KÂRPPÂ

Vaaraslahti talvi  1965 tai  saattoi olla 1966. En ole aivan varma, siitä on niin pitkä aika. Joka tapauksessa asuimme vanhassa talossa.

Isä tuli metsätöistä, laittoi reppunsa sekä pienoiskiväärinsä nurkkaan. Siihen aikaan niillä, jotka olivat metsässä töissä, oli mukana pienoiskivääri tai haulikko ja omatekoisia panoksia. Sellaisia itseladattuja joissa oli vähemmän ruutia ja ainoastaan puolenkymmentä haulia. Nahassa ei saanut olla reikiä, muutama ja varsinkin vatsapuolella , sallittiin. 

Oravannahoista sai yhä jonkinlaisen hinnan. Ei sitä samaa kuin sotien jälkeen, mutta jotain kuitenkin. Sen verran, että kannatti ampua, nylkeä ja kuivattaa. Sekä myydä Laukkasen Erkille tai muille nahkojen ostajlle. Joskus nahat oli parasta ottaa mukaan  Iisalmen talvimarkkinoilla. Luultavasti oravannahat jatkoivat matkaansa  Neuvostoliittoon. Turkisten vienti  itäiseen naapurimaahan kannatti  keinotekoisesti vahvana pidetyn ruplan ansiosta.

Oravaa parempi tulonlähde  harveneville turkiseläinten  metsästäjille oli  Suomeen Amerikasta rahdattu ja  kolmekymmentäluvulla istutettu, myöhemmin kaikkialle reheviin järviin levinnyt piisami. Piisamilakki oli Leningradin ja Moskovan viimeisintä hottia. Tavoiteltu päähine, melkein soopelihatun veroinen.

Samaan aikaan kun piisamin suosio kasvoi erään toisen turkiseläimen pyynti lopahti. Nahkojen kysyntä tyrehtyi ja metsästäjille maksettava hinta romahti. Kukaan ei tuotetta halunnut. Kukaan ei sitä tarvinnut. Valkoiselle mustapilkkuiselle kaulukselle, turkille taikka kruunun somisteelle ei ollut sosiaalista eikä yhteiskunnallista tilausta. 

Maailma muuttui, demokratisoitui ja tasavaltalaistui. Murroksesta selvinneet hovit supistuivat. Aatelistosta tuli menneen maailman relikti. Kruunajaisia pidettiin antistä harvemmin. Muutamat  jäljellejääneet kuningashuoneet  kamppailivat olemassaolostaan. 

Menneeseen ei ollut paluuta.

Kuningatar Elisabethin mahtipontiset kruunajaiset, Prinssi  Philipin herttuaksi lyöminen sekä joidenkin muiden Britannian kuninkaallisten entistä harvemmin pidetyt hautajaiset olivat lopun alkua. Viimeisiä tilaisuuksia, missä Suomen metsien vikkelä asukki oli pääosassa. Tai oikeastaan  pienen näätäeläimen  valkoisena hohtava mustan hännänpään omaava turkki.

Kärppä katosi metsästettävien  lajien listalta.

Isän repusta löytyi muutamia oravia. Meillä asuva setäni oli saanut myös joitakin.  Molemmat veljekset  olivat  tosi taitavia metsästäjiä. Ja saaliin käsittelijöitä. Vanhan talon tuvassa katselin kuinka orava nyljettiin ja laitettiin kuivumaan. Kuuntelin haltioituneena Vilho- sedän tarinoita.

"Vielä sotien jälkeen kärpän nahka oli arvokas. Yhdestä hyvälaatuisesta sai  saman hinnan kuin kymmenestä oravasta. Jätkän päiväpalkan. Oravan ja kärpän nahoilla ostin ensimmmäisen hanattoman haulikkoni. Niistä samoista nahoista aivan varmasti  ommeltiin  jollekin kuninkaalliselle kruunajaisturkki. Tai kaulus. Saattoi mennä kruunun koristeeksikin."

"Nyt muuten kannattaa pyydystää piisamia" jatkoi setä. "Venäjälle menevät, Venäjä maksaa "

Setääni kuunnellessa halusin menneeseen. Olla turkismetsästäjä, mukana kärpänpyynnissä. Opettelemassa kuinka ovela eläin saataisiin loukkuun. Tai tulemaan esiin kivenkolostaan ammuttavaksi.

Gisløy 9.12.2020. Olen loukussa, jäänyt jumiin nettflixiin ja nyt viimeisimpänä kuningatar Elisabethistä kertovaan Crowniin. Kaksi tuotantokautta on takana. Kolmannesta yli puolet selvitetty. Sarja vie mukanaan. Enää ole sienestämistä eikä vielä pilkkimistä. Minulla on aikaa.

Kun kruununperijä Charlesista tulisi Walesin prinssi, kuten siellä oli tapana, Elisabeth lähetti hänet maan parhaaseen yliopistoon opiskelemaan kymrin kieltä vastahakoisesti tehtäväänsä suhtautuvan  opettajan johdolla. Opettaja oli  monarkian vastainen kiihkeä tasavaltalainen ja Walesin maan itsenäisyyttä tai vähintäänkin itsehallintoa ajavan kansanliikkeen johtohahmoja. 

Nuori prinssi otti tavoitteekseen  oppia kymrin kieli sen verran hyvin, että pystyisi pitämään kruunajaispuheensa hallitsemansa maan äidinkielellä. 

Vastoin  kaikkia odotuksia Charles ystävstyi tasavaltalaisopettajansa ja tämän perheen kanssa ja oppi kymrin kolmessa kuukaudessa. Hän myös perehtyi Walesin historiaan, kansan kärsimyksiin kielen säilymisen haasteisiin  sekä maan alistettuun asemaan kunigaskunnassa. 

Kruunajaistilaisuudessa Charles piti puheensa kymriksi. Se ei kuitenkaan ollut hovin ja hallituksen  valmiiksi  laatima kuningaskunnan yhtenäisyyttä ylistävä.  Vaan kuningattaren eteen pian polvistuvan ja uskollisuutta  vannovan  prinssin muokkaama. Lukuisten tekemiensä  lisäysten ansiosta voimakas  myötätunnon osoitus Walesin maalle ja sen kansalle. Puheessaan prinssi sanoi ymmärtävänsä walesilaisia, tietävänsä millaista on kun sinua koskevat päätökset tehdään muualla.

 Charlesilla oli päällään sorron symbolina pidetty kärppäviitta ja kärpällä koristeltu kruunu.Tiedä vaikka olisi ollut Vaaraslahden kärpännahoista ommeltu. Ainakin ne olivat Suomesta.

Kieltä ymmärtämätön Elisabeth sai myöhemmin poikansa puheen englanniksi käännettynä. Reaktionsa oli odotetunlainen. Juuri sellainen millaiseksi Charles oli sen opettajalleen ounastellut olevan.                                                                                                           -lauri-