni on jokainen ranta.

Rautuvara. Minulla on vielä yksi purkki savurautusäilykettä. Viikoksi. Raututahna on loppu. Tönkkösuolatut pikkuraudut syöty. Ahma koiran pakasteraudut myös. Kuukausien rautuvarmuus poissa. Olo on epävarma.

Kunpa  pääsisin pilkkimään. Olen eläkkeellä ja aikaa olisi. Haluaisin olla perimmäisten kysymysten äärellä raudun maailmaan pilkkiavannolla uppoutuen.Toiseen ulottuvuuteen mennen. Haluaisin savustaa ja säilöä. Haluaisin osan saaliistani suolata. Rautuajan piteneviä  päiviä ei ole sisällä oloon tarkoitettu . Ei edes mielekkääseen. Kuva kolmen vuoden takaa, muistutus  ajasta jolloin säilykettä riitti .

Tulva. Vielä on  odotettava muutama päivä ainakin. Kun sää  kolme viikkoa sitten lämpeni ja rankkasateet lounaisvirtauksen mukana tulivat, lumet sulivat ja joet tulvivat. Järven pinta nousi. Yli metrillä. Talvitulvat eivät  täällä pohjoisen rannikkokaistaleella ole mitenkään poikkeuksellisia,  vaan lähes vuotuisia pitkäaikaisen leudon jakson tullessa. Kuva kahden vuoden takaa maaliskuulta.

Sateiden ja lämpöaallon seurauksena  paksu puolimetrinen  jää rikkoontui ja sitten  suuriksi  lautoiksi jakaantui. Lauttojen väliin jäi metrien levyisiä railoja. Vaikka jäälautat kantavat hyvin ja niiden päällä voi kävellä, ne ovat vaarallisia. Varsinkin, jos uutta lunta tulee ennenkuin railot  kantaviksi jäätyvät. Kun järven vesi taas laskee, jäälle on turvallista mennä. Kuva kolme viikkoa sitten otettu

Sellainen on tilanne nyt. Pitää kärsivällisesti odottaa. 

Onneksi minulla oli ja on  kolme kertaa viikossa  fysioterapiaa ja kuntoutusta. Vuonon rannassa saatoin  kävellä ja rannalla tarkistaa mitä aarteita myrsky onkaan  mukanaan  tuonut. Useimmiten ne ovat roskia. Merten muovia. Lumityöt auttavat myös pilkkimisikävässä. Kuva vuoden 2010 pääsiäistuiskun jälkeisenä päivänä otettu

Presidentinvaalit. olivat talvisydämen piristys. Hyvin mielenkiintoista seurattavaa. Kuinka ensimmäisen  kierroksen ehdokkaat ja  finalistit Suomen toreja ja huoltoasemia kiertelivät, väittelyissä pärjäsivät. Jopa ruoantuottajista  ja syrjäseutujen vähäväkisistä  hyvää huolta pitivät. Ja ihan koko Suomen  asuttuna. Varsinkin Itä-Suomen. Minun Suomeni.

Viiteryhmääni, maalla asuvaa havumetsien kansaa, maalaisliittolaisten ja korpikommunistien  perillisiä ei enää ilkeästi mollattu, veronmaksajien rahojen tuhlaamisesta syytetty, eikä suomalaista talonpojan tuottamaa ruokaa ylenkatsottu. Jo edellisissä eduskuntavaaleissa  se näkyi, kun  pahimmat nälkämaan  peräkylien rienaajat uusien äänien toivossa puolueiden johdon toimesta  nuhteessa pidettiin. 

Pitihän sitä äänestää. Hyviä ja parempia ehdokkaita oli riitävästi. Kansalaisvelvollisuuden täyttäminen kävi kätevästi postin ansiosta. Kirjeäänestyspaikaksi valitsin luonnollisesti kalastajien kahvilan. Todistajat löytyivät  ja vaalikahvit juotiin 

Presidentin pannukakut. Vaalien ansiosta  innostuin kokeilemaan banaanipannukakkuja. Tulevan presidentin ohjeella. Sillä, jonka hän kuulema  muilta oli  ominut. Sellaisen tiedon kommenttina facebookin pannukakkupostaukseeni sain.  Samapa tuo . Hyviä olivat. Jatkossakin presidentin pannukakkuja aamupalaksi teen. Silloin kun banaanit ovat alennuskorissa. 

