Maksalaatikon tekemisen taito

Lähiruoka, sesonkiruoka ja omavaraisuus ovat upeita sanoja .                                                              

Niiden on syytä näkyä blogeissa, podcasteissa, instassa ja somessa. Kun ilmasto lämpenee, kasvisruoka on hyvä liittää mukaan. Se ei tuhoa luontoamme, olen ymmärtänyt.

Valitettavasti vegaanius ja kasvissyönti on  täällä hyvin haasteellista. Tarkoitan kasvisruokapohjaista pohjoiseen edulliseen, omaan tuotantoon perustuvaa  lähiruokavaliota. Yhtä valkuaispitoista kuin liha- ja kalapohjainen on.  Sienetkään eivät kaikkea ratkaise. Vaikka vegaani broileri  eli vaalea orakas  teollista kananpoikaa herkullisempi onkin. Valkuaispitoisten kasvien viljely ei täällä onnistu. Merilevästä ei pelastajaksi ole. On tullut parin vuosikymmenen aikana mietittyä. Ja kaikkea kokeiltua.

Voisin  olla vegaani tai kasvissyöjä jos saisin pärjättyä yhtä pienillä ruokamenoilla kuin nyt. Jos voisin itse tuottaa. Kerätä, poimia ja viljellä yhtä suuren osan ravinnostani, siis lähes kaksi kolmasosaa, kuin nyt. Jos voisin olla yhtä omavarainen kuin nyt. 

 Jos asuisin Keski-Euroopassa se olisi nykyiseen verrattuna mahdollista. Melkein. Voisin huonoinakin satovuosina viljellä  kaikkia mahdolllisia ja mahdotttomia vihanneksia, marjoja ja hedelmiä. Saada tarvittavat ravintoaineet niistä ja apteekista.

Täällä ei omavaraiskasvissyönti millään onnistu . Vegaanius olisi kohdallani  mahdollista  nykyiseen verrattuna reilusti yli kaksinkertaisilla ostoruokakuluilla. 2013 osallistuin tammikuun kestävään  vegehaasteeseen ja se onnisui. Kauppalasku oli yli kaksinkertainen. Samoin pakkausten määrä ja sen seurauksena myös kierrätykseen menevän raaka-aineen , entisen jätteen. Jääkaappi ja pakastin oli  silloin Ruotsista hommatun  ostoeineksen varasto.  

Mutta maittavaa, jopa herkullista ruokaa tein. Sienet auttoi. Ja merilevävedessä keitetty kuskus. Makueroa mätiin ei huomannut. Olisin voinut jatkaa helmikuunkin, mutta alkoi tehdä mieli savustettua rautua ja poronkäristystä sekä paistettua ruijanpallasta. Ja harvinaista herkkua. Suomesta  ennen joulua tuotua siikaa. Se otettiin pakastimesta  heti haasteen päätyttyä ja graavattiin.

Syön sekaruokaa ja lähiruokaa.Painottuen itse viljeltyihin vihanneksiin ja perunaan, itse pyydystettyyn kalaan.  Sekä metsän antimiin ja laiduneläimiin. Poron ja lampaan sekä riistan lihaan. Niistä tulee perusta. Ruokalaskun on oltava pieni. Aterioiden sesonkiin painottuvia. Valmispakkauksia ei jääkaapissa eikä roskiksessa saisi kummoisesti näkyä.

Lähiruoan ideana ovat sesongit. Kun lihaa syödään se on parasta teurastusaikaan, kekrinä.

Kekriajan suosikkini on maksalaatikko. Ongelmana on hyvän maksan löytäminen.

Maksalaatikko sekä rokat ja padat missä sisäelimet ja veri käytetään hyödyksi, kuuluivat ennen syksyyn. Miksi ei nykyään. Talvi on tulossa.

Maksalaatikko. 

Maksalaatikko on kuulunut ja kuuluu joulun laatikkotarjontaan. Silloin se paistetaan. Siitä nautitaan. On melkein pakko, vaikka itsetehdyn  menekki ei kovin kummoinen olisikaan. Vaikka osa jäisi syömättä. Menisi hävikkiruoaksi.

