VIIMEISENÄ VUONNA KUN ISÄ MOOTTORISAHAN PÖYDÄLLE NOSTI

Gisløya  11.3. Pakkasta muutama aste. Lähes tyyntä. Yöllä oli lunta satanut. Pitkästä aikaa pääsin lumitöihin. Reilut kaksi tuntia siinä meni. Ja yli kaksituhatta askelta.

Eilen sahasin polttopuita ja tankkaamisen jälkeen  sahaa viilatessa mieleeni palautuivat lapsuuden muistot moottorisahasta ja muustakin. Isän homelite- merkkiselle sahalla oli aivan erityislaatuinen asema meidän vanhassa talossa. Kuusikymmentäluvun alkuvuosina. Homelite nousi tuvan pöydälle. Siinä isä sen puhdisti, säädöt kohdalleen laittoi ja muutenkin huolsi. Ketjut viilasi. Moottorisahan tuoksu on siksi yksi voimakkaimmista hajumuistoistani.

SINÄ VUONNA KUN ISÄ MOOTTORISAHAN PÖYDÄLLE NOSTI

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan puolen tuvan pöydälle nosti oravannahoilla ei enää tiliä tehnyt eikä kärpilläkään arvoa ollut. Vanhoina hyvinä aikoina yhdellä kärpännahalla tienasi savottahommien päiväpalkan ja enemmänkin. Sitten kysyntä romahti. Kuningaskunnat olivat sotien jälkeen kadonneet eikä kruunajaisia pidetty, uusille kärpännahkaviitoille ja -kauluksille ei markkinoita ollut.  

Siitä huolimatta ja lähinnä vanhasta muistista  jokunen kärppä loukutettiin ja  ampumahollille erehtynyt orava metsätöiden lomassa napattiin. Sinä vuonna oli tallella omatekoisia haulikon panoksia. Juuri niitä erikoislaatuisia puolenkymmenellä haulilla vanhan talon toisen puolen tuvassa ladattuja. Niillä ei nahkaan liikaa reikiä tullut.  Oravat ja kärpät  nyljettiin, nahat kuivattiin. Kuivettuaan ne Laukkasen Erkille tai Iisalmen torin nahanostajalla myytiin. 

Viimeisenä vuona kun isä moottorisahan vanhan talon tuvan pöydälle nosti saimme kokea talvisavotan jälkeiset  ennenkokemattomat nuoskakelit. Ilmojen  kylmettyä tulipalopakkaset ja vuosisadan hankiaiset. Sinä vuonna metsänhoitoyhdistys käpyjä taimitarhoille toimitettaviksi osti. Meidänkin perheessä käpyjä kerättiin. Niin isä päätti. Helpointa oli pellonpientareiden tuuheaoksaista käkkärämännyistä. Isä käpysäkit punaisella traktorilla haki. Se oli Porsche. Hanki kantoi eikä logistiikkaongelmia ollut. Vuosikymmeniä myöhemmin sain tietää, ettei huonolaatuisista. oksaisista puista saaduista siemenistä  suorarunkoisia laatumäntyjä kasva.

Sinä vuonna kun isä moottorisahan Piekkälän vanhan puolen tuvan pöydälle nosti vintillä syytinkiläisenä asunut kalastajasetäni otti minut ensimmäistä kertaa  mukaan piisamin pyyntiin. Piisami oli ennen sotia Suomeen Amerikasta asti tuotu ja nopeasti koko maahan levinnyt. Pielaveden rehevän kortteisissa ja lumpeikkoisissa ja hyvin simpukkarikkaissa vesissä piisami viihtyi. Pyydystettävää riitti. Tili oli tehtävissä. Piisamimyyrän pyyntiohjeista oli olemassa kirjakin. 

Koska Suomella oli Neuvostoliiton kanssa kahdenkeskinen kauppasopimus ja koska  ruplan arvo  oli siksi luonnottoman korkea, kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa oli hyvä bisnes. Piisamiturkikset hattu ja - turkki olivat Leningradin ja Moskovan eliitin viimeistä muotia, piisami lähes soopelin veroinen turkiselukka. Amerikan tulokkaalla oli idässä kova kysyntä. Suomalaiset kulanssit maksoivat hyvästä nahasta kolmekymmentä markkaa. Kakkoslaadusta eli niin sanotusta sinikosta sai puolet. Iso raha sekin. Piisamista tuli turkismetsästyksen  uusi kärppä. Yksi piisami vastasi jätkän päiväpalkkaa. 