 Pian  railot jäätyvät kantaviksi. Vesi laskee. Pian pääsen pilkille. Ja savustamaan. 

Savustaminen  on kalansäilöntää. Se on  kypsyttämistä ja  ruoanlaittoa. Tulen hallintaa ja historiaa. Savun haistelua. Paluu saalistajakeräilijän aikaan. Savustaminen on aisteja stimuloiva, kiihottava  nautinto. Lapsuuden hajut ja  muistot mieleen tuova. Meillä Vaaraslahden Piekkälänniemellä oli rannassa Vilho-sedän  nuottakodan  ja saunan välissä isän muuraama tulisija ja sen päällä itsetehty savustuspönttö. Muistan  öljytynnyristä ja maitotonkasta valmistetut. Oli niitä muitakin viritelmiä. 

Käsnäpäälahnat. Ensimmäiset kalani  itse ilman apua savustin kansakouluikäisenä. Ne olivat Likosaaren poukamasta  riimuverkolla  kudusta pyydystettyjä käsnäpäälahnoja. Niin muistelen . Kesällä  savustettiin ahvenia ja myös säynäviä ja särkiä, syksymmällä siikoja. Hauki on hieman liian kuiva, minun mielestä. Kylmäsavuna kuitenkin erinomainen. Olen maistanut.  Ensimmäiset  rautuni savustin Islannissa. Vuonna 1983. Mimirin vanhassa kattilassa harmaasammalella ja katajalla. myhkyräisistä laavakivistä kyhätyn tulisijan päällä. Kuvassa viiden vuoden  takainen saalis parikiloisia käsnäpäälahnoja lapsuuteni kalapaikoilta pyydystettynä.

Raudun maku. Kun on saanut maistaa savustettua tunturirautua, makumaailman aromiasteikko ei ole enää sama. Se on pysyvästi muuttunut.  Rautu eli nieriä eli nieriäinen on täyteläisempi ja samettimaisempi kuin taimen tai lohi. Rautu  ottaa makua, saa aromia, ravinnostaan. Maistuu juuri sille järvelle missä se asuu.

 Joissakin  rautujärvissä ravinto koostuu  tummista pienistä rasvaisistaa hyppyjalkaisista, äyriäisistä, eläinplanktonista ja sellaisesta. Sellaisen järven  kala on pehmeän  rasvainen, hieman yrttimäinen. Ei kuitenkaan tunkkainen kuten liian rasvaiset kassilohet. Kääpiöityneet, vähemmällä ravinnolla sinnitelleet laihemmat raudut, ovat  kuivempia , mutta riittävän rasvaisia nekin. Kuvassa annosrautuja 150-200 gramman fileinä. Alempana Alsvågvannetin  rautuja  savustettuna.

Pienet raudut, noin 100-150g, ovat erinomaisia säilykkeen ja rautatahnan tekoon

Suolaus. Koska raudun nahka on hyvin vahva, limaisempi  ja läpäisemättömämpi kuin muilla lohkaloilla, savustus on erilaista. Rautu saattaa jäädä liian kosteaksi eikä kypsy ihan samaan tahtiin kuin taimen. Ratkaisuna suolaan  kalan reippaalla merisuolamäärällä yön yli. Sen jälkeen  pyyhin liiat suolat ja liman talouspaerilla  ja annan kalan kuivahtaa muutamia tunteja. Sitten ritilälle ja  savuun. Kuva Savustettuja ja jäähtyneitä rautuja raututahnaan 

Pilkkeet ja leppälastut. Savustukseen käytän vastavuoltuja leppälastuja. Lastujen sekaan laitan muutamia sokeripalasia. Ne antavat kalalle syvemmän kauniin värin ja myös hieman imelyyttä.  Pidän pöntön tai laatikon alla kohtuullista  tulta pieniä pilkkeitä tasaisesti lisäten. 