Haikailemaani omavaraisaikaan maksalaatikko oli myös kekriruoka. Lahtiajan herkku.Ennen pakastamisen mahdollisuutta, maksoja ei voitu kunnolla säilöä. Niistä piti tehdä maittavat syksyateriat. Tai suolata myöhempää käyttöä varten. Toinen sesonkiraaka-aine oli veri. Sian teurastusta tosin  saatettiin  lykätä joulunalusviikoille, mutta laidunelukoiden ei

Ruoan säilömisen ja tekemisen vallankumous pakastusmahdollisuuksineen  ja valmisruokineen syrjäyttti  kaupungistumisen ja rahatalouteen siirtymisen  seurauksena  omavaraiselon. Pilasi hyvän perinteen. 

Tuoreita maksoja tuli teurastamojen linjoilta, niitä oli saatavilla ympäri vuoden.  Lopullinen kuolinisku itsetehdylle kekrimaksalaatikolle  oli Suomen ensimmäinen valmisruoka,  einesruoka. Saarioisten 50-luvun lopulla lanseeraama maksalaatikko. Varmaan Suomen ensimmäinen teollinen ruoka, eines.

Oikea maksalaatikko on kuitenkin  kotona tehty. Paras tulee hirven maksasta. Se on yllättävää kyllä miedomman makuista kuin naudan, porsaan tai lampaan maksa.

Hirven ja maksan metsästys.

Herkullista, kaikkein parasta, kekrimaksalaatikkoa varten hommataan  hirven vasan maksa. Myös reilun vuoden ikäisen hirvimullikan tai hirvihiehon maksa käy. Vanhan hirven ( sonnin tai lehmän ) maksat ovat voimakkaamman makuisia ja niitä voi käyttää kunhan ne liottaa yön yli kylmässä kurrissa eli rasvattomassa maidossa.

Hirviporukka 

Hirvenmaksoja saa ottamalla yhteyden hirviporukkaan. Yleensä maksat menevät koirille tai hukkaan. Niiden arvoa eivät tämän päivän  metsästäjät enää tajua. Sitä, että maksan nauttiminen on kaikkein  parasta talveen varautumista. Rautaisannos.

Hirvimaja 

Eränkävijöiden hirvimajoilla  on kaatojen jälkeen tohina.  Hirviä nyljetään ja laitetaan riippumaan. Yleensä seurue on saanut useita. Sonneja, mulleja ja vasoja. Eläimet on  metsässä verestetty ja  suolistettu. Sisäelimet, munuaiset ja maksa sekä sydän talteen otettu. Suolet keuhkot ja vatsalaukku eli rapamaha  osaksi luonnon kiertokulkua jätetty. Korppien, varisten ja haaskansyöjänisäkkäiden  iloksi.

Korppi  

Korpit ovat älykkäitä ja tarkkasilmäisiä sekä oivaltavia. Laukauksen kuultuaan ne suunnistavat apajille. Laskeutuvat päivällispöydän lähipuihin jo  ennen kuin hirviporukka aloittaa saaliin  siirtämisen. Raahaamisen lähimmän tien varteen. Metsästäjien poistuttua linnut laskeutuvat  syömään. 

Aikanaan ne saavat seurakseen variksia ja harakoita. Hämärän tullen on kettujen ja supikoirien vuoro. Viime vuosina myös ahmojen ja susien. Molempien kannat ovat Savossa ajokoiramiesten harmiksi voimakkaasti kasvaneet. Metsästys ajavalla koiralla sen seurauksena lähes kokonaan loppunut.

Joskus  hirviporukoiden logistiset järjestelyt ovat hankalia ja aikaa vieviä. Useimmiten passipaikat ovat kuitenkin  lähellä teitä ja uria, jolloin ruhoja ei tarvitse satoja metrejä pressujen avulla tien varteen vedellä.

Riiputtaminen

Majalla nyljetyt ruhot  saavat raakakypsyä eli mureutua lämpötilasta riippuen muutamasta vuorokaudesta jopa viikkoon. Ampuja saa pään ja kielen. Sisäelimet, jotka aikoinaan olivat suurta herkkua, eivät tahdo nykyisenä  ravitsemusasiantuntijoiden sisäelinvastaisena pelotteluaikana kenellekään kelvata. Raskasmetallien ja kaiken maailman myrkkyjen takia. Sorkat menevät koirien iloksi.

Matka menneeseen.

