ISLANTI
Rautuajan keittiö - postauksissa kerron sanoin, kuvin ja tarinoin yli neljä vuosikymmentä kestäneesta tiiviistä suhteestani Rautuun, Raudun kalastukseen ja ruoaksi laittoon. Reseptit ovat helppoja ja pohjautuvat paikallisiin raaka-aineisiin. Niitä voi soveltaa myös Suomen järvien kaloihin.
Rautuaika on minulle se aika vuodesta jolloin Rautu eli nieriä on pilkittävissä Alsvågin tai Klotindsvatnetin järvillä. Normaalisti suosikkijärveni jäätyvät marraskuun lopulla, joskus jäätyminen siirtyy joulukuuhun. Ainoastaaan muutaman kerran Rautuajan juhlallisia avajaisia on vietetty vasta tammikuussa. Rautuajan päättäjäiset puolestaan ajoittuvat huhtikuun viimeiselle viikolle, joskus harvoin jäät ovat vielä vappuna pilkkijän kantavia. Silloin saadaan merirautua.
Rautuaika on tärkeä osa elämääni ja ruoanhankintaani. On ollut jo 23 vuotta. Eläkkeelle jäätyäni Raudusta on tullut entistä merkittävämpi osa talvea. Ja Rautuajasta vuodenaika syksyn ja kevään välissä.
Elämäntapaani, johon Rautu kuuluu, olisi houkuttelevaa someaikana mainostaa ja kehua omavaraisena. Enemmän se on lapsuudesta tuttua arkea. Sellaista missä syötävää etsitään, poimitaan, jahdataan, viljellään, jalostetaan ja varastoidaan. Koska kukaan kotiseutuni minimaalisen hiilijalanjäljen jättäjistä ei itseään omavaraiseksi someta, taidan minäkin jättää mainostamisen jatkossa vähemmälle. Jos kykenen ....
Itse hankituista raaka-aineista valmistettu ruoka on parempaa, sanotaan. Minustakin se useimmiten on, joskus ei. Glutamaatti tekee monista haukutuista eineksistä petollisen hyvänmakuista, jopa "omavaraista ja tiedostavaa " koukuttavaa. Niinkuin esimerkiksi juustonaksut, suuri salainen paheeni.
Roskakala. Omavaraisaallon, näkyvyyden , tarjonnan lisääntymisen ja ympäristötietoisuuden myötä monet unohdetun kansan vuosikymmenien ajan jalostamat, hieman piilossa olleet perinteiset herkut, ovat löytäneet tiensä uutuuksiksi. Kauniiksi pakkauksiksi. Myyviksi ekotuotteiksi.
Vanhat ideat ovat kokeneet uuden tulemisen. Ne on otettu käyttöön. Tuotteistettu. Näkyvimpänä särjen ja muiden särkikalojen, entisten roskakalojen, säilöntä, kansankielellä umpionti.
Yksi upeimmmista sisävesien uusista tarinoista on lähiökauppojenkin valikoimaan maittavaksi jalostettu, lähes täydellinen särkisäilyke. Kyseessä ei enää ole maalaisliittolaisten , marttojen, maa- ja kotitalousnaisten ja metsästysseurojen 60-luvulla peräkylissä seurojen taloilla taikka hirvimajoilla merroilla ja katiskoilla pyydystetyistä särjistä valmistama särvin, vaan tuotekehittelyn, tarkan suunnittelun ja markkinoinnin tulos.
Juuret ovat kuitenkin ajassa , jolloin talkoilla yhteiseksi hankituilla koneilla ja keittimillä purkkeihin tai yksinkertaisimmillaan pestyihin lasitölkkeihin särkiä säilöttiin
Muikkuverkkoon sivusaaliina syksyllä tarttuneet kylmän veden särjet umpioitiin myös. Usein samaan aikaan hirvenlihojen kanssa.