Höyryt. Savustusaika on  kalan koosta riippuen  puolen tunnin molemmin puolin. Savustuksen puolessa välissä aukaisen kantta ja päästän liiat höyryt pois. Noin puolen tunnin, kolmen vartin jälkeen annan  tulen hiipua ja kalojen tekeytyä  toiset puoli tuntia. Kuva. Kantta savustuksen puolivälissä raottamalla liiat höyryt poistuvat. 

Joskus viileän sään aikaan  rautuni saavat  jäähtyä savustuslaatikossa tai- pöntössä pidempään, päivänkin . Kyllä ne siellä  pärjäävät.

Voipaperi. Valmiit jäähtyneet ja kuivahtaneet  savukalat  käärin voipaperiin . En missään tapauksessa mihinkään muoviseen hapettomaan enkä  tiiviiseen. Pelkkä muovi on savukalalleni loukkaus. Kokonainen savustuksen jäljiltä oleva kala pergamentissä tai voipaperissa  on puolestaan aseptinen, hygieeninen pakkaus ja säillyy viileässä  useita päiviä. Lähes viikon.

      Savurautuateria syödään hartaudella. Se on makunautintoaan suurempi. Muistotilaisuus.                                                                Peijaiset  kauniin kalan  kunniaksi.                                                         

                                                           -lauri-

 

    

  

 

 

RAUTUAJAN KEITTIÖ: OSA I

ISLANTI

Rautuajan keittiö - postauksissa  kerron sanoin, kuvin ja tarinoin yli neljä vuosikymmentä kestäneesta  tiiviistä suhteestani Rautuun, Raudun  kalastukseen ja ruoaksi laittoon. Reseptit ovat helppoja  ja pohjautuvat paikallisiin raaka-aineisiin. Niitä voi soveltaa myös Suomen järvien kaloihin. 

Rautuaika  on minulle se aika vuodesta jolloin Rautu eli nieriä on pilkittävissä  Alsvågin tai Klotindsvatnetin järvillä. Normaalisti suosikkijärveni jäätyvät marraskuun lopulla, joskus jäätyminen siirtyy joulukuuhun. Ainoastaaan muutaman kerran Rautuajan juhlallisia  avajaisia on vietetty vasta tammikuussa. Rautuajan päättäjäiset puolestaan ajoittuvat huhtikuun viimeiselle viikolle, joskus harvoin jäät ovat vielä vappuna pilkkijän kantavia. Silloin saadaan merirautua.

Rautuaika on tärkeä osa elämääni ja ruoanhankintaani. On ollut jo 23 vuotta. Eläkkeelle jäätyäni Raudusta on tullut entistä merkittävämpi osa talvea. Ja Rautuajasta vuodenaika  syksyn ja kevään välissä.

 Elämäntapaani, johon Rautu kuuluu, olisi houkuttelevaa someaikana mainostaa ja kehua  omavaraisena. Enemmän se on  lapsuudesta tuttua arkea. Sellaista missä syötävää etsitään, poimitaan, jahdataan, viljellään, jalostetaan ja varastoidaan. Koska kukaan kotiseutuni  minimaalisen hiilijalanjäljen jättäjistä ei itseään omavaraiseksi someta, taidan minäkin jättää mainostamisen jatkossa vähemmälle. Jos kykenen ....

Itse hankituista raaka-aineista valmistettu  ruoka on parempaa, sanotaan. Minustakin se useimmiten on, joskus ei. Glutamaatti tekee monista haukutuista eineksistä  petollisen hyvänmakuista, jopa "omavaraista ja tiedostavaa " koukuttavaa. Niinkuin esimerkiksi juustonaksut, suuri salainen paheeni. 