Kun käy tuuri, säkä, onni tai mikä se onkaan,  pääsee saaliinjaolle. Ehkäpä verestämään vuosikymmenien takaisia muistoja. Tai kokemaan jotain aivan uutta. Pääsee tekemään matkan hirvimajan tunnelmaan. Pitää kuitenkin  hyvissä ajoin kysyä liikenisikö seurueelta jotain. Esimerkiksi vasan pää ja pari kassillista sisuskaluja eli sisäelimiä. Syltty- , rokka- ja maksalaatikkotarpeiksi. Jos lykästää  ja tarjolla on sarveton, trofeeksi kelpaamaton pää, sylttytarpeita tulee kerralla muutama kilo. Tietysti poskilihat voi ottaa erikseen uunissa haudutettavaksi herkuksi...                                                     

Kielet, pää ja sisuskalut 

Kielistä kaataja ei yleensä luovu. Päät ja kieli siinä mukana kuuluvat hänelle. Varsinkin sarvipäät. Kaatajaisryyppy ammutun hirven verestä olisi  myös ampujan luontaisetu, se pitää nauttia verekseltään metsässä. Ampuja pistää hirven, siis  katkaisee kaulavaltimon ja juoksuttaa hörpyn verran ensimmäiset veret  kämmenelleen. Sen juominen on loppunäytös hirven sielun vapautumiselle. Tai oli ennen vanhaan. Eihän nämä nykyajan gps- metsästäjät enää perinnettä ylläpidä.                                                   

Metsän lahja.

Kun hirvi kaadeetaan, sen sielu vapautuu vaeltamaan. Jäljellä on metsän lahja, paljon hyvää ruokaa. Siitä kiitetään. Peijaiset pidetään. Peijaisperinne voi hyvin. Onneksi. Hirvipeijaiset ovat  joka kylän suuri juhla. Sosiaalinen tapahtuma. Kulttuuriteko. Yhteisöllisyyden ja talkoohengen osoitus. Kaikki, jopa naapurikyläläiset, ovat  sinne tervetulleita. Ja kyllä he tulevatkin.

Veri 

Joskus verta otetaan talteen, mutta se on hankala operaatio. Lämmin veri on vispattava kylmäksi, muuten se maksoittuu eli  paakkuuntuu ja muuttuu käyttökelvottomaksi. Verenvispaaminen on taitolaji. Kädet siinä väsyvät. Kyllä tiedän. Kokemusta on.

Ruhot. 

Hirvimajalla oloon kannattaa varata aikaa. Ei saa olla  kiire. Roikkuvien ruhojen haju herättää  alkukantaiset vietit. Vie tuhansien vuosien taakse. Se on hyvä haju, tuoksu joka tarkoittaa ruokaa. Ruhot viestivät : Nyt pärjätään talven yli. 

Lihansyöntiä lokakuussa.

Lihansyöntiä vähennettäköön, vaikkapa minimiin,  mutta ei lokakuussa. En ymmärrä lihatonta lokakuuta. Jos lihaa syö, niin syksyllä sitä vasta syödäänkin. Se on järkevintä, onhan teurastusaika. Juuresten aika ja riistamarjojen. Puolukan ja karpalon. Yläsavolainen mykykeitto eli rokka on ruokanuukuuden esimerkki. Siinä on kaikki läheltä. Veri, sisuskalut ja peruna sekä juurekset..                                                                               

On myös metsästysaika. Se mitä ei  syödä suolataan, palvataan ja kuivataan. Nykyään pakastetaan. Lokakuu  ja marraskuu ovat lihansyöjille  lihapatojen aikaa. Lihattomille sitten lihanomaisten eli kalojen ja perunan , sipulin ja kaalin. Juuresten ja marjojen. Sekä sienien. 

Lihaton kausi

Lihatonta  ja  viljakasvisvetoista peruna-,  juures-, marjaruokavaliota  voi omavaraisen tapainen parhaiten harjoittaa talven paastoaikana tai keväällä ja kesällä ihan alkusyksyyn saakka, kun kalaakin on paljon saatavilla. Mutta minusta ei kekrinä. Jo pelkästä  kunnioituksesta historiaamme ja maantiedettä kohtaan.

Laidunkauden loppu

Vasikat, porsaat, karitsat on järkevintä laittaa laidun- ja kasvukauden päätyttyä, äpäreen syötyään, teuraaksi eli lahtiin. Ne ovat kasvunsa kasvaneet.  Ainoastaan eloelukat, lehmät ja uuhet, emakkokin ja karju myös, jos karju talossa on,  viedään vähäisillä rehuvarastoilla  seuraavaan kesään.                                  

