onsdag 3. desember 2025

Ilmastopakolainen.

Elän vielä pienellä tilallani nuukasti. Melkein omavaraisesti. Suurimman osan ruoastani tuottaen. Kerään , viljelen ja  kalastan. Jalostan, leivon, teen säilykkeet  ja kaikki leivänpäälliset, mehut ja hillot itse. 

 Vaihtotalous kuuluu strategiaani. Vaihdan hirven-. lampaan- , ja poronlihaa sekä merikalaa joko työhön tai  johonkin jota minulla on, kuten perunoihin tai sieniin. 

Taloni on sotien jälkeen  rakennettu, kuusikymmentäluvulla peruskorjattu, hatara räppänäilmastoitu, erinomainen koti, missä on terveellistä asua. Kellari talon alla on viimeisen päälle sellainen, missä perunat säilyvät hyvinä heinäkuulle. Asun vain sadan metrin päässä rannasta. Näkymää vuonoon ei voi rahassa mitata.

Tämä on paratiisi pienituloiselle  sairaseläkeläiselle, pian  eläkeläiselle. Kuulun siihen ryhmään joka määritellään Norjassa sekä Suomessa hyvin  köyhäksi . Minulla ei ole autoa. 

Merikalaa saan entisiltä kollegoilta, rannikkokalastajilta  pientä apua vastaan. Voin suolistaa, koukuttaa siimoja ja  tuoda vaikkapa perunoita tai omatekemiäni säilykkeitä vastineeksi. Tykkään turskasta, koljasta ja ruijanpaltaasta. Syön kalaa 4-5 kertaa viikossa.

Makeanveden kalat pyydystän itse. Virvelöimällä ja pilkkien.  Lähinnä rautua ja taimenta, joskus tulee lohta.

Säästän ruokamenoissa tekemällä kaiken mahdollisen itse. Jalostamalla ja varastoimalla saan sesonkiraaka-aineista  hyvää ruokaa ympäri vuoden. Elämäni keskipiste on maatila, torppa, kalastajaviljelijän  standardi talo. Kuusi kertaa kuusi metriä . Kaksi kerrosta. Tontillani on myös 2002 rakennettu mökki. 

Pystyn ylläpitämään rakennuksiani, maksamaan kaikki pakolliset kustannukset  sekä pitämään kiinni elämäntavastani  juuri ruokapuolella säästämällä ja kaikesta muustakin kulutuksesta tinkimällä. Teen opastuksia. Se tuo tarvittavan lisätulon. 

Ruokamenoni kuukaudessa ovat noin 50e.

Kaikki muuttuu vuonna 2029.

Silloin luonnon ja varsinkin ilmaston kannalta tuhoava eloni ei voi jatkua. Torppani on syntipukki. Jos haluan pelastaa pallon, taloni on oltava tiivis. Energiatiivis. Niin on Euroopan unioni päättänyt. 

Kun asiasta ystäväpiirissä, ennen sen tuloa äänestykseen , keskusteltiin, olin hiljaa. Olin kaapissa. En alkanut väittämään kyseisen lain olevan  hyväosaisten harjoittamaa köyhien ja iäkkäiden  kyykyttämistä. Olevan selkeä tulonsiirto vähäosaisilta rikkaille.

Suotta riidellä, parempi olla hiljaa. Hiljaa olemalla on samaa mieltä, vaikka ei olisikaan.

 Pikku tönöni  kohdalla uusi laki tarkoittaa täydellistä remonttia. Jos en sitä tee (150 000e vähintään ) joudun muuttamaan 1.1.2029 mennessä.  Sen jälkeen tämä viihtyisä paratiisini ja ystävieni tukikohta myös, on asumiskiellossa. 

Ei enää puutarhaa, viljelyä, omavaraisuutta. Tietenkään minulla minimieläkeläisellä ( silloin noin 2000e /kk brutto ) ei ole  lähes kahta miljoonaa Norjan kruunua remonttirahaa. Eikä mitään mahdollisuuksia saada lainaa .  Torppa myyntiin ja muutto taajamaan.  

Remontissa kaikki ikkunat olisi uusittava kolminkertaisiksi. Räppänät laitettava tukkoon  ja eristeeksi seiniin , nykyisen ilman sijaan , puhallutettava uretaania tai selluvillaa.  Yläpohja olisi eristettävä, katto uusittava. Samoin vanhat viemärit. 