Roskakala. Omavaraisaallon, näkyvyyden , tarjonnan lisääntymisen  ja ympäristötietoisuuden myötä monet unohdetun kansan vuosikymmenien ajan jalostamat, hieman  piilossa olleet perinteiset  herkut,  ovat  löytäneet  tiensä  uutuuksiksi.  Kauniiksi pakkauksiksi. Myyviksi ekotuotteiksi.

Vanhat ideat ovat  kokeneet uuden tulemisen. Ne on otettu käyttöön.  Tuotteistettu. Näkyvimpänä särjen ja muiden särkikalojen, entisten roskakalojen, säilöntä, kansankielellä umpionti. 

Yksi upeimmmista sisävesien uusista tarinoista on lähiökauppojenkin valikoimaan  maittavaksi jalostettu, lähes täydellinen särkisäilyke. Kyseessä  ei enää ole maalaisliittolaisten , marttojen, maa- ja kotitalousnaisten ja metsästysseurojen 60-luvulla peräkylissä seurojen taloilla taikka hirvimajoilla merroilla ja katiskoilla pyydystetyistä särjistä valmistama särvin, vaan tuotekehittelyn, tarkan suunnittelun ja markkinoinnin tulos.

Juuret ovat kuitenkin ajassa , jolloin talkoilla  yhteiseksi hankituilla koneilla ja keittimillä purkkeihin tai  yksinkertaisimmillaan pestyihin lasitölkkeihin  särkiä säilöttiin 

Muikkuverkkoon sivusaaliina syksyllä tarttuneet  kylmän veden särjet umpioitiin myös. Usein samaan aikaan  hirvenlihojen kanssa. 

 Särki ei  ole roskakala. Särki on bloggareiden, somettajien  ja luontolähettiläiden  kilvan markkinoima ympäristöteko.  Superelintarvike. Särkeä syömällä suojellaan Itämerta ja Suomen  järviä, estetään rehevöityminen ja pidetään huolta ilmastosta. Ja  vuosikausien unohduksen ja vähättelyn jälkeen lavalle nostetuista kalastajista. Hiilijalanjälki on särjensyöjällä pieni ja pienenee. Lapsuudessani ei hiilijalanjäljestä tiedetty, mutta särki oli  silloinkin hyvää .  Kuvassa  vanhan verestämistä. Perkaan Pyhäjärven  särkiä umpiomista varten lokakuussa 2023 

Ruoka-aitta Täällä arktisessa ei särki esiinny. Vedet ovat liian kylmiä ja karuja, kesä liian lyhyt. Särkeen tottuneen maahanmuuttajakalastajan  on ollut pakko  keksiä jotain särjen, lahnan ja säynävän  tilalle. Etsittävä ja löydettävä  lapsuuden makujen purkkisärjen korvaaja, maultaan yhtä aromikas ja koostumukseltaan vastaavanlainen. Ennenkaikkea sitä olisi oltava riittävästi  ja helposti pyydystettävissä. Lyhyen matkan päässä. 

Ruoka-aitta löytyi jo maaliskuussa 2000 . Järvi täynnään hieman kääpiöitynyttä, mutta erinomaisen makuista Rautua. Helposti saavutettava ja helposti pilkittävä Alsvågvannet . Järven Rautu on vuosien mittaan  antanut minulle ja  monille ystävilleni talvikauden viikoittaiset , jopa päivittäiset herkut. 

Kalastukseni on pyydystämistä ja ruoanhankintaa. Pysähtymistä ja hiljaisuutta. Se on  paljon enemmän kuin elämys, tai jännittävä seikkailu. Pyydystä tapa ja syö -kalastus sisältää kalan perkaamisen, jäähdyttämisen säilönnän ja ruoaksi laiton. Sekä huipentumana juhla-aterian, peijaiset saaliskalan kunniaksi. Kala on myös varautumista, kriisiruokaa.