Hieman vasikannahasta  Islannin saagat ovat syysteurastusten synnyttämä helmi. Ne  kirjoitettiin vasikannahalle.  Kauan sitten. Saaga on minusta hienompi ja kuvaavampi sana Islannille kuin satu. Islanti saagojen saari. Ohut vasikannahka ei soveltunut oikein mihinkään muuhun kuin nahkahansikkaiden ja laukkujen materiaaliksi. Kenkiin, vöihin, remmeihin ja satuloihin se oli aivan liian haurasta. Norja saakin kiittää kuningassaagoistaan Islantiin muuttaneita maanmiehiään. Heillä oli talvella riittävästi aikaa ja vasikannahkoja sukupolvelta toiselle siirtyneiden tarinoiden kirjoittamiseen. Ei ollut metsätöitä eikä ulkoaskareita sillä tavalla sisälläoloa häiritsemässä  kuin veljesjkansalla Norjassa. 

Eloelukat ja poistoelukat.  Osa eloelukoista, vanhimmat ja tehtävänsä tehneet poistoelukat, lahdataan. Muutamat onnelliset tämän vuoden porsaat, vasikat ja karitsat ottavat poistoelukoiden paikan. Niin on aina ollut. Ja niin pitäisi olla nytkin. Riista on sitten se metsän pieni ekstra, lahja, kallisarvoista täydennystä. 

Raskas ruoka Sisälmykset kruunaavat syksyn. On aika nauttia hieman raskaammat ateriat. Valmistaa rokat, padat, paistit, keitot, syltty, alatoopi (aladobi) ja lammaskaali, veriletut sekä kapapaisti  ja tietysti maksalaatikko. Joka ei todellakaan ole pelkkä jouluruoka.

 Puolukat on  kerätty ja vähitellen karpalotkin ja tiinuihin säilötty. Sieltä löytyy kyytipoika, lihaherkuille  kevennystä, juuresten ja sipulin lisäksi.

Maksalaatikon tekemisen upeus.                                                                                                                

Maksalaatikkoon tarvitaan paloiteltu maksa josta on ensiksi kalvot poistettu. Maksa jauhetaan. Muita aineksia ovat ohraryynit, kananmuna, punainen maito, vesi, sipuli, siirappi, rusinat, suola   ja mausteet, pippurit, meiramit ja myös muskotti.

Tässä satakaksikymmentä vuotta vanha ohje mitään lisäämättä, mitään poistamatta.

Ainekset

2 1/2 dl. ohraryyniä
2 1/2 dl. vettä
1 1/4 ltr. maitoa
1 muna

2 rkl. voita                                                                                                                                                                 1 sipuli

1/4 tl. hienonn. valkopippuria
1/4 tl. hienonn. meiramia
2 dl. sulttaanarusinoita
6 rkl. raastettua maksaa  

Valmistus : Ohraryynit huuhdotaan ja keitetään vedessä ja maidossa melkein pehmeiksi. Sitten ne kaadetaan jäähtymään. 

Vatkattu muna, hienonnettu, voissa käristetty sipuli siirappi, mausteet, huuhdotut rusinat ja maksa sekoitetaan jäähtyneeseen puuroon. 

Seos kaadetaan voideltuun vuokaan ja pannaan noin tunniksi leivinuunin arinalle leivän paiston jälkeen muhimaan.. Tarjotaan sulatetun voin kera. Puolukkasurvosta mukaan imellystä antamaan. On hyvvee.                                                                                              -lauri-

 

Tunnissa koko Atlantti. Varttitunnissa meidän kylä

   Vastaa kyllä- kaikki muut vastaukset tarkoittavat ei.

Viime maaliskuussa minulle soitettiin. Saksalainen elokuvayhtiö  tarvitsi apua. Ohjaaja, kuvaaja ja droonin lennättäjä ja oslolainen yhteyshenkilö tulevat lyhyellä varoitusajalla. Kuvaamaan otoksia maailman meriä käsittelevään dokumenttiin. Heillä on tukikohta Støn kylässä, kämppä vuokrattuna. Tulevat huhtikuussa

Työni olisi löytää kalastaja, jota haastatella ja jonka mukana ryhmä  pääsisi merelle. Minun pitäisi myös järjestää tapaaminen sellaisen paikallisen kanssa, joka voisi kertoa kalastajakylän  historiasta ja nykypäivästä. Mielellään saisi olla merikarhun näköinen.