Ilmastoinnin pullotiiviissä, mutta valtavan ilmastoystävällisessä talossa hoitaisi  kolmentoista räppänän  painovoimaisen  ilmastoinnin  sijaan suhiseva ja suriseva sekä ruma, mutta hyvin  ekologinen ilmalämpöpumppu. Jo sellaisen kuvitteleminen peikonlehden yläpuolelle tupaani hallitsemaan, ahdistaa. Suljen koko homman mielestäni. Muutto on joka tapauksessa edessä.

Ilmastoystävällinen elämäni on  silloin  deadlinen jälkeen paremmin parlamentin ekomääräyksien, joita Norjankin on noudatettava, mukaista. Se on hyväksyttävää taajamaelämää ja  reilua ympäristön  ja ilmaston huomioon ottavaa  kuluttamista. Ruokamenojen kasvaessa kolmin-  nelinkertaiseksi, on pakko uskotella, että hyviä tuotteita ostamalla, pidämme rattaat paremmin  pyörimässä kuin säästeliäällä omavaraiselolla. 

 Ostoskärryihin  kaikkein  ekologisinta ruokaa lappaessa voin miettiä hiilijalanjälkiasioita ja muita. Nykyään niitä ei tule pohdittua. Eikä kaupassa kovin usein käytyä. Hyvä puoli muutossa on  myös se, että silloin voin keskittyä ihan täysillä muiden valistamiseen. Maapallon pelastamiseen pienestä vuokrakämpästäni käsin.  Omavaraisaskareisiin omasta tahdostaan sidotulle se on vaikeampaa. Eikä kaikkia tuettavia kampanjoita  voi millään muistaa. 

Parempi olla miettimättä. Eihän sitä tiedä olenko tammikuussa 2029 edes elossa.

Jahhas , jos jatkaisi rautujen savustamista ja  säilömistä. Sekä sienisalaatin tekoa.  Leipoakin pitäisi.  Joulu on tulossa ja  sitä ennen myyjäiset. Huomenna on säätä mennä pilkille.                                                                                            -lauri-


onsdag 29. oktober 2025

Lapsuuden kalavuosi. Pyynti ja syönti.

Elämä ennen omavaraisuutta

Olipa aika jolloin omavaraisuus, kestävä kehitys ja lähiruoka eivät kuuluneet sanavarastoon. Kalastus ei  ollut elämys, ei leikki eikä  harrastus. Kalastus oli vuodenkiertoon pohjautuvaa jokaviikkoista välillä raskasta ja tylsää  ruoanhankintaa.


Kalastus oli elämää. Kalaa jossain muodossa oli tarjolla joka päivä. Kyllästymiseen saakka. 

Se oli  aikaa, jota eläkeiän lähestyessä  kelpaa muistella. Siihen syntymäseudulla käydessä aina uudestaan  palata. Samoja tunnelmia kokea. Haukia tuulastaa ja lahnoja kutuheinikoista pyydystää. Verkot jään alle uittaa.


Kalavuosi

Tammikuu on talven sydän. Silloin  laitetaan matikkakatiskat ja ehkä merrat ja rysätkin sekä pystyrysät.  Jää ei vielä ole paksua. Avantojen syteminen hyvällä tuuralla onnistuu helposti. Katiskat menevät tutuille paikoille, sinne mistä aiemminkin on matikkaa saatu. Kun avannosta tekee tarpeeksi ison, siihen mahtuu kaksi katiskaa. Ne voi laittaa aitaverkot vastakkain. Valkeat koivuriu'ut juntataan pohjaan  avannon  reunoille houkuttimiksi. Rysät vaativat pitkulaisen avannon, pystyrysä katiska-avantoa pienemmän. Pystyrysä on pystyasennossa koivuriukuun sidottu pyydys, oikeastaan enempi merta kuin rysä. 

Tammikuussa marras-joulukuussa  uitetut  talviverkot antavat hyviä saaliita. Ne koetaan pari kertaa viikossa. Haukea, ahventa, madetta ja joskus kuhaa, siikaa sekä säynävää. Katiskoihin saattaa  kuun loppupuolella uida niin sanottuja viistematikoita. Niitä jotka kutupaikoille etukäteen tulevat.