Kotona  60-luvulla ruoka oli pyhä asia, se ei ollut itsestäänselvyys. Ruokapöytään perhe kokoontui. Ruoalla ei leikitä. Sanoi äitini.  Jos ei ruoka kelvannut tai sen kanssa nirsoiltiin isä muistutti Kirkkosaaren nälkään kuolleiden muistomerkistä ja  joukkohaudasta. Käydäänkö katsomassa.  Oppi meni perille. Lautanen syötiin tyhjäksi. 

Ruoan arvostamisen  ja kunnioittamisen opettamisessa turvauduttiin oman kansan uhreihin. Afrikan nälkäänäkevät eivät vielä  olleet pöydälle nousseet,  maalaiskylän ihmisten tietoisuuteen tulleet . Biafra sinne  uutisista hieman myöhemmin yltäkylläisten omaatuntoa kolkuttamaan  hiipi. Silloin voitiin päivällispöydässä vedota Afrikan nälkäänäkeviin.

Kala on ruoka  Kala oli lapsuudessani  ja on yhä hartaudella ja kiitollisuudella järvestä talteenotettavaa  syötävää. Silloin kun en kalasta , voin  seurata  kauniiden  kalojen uintia, niiden sulavia liikkeitä. Voin miettiä miten saisin saaliiksi, jos mukana onki olisi. Sehän on melkein kuin pyydystä ja päästä. 

Raututietoisuus  Rautu, josta tuli purkkisärjen korvike, ui elämääni jo  lapsuuden eräkirjoista. Niiden huimista tarinoista. Koska savolaisen maatilan pojan  ei ollut mitenkään mahdollista lähteä Ruijan  kaukaisille Rautujärville , piti tyytyä mielikuvitukseen ja mielikuviin.  Sekä kotijärven särkiin, ahveniin ja haukiin. Lahnoihin, siikoihin ja kuhiin. 

Rautainen Rautu. En päässyt Ruijaan, mutta mielessä Rautu pysyi. Myös sanana. Rautu  on voimakas. Kuin rauta. Punaisia molemmat. Norjaksi Rautu on Røye, røyr tai  rør. Rautuni  alkaa aina isolla alkukirjaimella. Sillä tavalla  minä sen kirjoitan.

Ensimmäisen ihan oikean  Raudun  pyydystin  Islannissa toukokuussa 1983 . Kala oli iso,  kolmekiloinen upeanvärinen tunturijärven jättiläinen. Siinä  oli  kaikki . Pohjoisen luonnon värit ja historia,  jääkauden jälkeisen vedet valloittaneen  reliktin  terveiset. Arktinen raikkaus ja tuoksu.

Saalis. Oranssin hehkuisista fileistä  riitti kalaretkeltä palattua syötävää  kaikille muillekin Islannin valtion puutarhurikoululla yli  neljäkymmentä vuotta sitten  viikonloppunsa viettäneille harjoittelijoille. Elämäni ensimmäinen itsevalmistamani  rautuateria onnistui. 

Paistettu Rautu. Voissa sen paistoin. Hveragerdin puutarhan lisukkeiden ja islantilaisen maatiaisperunan gullaugan kanssa tarjoilin. Fileitä en leivittänyt, mutta huolellisesti voisulalla valelin, Sipulit paistoin sokerilla voin kanssa kalan jälkeen samassa pannussa kuullottaen , samoin fenkolit. Kalanmakua imeytyi rasvaisesta Raudusta  lisukkeisiin. Kuvassa 1983 toukokuussa Reykjadalurin yläjärvillä saamani rautu.

Haalea Rautu. Minua harmitti ja ihmetytti vuonna kahdeksankolme, miksi  värikäs ja voimakas Rautu on islanniksi bleikja, mitäänsanomattoman tuntuinen, haalea ja hiljainen, väritön sana. Se harmittaa vieläkin.  Islanti on voimakieli. Ärrä lausutaan niinkuin  suomeksi. Miksi   voima ei  siirtynyt Rautuun. Ärräsanoja on muuten muinaisnorjassa vaikka kuinka paljon. Raud , Hraun , Knivur, Hestur...