Tiimi tarvitsisi mielenkiintoisia kohteita kuvauksiin ja kuvausten lomassa. Ehkä muutakin apua. Oppaana olisin yhteyshenkilö, seuralainen, jonkun sortin eskortti.

Tuollaiseen tiedusteluun ei voi vastata muuta kuin kyllä. Ei saa epäröidä. Olin oppinut edesmenneeltä kippariltani että pohjoisessa on vain kaksi vastausta kysymyksiin voitko? Käykö sinulle? Onko mahdollista ?

Ensimmäinen vastaus, se oikea, on kyllä. Kaikki muut vastaukset, jahkailut, epäröinnit, miettimisajat  ovat vääriä, tai ainakin ne  tarkoittavat samaa kuin ei. 

   Sigrun

Ohjaaja Sigrun lähetti sähköpostia. Kertoi projektista ja linkitti aikaisempia tuotoksiaan. Selvisi, että hän oli tehnyt ansiokkaita dokumentteja.  Berliinistä, Pariisista  ja Dresdenistä. Islannista ja Norjastakin. Sigrun kysyi olenko käytettävissä. Soittaisi  ja kertoisi tarkemmin jos olen.

Kirjoitin  suostuvani ja odottavani  yhteydenottoa.

Vastattuani googletin lopun päivää  ohjaajaa ja tuotantoyhtiötä. Terra X sarjaa. Etsin kaiken mahdollisen. Nykyään se on helppoa.  Katsoin myös saksaksi päälle puhuttuja  dokkareita.  

Sain vaihtelua sateisen alushousupäivän sisärutiineihin. Kahvin juontiin, naposteluun ja  Midsomerin murhien uusintana näytettäville jaksoille. Toisen maailmansodan ratkaisutaisteluille. Saksalaisten vastahyökkäys Ardenneilla sai odottaa.

Innostuin. Varsinkin Terra X sarjan  jakso yksi päivä Dresdenissä vuonna 1946 teki vaikutuksen. Siinä seurattiin päivän ajan dresdeniläisen leskinaisen, fiktiivisen Ellin, elämää tuhotussa kaupungissa. Hän oli yksi sadoista raunionaisiksi kutsutuista. He herättivät Dresdenin henkiin, puhdistivat liittoutuneiden  maan tasalle terroripommittamien rakennusten tiilet laastista vapaiksi. Vasaralla ja taltalla. Neuvostoliittolaisten miehittäjien vahtiessa.

Haltioiduin. Tuollainen ohjaaja osaa taatusti tehdä meidänkin syrjäisestä universumista kunnon tarinan

  Kala  on viljamme. 

Sitten Sigrun soitti. Puhelumme kesti pitkään, lähes tunnin. Ulkomaan kielellä tuntemattoman kanssa. Melkoinen saavutus maatiaiskalastajalle. En jännittänyt. Kerroin kaiken mahdollisen itsestäni, kylästä, turskasta , kalastuksesta, siitä mikä kerrottavissa oli. Vastailin kysymyksiin ja kyselin itse. 

Sigrun sanoi sarjan ideana olevan kertoa merien tarina.  Niiden merkitys ihmiskunnan historialle, kulttuurille ja taloudelle. Ensimmäisen jakso on meidän omasta  merestä ja nimeltään Atlantika. "Norjan osuus tulee varmaan  heti alkuun, tuskin enempää kuin vartti. "Ajattelin. "Ja sen takia tulevat tänne viikoksi ohhoh "

Pääosassa olisi luonnollisesti vaellusturska eli skrei.  "Turska on leipämme-ilman sitä me  kärsimme " kirjoitti pohjoisen skaldi rovasti ja runoilija  Petter Dass aikoinaan. Satoja vuosia vanha slogan olisi mielestäni  hyvä lähtökohta dokumentille. 

   Åge ja minä

Täysi rähinä päälle. Piti tavoitella kalastajia, perinteisiä siimakalastajia. Saada kiinni joku, jolla olisi kiintiötä jäljellä. Joku, joka suostuisi kuvattavaksi ja haastatteluun ja ottamaan saksalaiset  merelle. Tehtävä ei ollut helppo. Turskakausi oli ohi. Suurin osa kiintiönsä pyydystänyt. Lomille lähtenyt. Tänne Barentsin mereltä kutemaan tulleet , hengissä säilyneet, kymmenet miljoonat vaellusturskat nekin takaisin syönnösalueilleen uineet. Vain rippeet olivat jäljellä.  