Kalaa syödään viikoittain, useita kertoja. Särpimeksi leivän päälle pistetään edellisvuotista kudusta pyydystettyä lahnaa. Taikka syksyllä verkotettua muikkua. Tönkkösuolassa ollutta. Myös  purkkikalaa nautitaan .

Kalan purkitus yleistyi  kalastuskuntien, maamiesseurojen, maatalousnaisten, marttojen , metsästysseurojen ja kepulaisten nokkamiesten alettua yhteisiä purkituskoneita kylien käyttöön hommaamaan. Sekä säilöntätaitoja kyläläisille opettamaan . Umpioiminen oli tuttua, menneiltä sukupolvilta opittua, mutta purkittaminen uusi villitys. Se rationalisoi säilönnän.

Lapsuudesta tutut kotimaiset kalasäilykkeet ovat 2000-luvulla tehneet ilahduttavan paluun ja levinneet  koko maahan. Myös urbaanille seuduille. Kaupan tiskeille.  Sinne missä ne  olivat ennen tuntemattomia. 

Särjen syönti on uutena asiana kansalle lanseerattu. Kestävän kehityksen , vesistöjen suojelun ja lähiruoan nimissä. Suosittujen luontosomettajien toimesta on syrjässä asuneiden  kalasta elävien aina arvostama  roskakala arvokkaaksi raaka-aineeksi kohotettu.  Enää ei tarvitse omatekoisia säilykkeitä vähätellä kuten  vielä 60-luvulla, kun ei aina ollut hienommille kaupungista kyläilemään tulleille oikeita kaupan ruokia tarjota. 


Helmikuussa matikka tulee, liikkuu ja käy pyydyksiin. Loppukuuta kohti mentäessä saaliit suurenevat, mätimatikoiden osuus kasvaa. Pyydykset koetaan  kuitenkin vain kerran viikossa. Katiskoissa ja rysissä kalat eivät kuole niin helposti kuin verkoissa. Satimessa luikerrellessaan  ne auttavat pyytäjää,  houkuttelevat  kohtalontovereita viimeiselle matkalle. Tietämättään.

Matikka nautitaan matikkakeittona. Siinä on mukana maksa ja mäti, savoksi miähnä. Savolainen matikkakeitto on maitopohjainen kermainen ja  perunainen, mukana  hieman sipulia. Paistikalana on edelleen hauki ja ahven tai harvakseltaan kuha. Särvin on samaa kuin tammikuussakin. Jos siikaa tai säynävää tulee, on se tervetullut graavikala. Verkkosaaliit ovat heikompia kuin  tammikuussa.

Maaliskuussa mennään kohti kevättä. Matikka poistuu kutupaikoiltaan. Joitakin tyhjämahoja ja laihtuneita saadaan alkukuusta. Verkkosaaliit ovat heikkoja. Hyvän sään päivinä pilkitään. Matikkakatiska-avantoon laitetaan kauraryynejä. Niillä houkutellaan  mätiä syömään tulleita särkiä. Muutamia kertoja saadaan jättisaaliita. Sitten katiskat nostetaan maihin.

Ruokapöydässä on tarjolla viimeiset matikkakeitot, paistettua haukea harvakseltaan ja pilkillä saatuja ahvenia, niitäkin paistettuna. Taikka keitossa. Jos on käynyt tuuri, ahvenia on tullut kalakukon verran. Särjistä umpioidaan särvintä. Suurimmat suolataan.  Kalakeiton pohjaksi ruotoista  särkeä myös käytetään. Niistä tulee kaikkein maukkain liemi. Niin teki Mannerheimikin tai oikeastaan hänen kokkinsa. Talvinen särki ei todellakaan maistu mudalle. Se on oiva eväs. 

Huhtikuu on kevättä. Kalat aktivoituvat. Hormonit tekevät työnsä. Verkkosaaliit paranevat. Siikakin liikahtaa ja sitä saadaan jonkin verran. Varsinkin jos laittaa leutoina öinä pintaan  asti ylettyvän korkeamman verkon, joka ihan jään alta siellä vaeltelevat  pyytää.  


Haukikoukut asetellaan ruohikkorintoihin kudulle tulevia varten. Huhtikuu on koukutuskuukausi. Verkot nostetaan loppukuusta  aamukylmän aikaan.  Hyvissä ajoin ennen jäiden heikkenemistä.  Pilkkisaaliit saattavat viimeisiltä jäiltä  olla uskomattomia. 

