Gisløya 19.3. Talvi tulee ja menee. Kahden viikon sisällä olen kokenut kymmenen asteen lämmön , sulan maan, porkkananapenkin teon ja puutarhan muut kevättyöt ja toisaalta kaikkien aikojen rankimmat lumenluonnit, järven uudelleen jäätymisen ja pilkillä käynnin. Puolikuivattu kututurska eli boknafisk alkaa olla valmis
Rippipuku
Rippipuvun hankinta viime vuosisadan alun Vesterålenissa oli suuremmanpuoleinen tapahtuma. Lähes sadan vuoden investointi. Ennen vanhaan, kun aikuiseksi kasvettiin hitaammin ja lopullinen kehon koko saavutettiin hitaimmillaan puolenkymmentä vuotta ripille pääsyn jälkeen, tulevan kalastajan rippipuvussa piti olla kasvunvaraa. Vain hyväosaisilla oli varaa tyköistuvaan mittatilauspukuun.
Kalastajan pukukin teetätettiin räätälillä, mutta markkinoilta ostetusta edullisesta kankaasta. Rippipukukangasta saatettiin alkaa katselemaan jo vuosia ennen pojan ripillepääsyä. Rikkailla, papeilla, virkamiehillä, lääkäreillä ja kalatehtaan omistajilla oli helpompaa. Heidän ei tarvinnut pojan puvussa pihistellä. Sen kun vaan tilasivat suoraan, räätälin omasta kalliimmasta ja korkealaatuisemmasta tai venäläisten pomorikauppiaiden ulkomailla tuodusta kankaasta juuri sopivan kokoiseksi tekemän.
Ripillepääsy oli riitti. Siirtymä aikuisten maailmaan, kalastajien maailmaan. Pois äidin ja sisarusten seurasta ja tilan askareista. Turpeen nostosta, perunaistutuksesta, navettahommista, heinänteosta ja ruokakalojen hankinnasta, lakan poiminnasta. Sis naisten töistä. Suoraan merelle.
Joko isän, muiden sukulaisten tai sitten vieraiden veneisiin. Omaa rahaa hankkimaan. Tulevaa omaa venettä, maatilaa ja perhettä varten . Jos hyvin meni. Ja kalaa tuli. Ja jos meri ei korjannut pois. Niin kuin liian usein kävi. Polaarimatala, tai ehkäpä kuitenkin myyttinen merihirviö Draugen, saattoi viedä kymmenittäin kalastajia. Meri antoi meri otti. Kalastajan piti olla fatalisti, muutoin ei pärjännyt.
Ripillepääsy eli konfirmaatio oli juhlallinen tilaisuus. Rippipuku itsetuntoa kohottava. Kyllä kelpasi kirkossa alttarilla ensimmäinen ehtoollinen kokea. Ja kotona tapahtumaa juhlistaa. Äidin herkkuja vieraiden kanssa maistella. Lokinmunista tehtyä kermakakkua suolaisten antimien lisäksi. Lokinmunasta vatkattu kakkupohja oli ainoa oikea, syvemmän keltainen kuin kanamunista tehty. Lähes oranssi. Lokinmunat olivat sitä paitsi ilmaista ruokaa, juuri sopivasti rippijuhlien aikoihin saatavissa.
Kun rippipuku oli tulikasteensa saanut, se laitettiin hyvään talteen pukupussiin komeron perukoille.
Juhlapuku.
Seuraavan kerran aarre otettiin varovasti ja suurella hartaudella käyttöön joko kansallispäivänä mikäli ripille oli päästy ennen 17. toukokuuta tai sitten jossain muussa tärkeässä juhlassa, hautajaisissa, häissä tai ristiäisissä. Puku ei saanut tahraantua. Se oli juhlapuku.
Hääpuku.
Rippipuvun evoluution seuraava vaihe, pikakomennus juhlapukuvaiheen keskellä, oli hääpuku. Yhden pyhänseudun ohimenevä juttu. Häiden jälkeinen virka tärkeiden tilaisuuksien juhlapukuna saattoi jatkua vuosia. Juhlapukua ei kovin helposti kirkkopuvuksi alennettu.
Kirkkopuku.
Kirkkopuvun osa oli vaikea. Siinä joutui aiempiin vaiheisiin verrattuna kovalle käytölle ja kulutukselle. Joka pyhä se puettiin ja riisuttiin. Sadoissa kirkonmeiningeissä erilaisilla penkeillä pitkästyessä kului. Pastorin useita kertoja sanoma "nouskaamme kuulemaan,," takasi lahkeiden liikkeen. Jatkuva pukeminen ja riisuminen sekä vaihtelevassa säässä kirkkoon meno jättivät jälkensä. Puku nuhraantui. Housut polvien kohdalta muotoaan menettivät. Käyttövuodet näkyivät. Kalastajat eivät välttyneet kirkossa käynniltä edes Lofooteilla turskanpyynnissä ollessaan.
Kun kirkkopuku oli työnsä tehnyt, aikansa kulunut, vaurastuneella ja perheen perustaneella kalastajalla oli varaa ostaa uusi kirkkopuku. Juhlapuku, ehkäpä ihan kalastajille harvinaisempi kansallispukumallinen, oli jo aiemmin hankittu.
Pohjoisen Norjan kalastajakylien naiset olivat miehiä onnekkaampia. He saivat rippilahjakseen lähes poikkeuksetta oman alueen kansallispuvun. Uuden, joskus hyvinkin nuorena edesmenneen sukulaisen moitteettomana säilyneen lähes käyttämättömän. Tai hieman kuluneempana perityn. Kansallispuku oli sekä rippipuku ja hääpuku että juhlapuku. Ajaton. Kesti äidiltä tyttärelle.