Murta, päineen ja ruotoineen syötävä. Islannin järvissä  tavataan neljänlaisia Rautuja ja ainoastaan yhden nimessä  on ärrrr. Se on mieleiseni. Murta. Murta on pieni, korkeintaan vaaksan mittaiseksi kasvava planktonin ja muiden rautujen mädin syöjä. 

Murta- säilyke, kansallisjärven  Thingvallavatnetin  kalasta, oli hyvin suosittu islantilaisten aamupalalla ja retkieväänä  80-luvulla. Aivan käsittämättömän hyvänmakuinen. Eräskin purkillinen tuli ahmittua.  Nykyään murtaa ei enää valmisteta, valitettavasti. Muutaman  murtan olen  eläissäni onkinut. Pannulla samalla tavalla kuin Suvasveden muikut paistanut. Ruotoineen ja päineen syönyt.

 Bleikja. Bleikja kuvastaa erinomaisesti  sameisiin  jäätikköjokiin  merestä nousevaa hopeanhohtoista vaellusrautua, mutta ei missään nimessä järvissä asustavaa upea-asuista punavatsaista sukulaistaan. Taimen on islanniksi Urridi, senkin  nimessä on voimaa . Voi, voi  riisuttua järvien  Rautua. Kun ei saanut kunnon nimeä. Kuvassa  bleikja, merirautu,  Norjassa pilkkimäni. 

Rautukesä. Islannin kesä 83 oli Rautukesä. Aina kun mahdollista olin kalastamassa. Yleensä ystäväni  Mimirin  kanssa. Hänen kotiseudullaan Reykholtissa. Kaikki vapaa-ajat . Saimme kauniita syömäkaloja tunturijärvistä, puroista ja jäätikköjoista .

Jopa suoputamien aukoista, minne maanalaisissa  puroissa piiloittelevat  Raudut aina välistä ilmaantuivat. Taimeniakin tuli. Siihen aikaan kalastus oli suhteellisen vapaata ruoanhankintaa  kyläläisten yhteisillä vesialueilla ja Hvitau- joessa.

Graavattu Rautu. Raudut ja muutamat taimenetkin, valmistimme monin eri tavoin. Graavattuna kala on samettisen rasvainen, aromikas. Nummilta löytyi villitinjamia mausteeksi tillin ja pippurin kaveriksi. Kun fileet alkureissusta suolasi, (mukaan hieman sokeria )  ja  voipaperiin tiiviiksi nyssäkäksi rinkan taskuun laittoi, saattoi iltapäivällä nauttia maailman parhaita  graavivoileipiä. Kuvassa graavirautuvoileipä  Alsvågvannetin Raudusta.

Harmaasammalella pöntössä savustaminen. Osan saaliista me savustimme  kotona,  Mimirin maatilalla.  Leppää ei ollut , joten käytimme  savun saamiseksi harmaasammalta ja katajaa. Palasokeria mukaan. Riittävän pienillä klapeilla pidetään tulta reilut puoli tuntia.  Sitten yhtä pitkä aika tekeytymistä. Lampaanpapanoita emme uskaltaneet savun antajana käyttää, vaikka juuri sillä  islantilaiseen  hangikjöttiin, savustettuun  ja kuivattuun lampaan viuluun, saadaan sen kehuttu, herkullinen  aromi. 

Yrttivedessä hauduttaminen. Yrttivedessä keittäminen on kätevää retkillä ollessa. Yrttejä luonnosta, karkeaa suolaa ja raikasta puron vettä trangian kattilaan. Kiehutetaan ja laitetaan kalat jäähtyvään veteen hautumaan vartiksi. Rautu pehmeänä kalana kypsyy  nopeasti. Liemen voi juoda alkukeittona.