Kalaa on paljon. Ja vielä  enemmän, kun avautuneilla rannoilla haukea jahdataan. Katiskat, jotka särkisesongin jälkeen maihin otettiin ja rysät ovat saaliin tae.

Kalaruokaa on tarjolla. Paistettua haukea, ahventa ja siikaakin.  Joskus kuhaa. Ahvenkukkoa ja ahvenkeittoa. Hauen mäti on joillekin kelpo tavaraa. Suolattuna ja  ennen kuin se kudun lähestyessä löystyy. Särpimessä graavin osuus  on suurempi  kuin edellisvuoden  lahnan ja  tönkkösuolatun muikun. Umpioituna tarjolla on myös ahventa. 

Savustuspönttöä voi loppukuusta viritellä suurimpia pilkkiahvenia ja satunnaislahnoja varten. Huhtikuun alun  koukkuhauki sopii kuivattavaksi. Kun kärpäsiä ei vielä ole. Hauki fileoidaan  kahdeksi pyrstöstä kiinni olevaksi fileeksi. Selkäranka ja kylkiruodot poistetaan. File suolataan yön yli ja pistetään orteen..

Toukokuussa kalastus on täyttä työtä. Silloin kun on muutakin touhua. Peltotöitä ja korvasienien poimintaa. Laitumien aitaamista. Piisamin pyyntiä ja nahoittamista. Lehmätkin poikivat ja puutarhassa olisi touhuttava.  Hauenkudun lopettajaiset ja ahvenenkudun aloitus  pitävät katiskat pyynnissä. Mertoja voi laittaa.

Jäidenlähtö on alku avoveden verkkokalastukselle. Verkot sekä harvat, että tiheämmät, on välittömästi  jäiden lähdettyä laskettava. Muutamina päivinä saadaan kuhaa, siikaa, suurta ahventa, säynävää  ja routiaislahnaa. Madettakin. Melkoisia määriä.

Routiainen on kutupaikkojen tienoilla haikaileva,  hieman syvemmällä liikkuva lahna.  Kutu alkaa kun rentukka ja tuomi kukkii . Silloin lahnoja saadaan reilun viikon ajan  matalista ruohikkolahdista. Ensimmäisinä kutupaikoille saapuvat urokset, käsnäpäät.  Lahna on arka kala. Sen pyynnissä on vältettävä kaikenlaista kolistelua. Kutulahnoja savustetaan, seuraavaa vuotta varten suolataan ja kaikille halukkaille annetaan. Kesän helteillä ja varsinkin heinäntekoaikaan suolalahnaa kuluu talkooporukan leivänpäällisenä suuria määriä.

Ahvenkatiskasta saadaan suurimmat saaliit sopivasti  äitienpäivän aikoihin. Turojen alle laitetuista merroista särjet hieman myöhemmin. Kalaa tulee vaikka muille jakaa. Ja niin sitä jaetaankin. Kaikilla ei ole mahdollisuutta kalastaa. Paljosta voi jakaa. Se ei ole omasta hyvinvoinnista pois.

Kalaruokapuolella on runsaudenpula. Savustettua lahnaa ja ahventa, siikaa, on tarjolla. Ahvenkukko on kevään klassikko. Paistikalaksi voi valita kuhaa ja siikaa hauen ja ahvenen lisäksi. Graavaukseen siikaa ja suolakalaksi lahnaa sekä säynettä. Uuniin lahnaa. Toukokuun erikoisuutena voisi mainita lahnanpiäkeiton. Sen voittanutta ei mielestäni ole. Päiden lisäksi lahnanpiäkeittoon tulee uimarakkoja. Namm...

Kesäkuu on nuotanvedon aloittamisen aikaa. He joilla nuotta on, ovat kyläläisten suosiossa. Muikkua on kaikkien saatava. Nuottaporukkaan vänkäriksi tarjoutuvia piisaa. Sedällä oli nuotta ja minulla etuoikeus viettää alkukesän öitä nuottamiesten mukana. Päällimmäisenä on jäänyt mieleen  kalastuksen lisäksi odotus, tulilla olo, kahvinkeitto ja aikuisten tarinat sekä  hajumuisto. Keskimoottorin polttoaineen , tupakan, kalan ja viinan lemujen yhdistelmä sedän velouritakissa  on huumaava. Tunnistaisin sen välittömästi. 