Onneksi oli olemassa hyvä ystäväni ja kollegani Åge. Hänet tiesin, häneen luotin. Hänen kanssaan olin sinipallasta kahtena kesänä pyydystänyt. Valasdokkarissa mukana ollut. Tuttu homma nämä filmintekijät.  Åge lupautui. 

Kuitenkin sillä ehdolla, että minä puhuisin, olisin se haastateltava. Åge voisi viedä  koko porukan, sään niin salliessa, merelle siimoja nostamaan. Suurta turskasaalista  hän ei luvannut, jokusen laihtuneen ja kutunsa kuteneen, skråpeksi kutsutun, kuitenkin.

 Tarinoiden Stø.

Ketään halukasta, joka olisi valmis kalastajakylän nykyisyydestä ja historiasta kertomaan, ei löytynyt. Kyselin ja maanittelin.  Lupailin vaikka mitä. Moni kuten kipparini Harry, Lars ja Kristian olivat toisella puolella.  Vaikka kalastajakylä on satojen tarinoiden  ja tarinankertojien kehto, olin ilman päähenkilöä. Olkoon niin. Katsotaan mihin se tilanne kehittyy. Voinhan minäkin.

Muutenkin koko homma näyttää menevän improvisoinniksi. Saksalaisten olisi pitänyt tulla kahta kuukautta aiemmin. Kutuaikaan. Eikö ne sitä tajunneet. Kummallista. Miten ne sillä lailla. Yleensä ovat viimeisen päälle. Ehkäpä savolainen sanonta "Kaikkee se saksalainen keksii " toimii.

  Kalastajakylä

Kuvausporukka  saapui iltapäivällä. Tapasimme satamassa. Esittelin hiljaisen uinuvan kalastajakylä Støn. Sen  laivat, kalanvastaanoton, laiturit ja jällit eli kalankuivaustelineet sekä koukutustuvat, kveeniksi syöttipuurat. Siellä siimat selviteltiin ja syötitettiin.  

Kylmiöt, pakkasvarastot ja kalastajien kahvila tulivat myös tutuksi. Tämä  oli minulle tuttua, perussettiä, rutiinia. Samalla tavalla olen  vuosien mittaan kymmenet  eläkeläisryhmät Støhön, ainutlaatuiseen, Norjan tärkeimpään  ja autenttisimpaan  siimakalastuskylään, omaan universumiini,  johdattanut.

Kävimme myös Pohjois-Norjan  vanhimman puukirkon pihassa ja läheisellä kukkulalla olevalla hukkuneiden kalastajien muistomerkillä. Muistomerkillä en puhu. Siellä olen hiljaa. Näytän paikan. Osoitan kunnioitusta poismenneille kollegoille.  

  Jumala loi turskan. 

Opastuksessa on tärkeää erottaa fakta ja fiktio. Hyvä tarina, muistelukset, omat ja muiden kokemukset elävöittävät faktaa. Ihmisten käyttämät sanonnat, fraasit, kiteyttävät. Käytän paljon kalastajan urani aikana kuulemiani sanontoja. Sijoitan ne sujuvasti kertomuksiini. Sisäistettyäni ne ovat osa tarinaani. Osa oppaan työkalupakkia. 

Sigrun ja muu ryhmä olivat kiitollisia kuulijoita, uteliaita tietämään myös elämästäni. Tottakai olin otettu. Se on mielestäni eri asia kuin olla imarreltu.  Kyläkierroksella viettämämme aika ja sitä seurannut illanvietto valoivat yhteytemme perustan, loivat hyvän pohjan seuraavien päivien touhuille. 

Ammattilaiset osaavat luovia, improvisoida, nähdä mahdollisuudet. Silloinkin kun kaikki ei mene käsikirjoituksen mukaan. Kaikki ei todellakaan mennyt. 

Turskasta lähdetään. Norja osuus rakennetaan sen ympärille. Turska on ollut  ja on kaikki. Valuutta ja ruoka. Tuhansia vuosia. Ilman turskaa Stötä ei olisi, ihmiset eivät täällä asuisi. Heti kun sää sallii lähdetään merelle. Saadaan se alta pois. Ehkä joku turskakin.