Foliossa savuhauduttaminen.Joskus  teimme kenttäsavusovelluksen. Suolatut maustetut, peratut hieman kuivahtaneet  kalat  harmaasammalen ja tinjamin  kanssa folioon  tiiviiseen pakettiin. Paketti  puoleksi tunniksi hiilloksen päälle. Menetelmä  edellytti  mukana kannettuja halkoja. Pula-ajan savustuksessa Rautuun  tuli  mukavan mieto pehmeä savun maku.

Kotitarvekalastuksen ja perinteen loppu. Rautukesä ja muutamat sen jälkeiset vuodet jäävät muistoihini  omavaraiskalakesänä. Herkkukesänä.  Myöhempinä vuosina vieraillessani, yhdeksänkymmentäluvulta lähtien, sain seurata suurta muutosta elämästä elämykseksi. Kuinka turismin ja  kalabisneksen laajetessa kyläläisten kalastusoikeuksia  alettiin manttaalikuntien toimesta poistaa. Mökkkikyliä rakentaa  ja  jokia sekä järviä  yksinoikeudella vuokrata. Virkistyskalastusyrityksille ja sitä kautta kylän  vanhan kaartin karsastamille julkkiksille, näyttelijöille ja muille rikkaille, kaloilla leikkiville ulkomaalaisille. 

Kala, vuosisatainen eväs, ei enää ollut  kyläläisten oikeus eikä jokapäiväinen leipä ja se harmitti. 

Reykjavikin pankkiirieliitin kääriessä monikansallisen kalabisneksen  voitot paikallisille jäi rippeet, parhaassa tapauksessa vavankannattajan ja lojaalin palvelijan rooli. Kesätyöpaikka lomakylässä. Mikäli ulkomaan kielet oli hallussa.  Joskus  tuli tippinä ( almuna)  iltapäivän kalastusmahdollisuus. 

Kehitys kehittyi ja turismista tuli Islannin tärkein elinkeino  merikalastuksen jälkeen. Rautuja, taimenia ja lohia  mielivältä vaadittiin jatkossa  paksu lompakko kalastus- ja makunautintojen, siis ruoan, saamiseksi. Onneksi on lupa muistella,  tutuilla Reykholtin villitinjaminummilla  ilman kalavehkeitäkin  kuljeskella. Maisemia , hevosia ja lampaita ihailla.  Itseäni en  Islannissakaan Rauturuokaa  saadakseni  kipeäksi maksa. Sen verran solidaarisuutta ja kunnioitusta mennyttä kohtaan  löytyy. 

Rautu-kaipuu. Islanti-kaipuu Muuttaessani Islannin jälkeen  takaisin Savoon ja seuraavana keväänä 1984 Osloon rautuyhteyteni katkesi. Pielavedestä sain toki syksyllä  siikaa  ja tuulaalla haukia . Myöhemmin talviverkot antoivat kaikkia muita järvikaloja enemmän kuin omiksi tarpeiksi  Katiskat ja rysä lisäksi herkullisia mateita.  Mutta ei matikka ole Rautu. 

Oslossa kalastin pääkaupungin lähivesiltä sekä kauempaa tuntureilta taimenia. Oslovuono tarjosi kohtuullisia meritaimensaaliita. Olisi pitänyt olla tyytyväinen, mutta en ollut. Rautu piti otteessaan. Olin kalaan  niin voimakkaasti  mielistynyt, etteivät Norjan hyvätkään  taimensaaliit millään pystyneet Rautukaipuuta taltuttamaan. 

Parina syksynä kävinkin juuri ennen kuturauhoitusta Islannin tutuissa maisemissa ystäviä tervehtimässä ja Rautuhelpotusta saamassa. Tuoksuvien  harmaasammalikkojen  ja tinjamikenttien ympäröimissä puroissa ja järvissä arktista herkkua kalastamassa. Ja jokilaaksoissa vaeltelemassa. 

Raudun mäti on elokuussa parhaimmillaan eikä kala ole  vielä laihtunut. Kojamon leuka koukku on ainoastaan hieman kasvanut . Liha oranssia ja tiivistä. Kyllä kelpasi tuliaiset Norjaan onkia.                                                                                                  -lauri-