Verkkokalastus  on alkukuun lahnanpyyntiä lukuunottamatta kuhan rauhoituksen takia tauolla. Katiskat ovat kesäpaikoille saarien kortteikkoihin siirretty. Satojen vuosien takaiset pohjassa kehänä säilyneet liisteet antavat vihjeen hyvästä paikasta. Katiskat koetaan muutaman kerran viikossa. Niiden avulla pysytään kalaruoissa. Kesäkuussa myös harrastetaan. Satunnaisesti käydään ongella ja jopa virvelöidään. Saimme ensimmäiset halvat umpikelat joskus kuusikymmentäluvun puolivälissä. Anttilasta ne tilattiin. Juhannuksen jälkeen rehunteosta selvittyä  salakalastetaan. Muutamia kuhaverkkoja ottipaikoille laitetaan.

 Pöydässä on sitä mitä milloinkin tulee. Useimmiten se on hauki tai ahven. Savustettuna lahna. Suolakalana muikku ja lahna sekä keitossa muikku. Muikkua myös rapeaksi paistettuna on silloin tällöin tarjolla. Kaikkein parasta on neulamuikku. 

Heinäkuu on kiireistä aikaa heinäntekoineen ja puutarhatöineen.  Laitumet on kunnossa pidettävä. Metsästä ja puutarhasta marjat kerättävä.  Kalastukseen on vain vähän aikaa. Saalis ei kata kulutusta kun suolahnaa heinäpellolla urakalla nautitaan. Helteillä vesien lämmettyä pitäisi verkot aamuin ja illoin kokea, jotta ne harvat valoisassa verkkoon eksyneet eivät kuolisi. Mato-onki on  melkein varmin tapa syömäkalat napata. Silloin kun sattuu olemaan aikaa. 

Katiskat takaavat  sen  mikä kala-aterioihin tarvitaan. Kunhan ne kirkkaana pitää. Limoittuvat keskikesällä helposti. Onneksi on  setä . Häneltä saadaan  muikkua. Loppukuusta, kun yöt alkavat pimenemään, kalaa tulee verkoilla. Ei paljoa, mutta paremmin.

Perinteisesti  tuulastuskausi  avataan  on heinäkuun lopussa. Silloin on yösydämellä mahdollisuus muutamia tunteja rantoja haravoida. Tilley lamppu esiin ottaa , huoltaa  ja atrain teroittaa. 

Aiemmin merkittävä heinäkuun lopussa alkava ravunpyynti oli Pielavesi järvestä loppunut ruton tuhottua kannat. Muistona kultaisesta ajasta olivat lukuisat saunan vintillä entisestä muistuttavat merrat. Rapuja ei tullut lapsuudessani pyydystettyä eikä syötyä. Ei ainuttakaan.

Kalaa syödään entiseen malliin. Suolalahnaa on kellarissa, umpioituja säilykkeitä puolestaan  kylmäkomerossa. Lahnoja savustetaan . Etelätuulien aikaan maihin tulleita ja harvoilla verkoilla pyydystettyjä. 

Elokuu  aloittaa yltäkylläisyyden ajan. Satoa korjataan puutarhasta ja luonnosta. Kala- ja kasvispainotteiseen ateriointiin  tulee itsehankitun lihan lisä kyyhkysten ja vesilintujen metsästyksen  myötä. Koko kesän lihan syönti onkin  ollut vähäistä.  Myös sienet nousevat ruokalistalle. Ruoanhankinnassa on täysi tohina päällä.  Kalastus on suuremmassa määrin verkkopyyntiä ja lisääntynyttä tuulastusta tyyninä ja pimeinä öinä. Kuutamolla hauki on arka. Kuhaa ja siikaa saadaan hieman  enemmän. Ongella  voi tulla  suuria kyrmyniska-ahvenia. Virvelillä haukia.