Särki ei ole roskakala. Särki on bloggareiden, somettajien ja luontolähettiläiden kilvan markkinoima ympäristöteko. Superelintarvike. Särkeä syömällä suojellaan Itämerta ja Suomen järviä, estetään rehevöityminen ja pidetään huolta ilmastosta. Ja vuosikausien unohduksen ja vähättelyn jälkeen lavalle nostetuista kalastajista. Hiilijalanjälki on särjensyöjällä pieni ja pienenee. Lapsuudessani ei hiilijalanjäljestä tiedetty, mutta särki oli silloinkin hyvää . Kuvassa vanhan verestämistä. Perkaan Pyhäjärven särkiä umpiomista varten lokakuussa 2023
Ruoka-aitta Täällä arktisessa ei särki esiinny. Vedet ovat liian kylmiä ja karuja, kesä liian lyhyt. Särkeen tottuneen maahanmuuttajakalastajan on ollut pakko keksiä jotain särjen, lahnan ja säynävän tilalle. Etsittävä ja löydettävä lapsuuden makujen purkkisärjen korvaaja, maultaan yhtä aromikas ja koostumukseltaan vastaavanlainen. Ennenkaikkea sitä olisi oltava riittävästi ja helposti pyydystettävissä. Lyhyen matkan päässä.
Ruoka-aitta löytyi jo maaliskuussa 2000 . Järvi täynnään hieman kääpiöitynyttä, mutta erinomaisen makuista Rautua. Helposti saavutettava ja helposti pilkittävä Alsvågvannet . Järven Rautu on vuosien mittaan antanut minulle ja monille ystävilleni talvikauden viikoittaiset , jopa päivittäiset herkut.
Kalastukseni on pyydystämistä ja ruoanhankintaa. Pysähtymistä ja hiljaisuutta. Se on paljon enemmän kuin elämys, tai jännittävä seikkailu. Pyydystä tapa ja syö -kalastus sisältää kalan perkaamisen, jäähdyttämisen säilönnän ja ruoaksi laiton. Sekä huipentumana juhla-aterian, peijaiset saaliskalan kunniaksi. Kala on myös varautumista, kriisiruokaa.
Kotona 60-luvulla ruoka oli pyhä asia, se ei ollut itsestäänselvyys. Ruokapöytään perhe kokoontui. Ruoalla ei leikitä. Sanoi äitini. Jos ei ruoka kelvannut tai sen kanssa nirsoiltiin isä muistutti Kirkkosaaren nälkään kuolleiden muistomerkistä ja joukkohaudasta. Käydäänkö katsomassa. Oppi meni perille. Lautanen syötiin tyhjäksi.
Ruoan arvostamisen ja kunnioittamisen opettamisessa turvauduttiin oman kansan uhreihin. Afrikan nälkäänäkevät eivät vielä olleet pöydälle nousseet, maalaiskylän ihmisten tietoisuuteen tulleet . Biafra sinne uutisista hieman myöhemmin yltäkylläisten omaatuntoa kolkuttamaan hiipi. Silloin voitiin päivällispöydässä vedota Afrikan nälkäänäkeviin.
Kala on ruoka Kala oli lapsuudessani ja on yhä hartaudella ja kiitollisuudella järvestä talteenotettavaa syötävää. Silloin kun en kalasta , voin seurata kauniiden kalojen uintia, niiden sulavia liikkeitä. Voin miettiä miten saisin saaliiksi, jos mukana onki olisi. Sehän on melkein kuin pyydystä ja päästä.
Raututietoisuus Rautu, josta tuli purkkisärjen korvike, ui elämääni jo lapsuuden eräkirjoista. Niiden huimista tarinoista. Koska savolaisen maatilan pojan ei ollut mitenkään mahdollista lähteä Ruijan kaukaisille Rautujärville , piti tyytyä mielikuvitukseen ja mielikuviin. Sekä kotijärven särkiin, ahveniin ja haukiin. Lahnoihin, siikoihin ja kuhiin.
Rautainen Rautu. En päässyt Ruijaan, mutta mielessä Rautu pysyi. Myös sanana. Rautu on voimakas. Kuin rauta. Punaisia molemmat. Norjaksi Rautu on Røye, røyr tai rør. Rautuni alkaa aina isolla alkukirjaimella. Sillä tavalla minä sen kirjoitan.