  Merelle

Toisena päivänä Åge oli valmis. Laiva odotti. Siimat meressä. Huhtikuussa turskakauden jälkeen kalastetaan koljaa ja muita kaloja. Siimat eivät ole samoja kuin kututurskan pyynnissä. Ei Ågellakaan. Pohjaan laskettavat koljasiimat saivat kelvata, kuvata välivedessä kalastavia kelluvia turskasiimoja.  Sigrun, kuvaaja ja minä läksisimme mukaan Ågen 11-metriseen. 

Lastasimme laivaan melkoisen elokuvastudion. Kamerat  lisävarusteineen olivat satojen tuhansien arvoiset. 

Tehtäväni merellä oli suorittaa kaikki käytännön aputyöt, saaliin verestyksestä ja ruumaan lastauksesta  siimapönttöjen käsittelyyn. Ja Ågen sätkän sytyttämiseen. Kuitenkin niin,  että olin poissa jaloista, etten missään  näkynyt. Kameran tielle eksynyt.

Merellä kuvattaisiin yksin kalastavaa Ågea laskemassa ja nostamassa siimoja. Ilman häiritseviä tekijöitä.  Sigrun oli  niin päättänyt. Minulle  parin sekunnin näkyvyyden miettinyt. Se selvisi valmiista dokkarista. Olin  merelle katseleva, sinne  haikaileva, kahvia mökissään ryystävä, työkyvyttömyyseläkkeellä oleva kalastaja. Todenmukainen henkilökuva. Valitettavasti. 

Kalastuksen vaiheet  saatiin purkkiin, suuri turskakin ja siimannoston syvin olemus. Itse kääritty sätkä suussa  siimaa nostava, kalakirvestä käyttävä merielämästä nauttiva Åge. Tätä hän on tehnyt koko ikänsä. Tästä hän nautti. Sen piti näkyä. Ja se näkyi. 

  Kiveen hakatut

Hukkuneiden kalastajien muistopaasi, upea obeliski, nousi  yllättäen dokumenttiin, otti paikkansa. Sinne menimme uudestaan heti kalastusreissua seuraavana päivänä. Heti siiman syötityksen kuvausten jälkeen. Tarkkojen ohjeiden mukaan olin  kuvattavana milloin milläkin puolella muistomerkkiä. Myös liikkumatta. Sää sattui suosimaan,  valo oli sopiva, saimme melkein auringonpaistetta. 

Muistomerkin historia kosketti . Se kun pystytettiin miehitysaikana vuonna 1941. Kaikki kokoontumiset olivat silloin kiellettyjä tai luvanvaraisia. Minkäänlaisia isänmaallisuuden ilmauksia ei sallittu. Yhdistystoiminta oli jäissä. Yhteydet ulkomailla olivat suuria rikoksia. Radiot takavarikoitu. Niiden hallussapito johti leirille.

Jostain syystä saksalaismiehittäjät kuitenkin sallivat kalastajayhdistykselle muistomerkin pystyttämisen. Siitä tuli suuri tapahtuma. Tuhansia kuntalaisia saapui koskettavaan tilaisuuteen. Hartaaseen juhlaan läheisten  ja ystävien muistoa  kunnioittamaan. Mutta myös joukkovoimaa miehittäjille näyttämään. Vastaavanlaisia hiljaisia mielenilmauksia nähtiin häissä, ristiäisissä ja hautajaisissa.

    Haastattelu

Paikallisten, siis syntyperäisten kalastajien puuttuessa, jouduin haastateltavaksi. Sigrunilla oli  pohjatyö tehtynä. Hän tiesi  taustani keskustelujemme perusteella  ja osan siitä mitä dokumentissa kertoisin. Mitä hän kysyisi  ja melkein mitä kysymyksiinsä vastaisin. 

Kuvauspaikka  oli torppani tontilla sijaitsevá mökki. Turvallinen tila, kuten nykyään on tapana sanoa. Hän haastattelisi  englanniksi ja minä vastaisin suomeksi. Niin on luontevinta, kuulin. Saisin käyttää äidinkieltä, sydämen kieltä. Norjalainen villapaita päällä. Lillehammerin olympialaisten mallilla käsityönä tehty, Henningsværin kirpparilta halvalla ostettu . 