Syyskuu viilenevien vesien kuukausi. Yöt pimenevät ja kala liikkuu. Syyskutuiset kuten siika ja muikku alkavat valmistautua kutuun. Verkoilla saadaan suuria saaliita. Tuulastus antaa kivan lisän. Atraimella isketty hauki kuolee välittömästi ja on maultaan parasta luokkaa. Siikoja tulee karien ja luotojen kupeesta, kuhaa syvänteistä. Haukea ja ahventa melkein mistä vaan. Lahnaa saa harvoilla riimuverkoilla samoilta seuduilta mistä keväällä routiaisia pyydystettiin. Metsäaktiviteetteihin  kuten sienestykseen, marjastukseen  ja metsästykseen varataan aikaa joka on kalastukselta pois. Maatilan syystöihin on niihinkin osallistuttava.
Mutta ei kalasta ole puutetta. On ranta-asuvien  kunnia-asia, että veden viljaa on tarjolla arkena ja pyhänä. Joka päivä jossain muodossa. Ja ylimääriset muille jaettavana.  Jänikset, teeret, pyyt ja metsot tosin  saattavat ajoittain sysätä kala-ateriat pääosasta syrjemmälle luontoherkkujen kattauksessa.

Lokakuu loskakuu on kuukausi jolloin lehti lankeaa. Silloin kalat ovat  useita päiviä  säikähdyksissä paikoillaan, eivät liiku eivätkä käy pyydyksiin.  Onneksi lehtien lankeaminen on lyhytaikainen prosessi. Muuten lokakuu on kalaisa. Siikaa ja muikkua tulee. Niistä saadaan herkullista mätiä saaliin lisäarvoa korostamaan. Hauet , lahnat , mateet ja kuhat ja säyneet  täyttävät kontin. 


Lokakuussa on hyvä katsella tulevan talven madepaikkoja, jos ne eivät ennestään ole selvillä. Voi vaikka merkitä riu'uilla tai kohoilla. Usein parhaat tuulastuskelit ovat lokakuussa. Siinä on se hyvä puoli, että kalaan voi lähteä ihmisten aikaan. Jos sattuu lokakuinen tihkusade eikä kuutamosta ole haittaa, kesyjä haukia, suuriakin on luvassa. 

Lokakuussa vesi on sen veran kylmää, että verkkoihin menneet kalat ovat laadukkaita ja elossa , vaikka pyydysten kokeminen jäisi iltapäivään.

Mikäli siikaa tulee paljon ne kannattaa suolata tiinuihin. 

Marraskuu on arvoituksellinen. Jäät voivat tulla aikaisin  tai vasta kuun lopussa. Tai tulla ja sulaa. Joskus voidaan kolkkakalastaa. Se on kalastusta rantavesistä kirkkaan jään aikaan. Jään alla uiva kala tainnutetaan lyömälä kirveen hamarapuolella kalan kohdalle jäähän. Sen jälkeen tehdään avanto ja taintunut kala otetaan jäälle  ennen sen virkoamista. 

 Kelirikko voi estää pyynnin viikkokausiksi.  Ei voi tietää. Verkkoja pidetään pyynnissä niin kauan kuin järvi on sula. Kalaa tulee tasaisesti. Tuulastaminen on yhä mahdollista. Katiskapyyntikin. Ensimmäiset mateet saadaan marraskuussa kalaruokavaliota piristämään. Verkoilla kopaistaan  suurta lahnaa. Niiltä samoilta paikoilta kuin kevään routiaisiakin. Joskus verkot saadaan jään alle jo marraskuussa. Silloin saalista tulee yli oman tarpeen,  vaikka muille jakaa. 

Jäiden tultua setä vetää muutaman apajan jään päältä. Heti kun mahdollista.  Vanhasta muistista. Pienellä nuotalla ilman köysiä. Ruotokalaa saadakseen. Ruotokala on nuottamiesten kielellä  kaikkea muuta kalaa kuin muikkua tai siikaa.

Pöydästä ei kalaa marraskuussa puutu vaikka pyyntiin ei päästäsisikään. Sen verran ollaan varauduttu.  Tosin riista ja muu liha on kekrin ajan herkkua ja syrjäyttää kalan pääasiallisena eväänä. Loka- ja marraskuu olivat lapsuudessani kaikkea muuta kuin lihattomia.

Joulukuu on talviverkkokuukausi. Heti kun jää on viisi senttistä  verkot uitetaan salon avulla jään alle. Kalaa tulee suuria määriä. Ensimmäiset saaliit ovat yleensä ne parhaat. Siksi talviverkot koetaankin päivittäin.


Talviverkoilla turvataan joulun kalat. Oli se sitten made, kuha hauki tai siika. Aattona koetaan verkot viimeistä kertaa ennen joulun rauhaa. Pyhinä ei kalasteta eikä metsästetä. Kalaa ja riistaa ainoastaan syödään-

Joulukuussa valmistetaan myös lipeäkala. Hyvissä ajoin ennen joulua laitetaan  raaka-aineet eli  kapakalat viholaissäkissä  järveen vettymään. Joskus kyseessä on edelliskeväänä  itsekuivattu kapahauki. 