Ensimmäisen ihan oikean Raudun pyydystin Islannissa toukokuussa 1983 . Kala oli iso, kolmekiloinen upeanvärinen tunturijärven jättiläinen. Siinä oli kaikki . Pohjoisen luonnon värit ja historia, jääkauden jälkeisen vedet valloittaneen reliktin terveiset. Arktinen raikkaus ja tuoksu.
Saalis. Oranssin hehkuisista fileistä riitti kalaretkeltä palattua syötävää kaikille muillekin Islannin valtion puutarhurikoululla yli neljäkymmentä vuotta sitten viikonloppunsa viettäneille harjoittelijoille. Elämäni ensimmäinen itsevalmistamani rautuateria onnistui.
Paistettu Rautu. Voissa sen paistoin. Hveragerdin puutarhan lisukkeiden ja islantilaisen maatiaisperunan gullaugan kanssa tarjoilin. Fileitä en leivittänyt, mutta huolellisesti voisulalla valelin, Sipulit paistoin sokerilla voin kanssa kalan jälkeen samassa pannussa kuullottaen , samoin fenkolit. Kalanmakua imeytyi rasvaisesta Raudusta lisukkeisiin. Kuvassa 1983 toukokuussa Reykjadalurin yläjärvillä saamani rautu.
Haalea Rautu. Minua harmitti ja ihmetytti vuonna kahdeksankolme, miksi värikäs ja voimakas Rautu on islanniksi bleikja, mitäänsanomattoman tuntuinen, haalea ja hiljainen, väritön sana. Se harmittaa vieläkin. Islanti on voimakieli. Ärrä lausutaan niinkuin suomeksi. Miksi voima ei siirtynyt Rautuun. Ärräsanoja on muuten muinaisnorjassa vaikka kuinka paljon. Raud , Hraun , Knivur, Hestur...
Murta, päineen ja ruotoineen syötävä. Islannin järvissä tavataan neljänlaisia Rautuja ja ainoastaan yhden nimessä on ärrrr. Se on mieleiseni. Murta. Murta on pieni, korkeintaan vaaksan mittaiseksi kasvava planktonin ja muiden rautujen mädin syöjä.
Murta- säilyke, kansallisjärven Thingvallavatnetin kalasta, oli hyvin suosittu islantilaisten aamupalalla ja retkieväänä 80-luvulla. Aivan käsittämättömän hyvänmakuinen. Eräskin purkillinen tuli ahmittua. Nykyään murtaa ei enää valmisteta, valitettavasti. Muutaman murtan olen eläissäni onkinut. Pannulla samalla tavalla kuin Suvasveden muikut paistanut. Ruotoineen ja päineen syönyt.
Bleikja. Bleikja kuvastaa erinomaisesti sameisiin jäätikköjokiin merestä nousevaa hopeanhohtoista vaellusrautua, mutta ei missään nimessä järvissä asustavaa upea-asuista punavatsaista sukulaistaan. Taimen on islanniksi Urridi, senkin nimessä on voimaa . Voi, voi riisuttua järvien Rautua. Kun ei saanut kunnon nimeä. Kuvassa bleikja, merirautu, Norjassa pilkkimäni.
Rautukesä. Islannin kesä 83 oli Rautukesä. Aina kun mahdollista olin kalastamassa. Yleensä ystäväni Mimirin kanssa. Hänen kotiseudullaan Reykholtissa. Kaikki vapaa-ajat . Saimme kauniita syömäkaloja tunturijärvistä, puroista ja jäätikköjoista .
Jopa suoputamien aukoista, minne maanalaisissa puroissa piiloittelevat Raudut aina välistä ilmaantuivat. Taimeniakin tuli. Siihen aikaan kalastus oli suhteellisen vapaata ruoanhankintaa kyläläisten yhteisillä vesialueilla ja Hvitau- joessa.
Graavattu Rautu. Raudut ja muutamat taimenetkin, valmistimme monin eri tavoin. Graavattuna kala on samettisen rasvainen, aromikas. Nummilta löytyi villitinjamia mausteeksi tillin ja pippurin kaveriksi. Kun fileet alkureissusta suolasi, (mukaan hieman sokeria ) ja voipaperiin tiiviiksi nyssäkäksi rinkan taskuun laittoi, saattoi iltapäivällä nauttia maailman parhaita graavivoileipiä. Kuvassa graavirautuvoileipä Alsvågvannetin Raudusta.