Otti oman aikansa tehdä järjestelyt. Saada valaistus kuntoon. Sopiva tuli takkaan. Ja minulle luonteva olo. Alkuverryttelynä juteltiin niitä näitä, keskusteltiin englannniksi.  Kuvaaja etsi sopivia kuvakulmia. Kamera kävi jo siinä vaiheessa.

Haastattelun aikana selailin poikani, Sigrunin pyynnöstä, printtaamia vanhoja valokuvia ja join kahvia. Liian kuumaa ja mustaa . Kupista nousevan höyryn piti näkyä, muuten ei kuvaus onnistuisi. Kaikkeen sitä joutuukin. Minähän  juon kahvin haaleana, maidolla ja sokerilla... 

Välillä siirsin katseeni Sigrunista vuonoon. Ihan ilman pyytämättä. Suoriuduin hyvin, kuulin. Ja tiesin sen itsekin. Olimme perimmäisten kysymysten äärellä. Olin avannut oven yksityisyyteeni, intiimille alueelle minne ei yleensä tulla. Kerroin asioita joista en kenelle tahansa avaudu.

 Hierua eli laskuvesiranta

Haastatteluun meni puoli päivää. Alkuiltapäivä  sen jälkeen kului mökin edustan laskuvesirannalla. Vanhasuomeksi eli kveeniksi hierualla. Siellä tallustelin ohjeiden mukaan. Drooni pörräsi, tuli edesstä ja tuli takaa. Hitaasti ja nopeasti. Oli yläpuolella. Kuvasi eri vinkkeleistä. Uudestaan ja uudestaan.

Poimin Islannin simpukan kuoria ja korallin kappaleita, katselin merelle. Kävelin suuntaa muuttaen niin, että vesi loiskui. Simpukkakorallihiekalle ja välillä kuiville jääneiden levien seassa. Lopulta syvemmälle. Niin syvälle kuin kumikenkäni myöten antoivat. Pysähdyin kiven kupeelle. Jäin siihen mietteliäänä vuonoa katselemaan. 

Tein kaikkea sellaista mitä Sigrun  halusi. Mistä  saisivat leikattua muutaman minuutin verran valmista kamaa haastattelun taustalle. Monta kertaa mietin kuinka kauan vielä. Huhhuh, Väsytti. Sellaista se on sydäntautisella. Ei oo entisellään... 

Tarvitsin pienet tirsat ennen yhteistä illallista. Muut menivät  jälleille kapakalaa ja turskan päitä kuvaamaan. Sen ne saisivat tehdä ihan itse, omin päin.

  Kaikki ovat tärkeitä-jokaiselle on paikka.

Støn kalastajakylälle leimaa antava piirre on yhteisöllisyys. Täällä jokainen on tärkeä. Jokaiselle on oma paikka ja tekemistä. Lapsista eläkeläisiin. Myös muualta tulleille. Integroituminen on onnistunut Asukkaista neljäsosa on maahanmuuttajia. 

Vaikka vilkas kalastussesonki oli ohi ja Stö hiljennyt, kyläläiset oli saatava mukaan. Se onnistui kylätoimikunnan kautta. Lyhyellä varoitusajalla järjestettiin grillijuhlat. Nuhruisena koleana huhtikuun iltana. Tuotantoyhtiö sponsoroi juomat ja ruoat. 

Joulujuhlista jäänyt joulukuusi ja nopeasti haalittuja risuja  ja jätepuutavaraa  pistettiin kylätalon rannassa roihuamaan. Ehkäpä siitä hätäisesti järjestetystä illanvietosta tulee kylällemme uusi perinne lukuisten entisten lisäksi. Talven lopettajaiset. 

  Mennyt maailma

Viikko meni nopeasti. Kuvausryhmä oli tyytyväinen. He saivat tarvittavan materiaalin. Turskasta elävän tehokkuuden ja markkinatalouden vaatimusten paineissa sinnittelevän perinteistään kiinni pitävän siimakalastuskylän. Palasen mennyttä maailmaa. Osaksi Atlantin  kokonaiskuvaa.                                                                                               -lauri-

JK. Dokumentti sai ensi iltansa Saksan teeveessä muutama viikko sitten. Sen näki yli kolme miljoonaa saksalaista. Sen voi googlettaa esimerkiksi sanoilla   Atlantika Ozean der Sturme 

y