Pyhäpuku
Kalastajan rippipuvun metamorfoosin seuraava vaihe oli pyhäpuku. Tumma siisti puku. Kulutuksen jäljet ja monet pesut saivat näkyä, mutta paikkoja ja reikiä ei pyhäpuvussa saanut olla. Sellainen olisi pyhäinhäväistys, loukkaus entistä rippipukua kohtaan. Pyhänä pidetiin kotona, kylässä tai kalastajien tuvassa ollessa pyhäpukua. Pyhäpäivä oli lepopäivä. Silloin ei töitä tehty. Voimassa oli pyhärauha, Paitsi kalastussesongin aikaan. Silloin oli lupa tehdä maanantain merelle lähtöön valmistelevia askareita pyhäiltana.
Arkipuku
Reikiintyminen , liian selvästi näkyvät polvipussit tai kankaan kiiltäminen pudottivat pyhäpuvun astetta alemmaksi arkipuvuksi. Arkipuku oli sisäpuku. Kun oltiin arkena kotona, kun tehtiin siistejä sisätöitä ja levättiin tai kun käytiin kirkolla asioilla pidettiin arkipukua. Arkipuvussa sai olla siististi ommeltuja lähes huomaamattomia paikkoja tai parsimalla korjattuja reikiä, ei kuitenkaan suuria eikä repeämiä. Arkipuku oli siisti ja puhdas. Arkipuku viimeistään paljasti millainen talousihminen emäntä oli.
Työpuku
Arkipuvulla oli oma aikansa. Kun sitä ei enää kulumisen takia voinut kauppareissuille mennessä päälle laittaa, oli vuorossa rippipuvun loppuvaihe. Työpuku antoi suojan ja lämmitti maatöissä ja kesällä myös merellä. Takin alla paidan päällä oli kylminä ja kostean viimaisina aikoina villapaita. Jalassa alushousujen päällä välihousut. Talvikalastuksessa työpukuna öljylahkeiden alla oli entisen rippipuvun asemesta sarkapuku. Työkäsineinä kalastajan itsensä useaa numero liian suuriksi neulomat ja merivedestä huovuttuneet kintaat. Lämpimät ja vedenpitävät.
Vieraskamarin matto
Aikansa työpukuna palveltuaan kun paikkaaminen ei vaurioita korjannut, työpuvun niistä ehjistä kohdista mitkä eivät olleet liian ohuiksi kuluneet taitava emäntä leikkasi matonkuteita. Kuteista kudottiin matto. Kalliita kangaspuita ei jokaisessa talossa ollut. Useimmiten matto teetätettiin. Kuteet kuitenkin leikattiin itse.
Vieraskamari oli talon sydän. Kaikissa taloissa sellaista ei ollut. Silloin vieraskamarin virkaa toimitti tuvan nurkkaus ja pöydälle tuotu parempi pyhäliina. Vieraskamarin matto oli vähällä kulutuksella, kuten kamari yleensäkin. Siellä kestittiin aikuisia vieraita. Lapset eivät vieraskamarissa leikkineet. Eikä paikkoja sotkeneet. Vieraskamari oli aikuisten oma paikka.
Makuukamarin matto
Aikanaan vieraskamarin matto siirtyi makuukamariin. Vetoisissa taloissa oli hyvä olla sängyn vieressä matto. Siihen oli herättyä miellyttävä astua. Ja siinä venytellä. Matot olivat kuin lattian eristeitä. Kalastajaviljelijän standarditalot. Jopa sellaiset 6x6 kaksikerroksiset 20- ja 30-luvun modernit, millainen minullakin on, olivat kylmiä. Mattojen merkitys korostui.
Hellan edustan matto
Makuukamarin matto siirrettiin jossain vaiheessa keittiöön, tai sellaisissa taloissa missä ei erikseen keittiötä ollut, tupaan hellan edustalle. Sen asema ei ollut hääppöinen. Kuluminen oli suurta. Turvetuhka ja myöhemmin kivihiilikekäleet, tekivät tuhojaan. (Vesterålenissa ei paljoa puulla lämmitetty vaan käytettiin suosta nostettua turvetta tai uudempana aikana Huippuvuorten kivihiiltä.) Ruoanlaitossa matolle tippui kaikenlaista. Lisäksi sen päällä seisottiin tuntikausia. Joka päivä. Myös jatkuva kopistelu söi kaikkein tiukimmaksikin kudottua mattoa.
Eteismatto
Hellan edustan piinasta selvittyään kulunut matto siirrettiin eteiseen. Siellä se helpotti kalastajaviljelijän talon emännän ja lasten siivoustöitä. Eteismattoon pyyhittiin kenkien loput liat. Ne jotka eivät rappupieleen kopisteltaessa irronneet.
Ulkohuussin matto.
Viimeinen leposija rippipuvun tarinassa on ulkohuussin lattialla. Siellä tarpeilla ollessa ja kuninkaallisten kuvia katsellessa, kelpasi jalkoja lautalattiaa pehmeämmällä matolla pitää. Varsinkin silloin kun avojaloin huussiin kipaisi. Vessapaperin sijaan käytettiin vielä ennen sotia ja sotien jälkeenkin sanomalehtiä. Kun kuninkaallisten kuviin ei tietenkään voinut pyyhkiä, ne otettiin talteen ja liimattiin keitetyn perunan hitujen alta saadulla tärkkelyksellä huussin seinään. -lauri-
Ingen kommentarer:
Legg inn en kommentar