Yrttivedessä hauduttaminen. Yrttivedessä keittäminen on kätevää retkillä ollessa. Yrttejä luonnosta, karkeaa suolaa ja raikasta puron vettä trangian kattilaan. Kiehutetaan ja laitetaan kalat jäähtyvään veteen hautumaan vartiksi. Rautu pehmeänä kalana kypsyy nopeasti. Liemen voi juoda alkukeittona.
Foliossa savuhauduttaminen.Joskus teimme kenttäsavusovelluksen. Suolatut maustetut, peratut hieman kuivahtaneet kalat harmaasammalen ja tinjamin kanssa folioon tiiviiseen pakettiin. Paketti puoleksi tunniksi hiilloksen päälle. Menetelmä edellytti mukana kannettuja halkoja. Pula-ajan savustuksessa Rautuun tuli mukavan mieto pehmeä savun maku.
Kotitarvekalastuksen ja perinteen loppu. Rautukesä ja muutamat sen jälkeiset vuodet jäävät muistoihini omavaraiskalakesänä. Herkkukesänä. Myöhempinä vuosina vieraillessani, yhdeksänkymmentäluvulta lähtien, sain seurata suurta muutosta elämästä elämykseksi. Kuinka turismin ja kalabisneksen laajetessa kyläläisten kalastusoikeuksia alettiin manttaalikuntien toimesta poistaa. Mökkkikyliä rakentaa ja jokia sekä järviä yksinoikeudella vuokrata. Virkistyskalastusyrityksille ja sitä kautta kylän vanhan kaartin karsastamille julkkiksille, näyttelijöille ja muille rikkaille, kaloilla leikkiville ulkomaalaisille.
Kala, vuosisatainen eväs, ei enää ollut kyläläisten oikeus eikä jokapäiväinen leipä ja se harmitti.
Reykjavikin pankkiirieliitin kääriessä monikansallisen kalabisneksen voitot paikallisille jäi rippeet, parhaassa tapauksessa vavankannattajan ja lojaalin palvelijan rooli. Kesätyöpaikka lomakylässä. Mikäli ulkomaan kielet oli hallussa. Joskus tuli tippinä ( almuna) iltapäivän kalastusmahdollisuus.
Kehitys kehittyi ja turismista tuli Islannin tärkein elinkeino merikalastuksen jälkeen. Rautuja, taimenia ja lohia mielivältä vaadittiin jatkossa paksu lompakko kalastus- ja makunautintojen, siis ruoan, saamiseksi. Onneksi on lupa muistella, tutuilla Reykholtin villitinjaminummilla ilman kalavehkeitäkin kuljeskella. Maisemia , hevosia ja lampaita ihailla. Itseäni en Islannissakaan Rauturuokaa saadakseni kipeäksi maksa. Sen verran solidaarisuutta ja kunnioitusta mennyttä kohtaan löytyy.
Oslossa kalastin pääkaupungin lähivesiltä sekä kauempaa tuntureilta taimenia. Oslovuono tarjosi kohtuullisia meritaimensaaliita. Olisi pitänyt olla tyytyväinen, mutta en ollut. Rautu piti otteessaan. Olin kalaan niin voimakkaasti mielistynyt, etteivät Norjan hyvätkään taimensaaliit millään pystyneet Rautukaipuuta taltuttamaan.
Parina syksynä kävinkin juuri ennen kuturauhoitusta Islannin tutuissa maisemissa ystäviä tervehtimässä ja Rautuhelpotusta saamassa. Tuoksuvien harmaasammalikkojen ja tinjamikenttien ympäröimissä puroissa ja järvissä arktista herkkua kalastamassa. Ja jokilaaksoissa vaeltelemassa.
Raudun mäti on elokuussa parhaimmillaan eikä kala ole vielä laihtunut. Kojamon leuka koukku on ainoastaan hieman kasvanut . Liha oranssia ja tiivistä. Kyllä kelpasi tuliaiset Norjaan onkia. -lauri-
Ingen kommentarer:
Legg inn en kommentar