Setäni ohjauksessa opin rakentamaan piisamimertoja, pyydystämään niillä ja raudoilla sekä tappamaan ja nylkemään. Kaikki hyödyllisiä taitoja siihen aikaan. Piisamirahat, jokunen markka jonka sedältä sain,  olivat käpyjen keruun lanttien lisäksi ensimmäinen työstäni saama palkka, vuotta ennen kansakouluun menoa.

Sinä vuonna, kun isä moottorisahan Piekkälän vanhan talon tuvan pöydälle nosti lahnan kutupyynnissä tapahtui vallankumous. Vanhat puuvillalankaiset,  pumpuliverkoiksi kutsutut, olivat jäämässä pois ja uudet nailonista tehdyt riimuverkot ja myöhemmin punotut monohviilit, kuten savossa sanottiin, kuihduttamassa kiehtovan perinteen. Lahnaverkkojen jokakeväisen värjäyksen. Värjäys kuului kevääseen aivan kuten veneen tervaus. Koko päivähän siinä värjäysporukalta  meni rantasaunan muuripataa lämmittäessä, sinivärin liuottamisessa ja itse värjäyksessä. Taidettiinpa virvoittaviakin nauttia.

Meidän padassa värjättiin muidenkin verkkoja.  Samana vuonna myös  katiskat jatkoivat  voittokulkuaan. Rysät vähitellen väistyivät. Lahottuaan  juhannuskokkoon joutuivat.  Elettiin  suurten  mullistusten  ja  muutosten aikaa vanhan kadotessa. Rusahdellen murtuessa. Verkonvärjäystalkoisiin ja rysäpyyntiin  tottuneelle lapselle se oli hämmentävää.

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan puolen  tuvan pöydälle nosti saimme vieraan. Ameriikka- tädin. Koko sotien jälkeisen ajan paketteja säännöllisesti lähetelleen ja Amerikan brändit  Maxwell House murukahvin ja Sun maid rusinoiden muodossa meille tutuksi tehneen  Frida Jacksonin. Ennen meren taakse lähtöään oli nimensä savolaisempi. Rietriikka Ikäheimo.  Ameriikka-täti viipyi siskonsa suuren perheen  luona, siis meillä, reilun viikon. Lähtiessään hän antoi minulle vuoden 1932  kuluneen hopeadollarin. Se on valitettavasti aikojen myllerryksessä kadonnut. Vierailun muistoksi otettiin rappusten edessä olevan myllynkiven vieressä kuva. Perhepotretti.

Sinä vuonna kun isä  vielä moottorisahan Piekkälän vanhan talon tuvan pöydälle nosti Pielavedessä oli  muikkuja. Jopa järven pohjoisissa pohjukoissa. Nuottaa vedettiin ja saalista saatiin. Muikku antoi särvintä leivän päälle usealle nuottakunnalle. Myös sedälleni. Oli mahtavaa päästä sedän mukaan, miesten mukaan, miesten töihin. Isä antoi siihen , ihme kyllä, luvan. 

Muistan apajien nimet, muistan setäni hajun. Bensan, tupakan, kalan ja viinan sarkatakkiin  tarttuneen aromin.  Nuotalle lähdettiin hyvissä ajoin iltapäivällä. Oli kiire keretä ennen muita nuottakuntia Kappee -saaren nokkaan odottamaan. Tuulen tyyntymistä ja muikun pintaan nousemista. Joskus tuntikausiksi. Tulilla tuoksui savu, vastakeitetty kahvi ja viina. 

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan talon tuvan pöydälle Savon sanomien päälle nosti, meille oli tulossa uusi talo.  Sellainen, missä oli sauna, kylpyhuone, suihku ja vilpola. Sekä  sisävessa. Keskuslämmitys, pannuhuone, kylmiö, sähköhella ja jauhokomero. Ihan kaikki.  Mutta myös leivinuuni vanhan talon muistoksi. Rannan sauna, pumppuhuone ja ulkohuussi jäisivät historiaan. Vanhan talon vintillä asunut setäni muuttaisi. Muikku häviäisi. Moottorisahaa ei uuden talon tuvan pöydälle tuotaisi. Se huollettaisiin pannuhuoneessa.                                                                                                                                 -lauri.