Useimmiten norjalainen turska . Kun kala on reilun viikon avannossa lionnut se  paloitellaan ja laitetaan vuorokaudeksi koivuntuhkalipeään. Sen jälkeen turvonneen, hieman läpikuultavan lipeäkalan annetaan olla avannossa pari vuorokautta. 

Joulun pyhinä muistellaan  mennyttä kalavuotta ja valmistaudutaan seuraavaan. Tapaninpäivän jälkeen palataan perusasioiden pariin. Ollaan  arjessa ja verkkoja kokemassa.                                                                                                -lauri-


 

torsdag 23. oktober 2025

Mesto, tauro ja kuteneet siiat

Käypäläisen Pohjola Osa VI

Alta 23.10.2025

Scandic hotellin aulassa annetaan Kalotin rajaneuvonnan toimesta magneettinapin  avulla rinnukseen kiinnitettävä kolmen valtakunnan upea pinssi ja kaulaan roikkumaan laitettava nimilappu. Sitten on vuorossa yhteinen lounas ja seminaarin tervetuliaissanat. 

Kahden päivän aikana käsitellään Integroitumista ja sellaista. Yritystoimintaa. Julkisia tukimuotoja. Koordinointia. Yhteistyötä yli rajojen. Projekteja. Vaikka mitä upeaa. Rajaesteiden haasteet ja europassi työntekijöille ja työn tarjoajille nousevat myös pöydälle.


Miten pitää väki pohjoisessa? Miten saada tänne muuttamaan ? Ja täällä pysymään? Työvoimapula on tosiasia. Myös Suomessa. Muualta tulijoita tarvitaan. Mediassa jatkuvasti esillä olleita maahanmuuttajia. Ilman heitä, jopa ihan Euroopan ulkopuolelta tulleita ei pärjätä. Ei edes Suomessa. Eikä varsinkaan Suomessa, missä väestön ikäjakauuma on pohjolan heikoin.

Lapsiperheitä on pohjoiseen saatava. Nuorempia kuin minä. Meistä eläkeikäisistä huolta pitämään. On siinä urakkaa. Esteitä on kuten Utsjoen kunnanjohtaja Päivi Kontio kertoi. Verotuksen vaikeus rajatyöntekijöille on Suomen pohjoisimmassa kunnassa suuri haaste. Suomen ja Norjan välinen taksisopimus on onneksi  eduskunnan  päätöstä ja tasavallan  presidentti Stubbin alekirjoitusta vaille valmis. Silloin saavat taksit kuskata asiakkaitaan rajan yli ja takaisin. Tietyin edellytyksin.

Upeita esimerkkejä onnistumisista Altan Scandicin seinälle heijastetaan. Åresta, Överkalixista ja Ruijan kylistä. Myös Suomen Kainuusta. Ja pohjanmaalta missä useassa kunnassa on lähes täystyöllisyys. Kirjoitan Suomen Kainuu  erotuksena ruotsalaisten Kainuusta, joka on  Kalixin ja Överkalixin seutukuntaa . Siellä virtaa Kaihnuunväylä. Sieltä ovat monet Altaankin muuttaneet. He, joita kveeneiksi kutsuttiin.

Pakko uskoa, että vierastamani Power pointti tai joku sellainen on kätevä. Kelpaa heikommin näkevän  asioita suuresta  kuvasta sisäistää. Varmuuden vuoksi  etupenkistä käsin. Kahvia ja kahvileipää siinä samalla nauttia. 

Pääsin minäkin  esiintymään. Arin kanssa hänen  perustamastaan  facebook ryhmästä  Suuntana Pohjois-Norja, kertomaan. Olemme onnistuneet saamaan yli  satatuhatta pohjoisen Norjan palkisista kiinnostunutta suomalaista jäsentä. Viime aikoina myös norjalaisia. Se on valtava määrä. Yhtä paljon kuin suomalaisessa suuressa kaupungissa.  Sellainen vakuutti  järjestävän tahon. Kutsu tuli. Sellaisista kutsuista ei kieltäydytä. 
Kotiinviemisiksi kahdenkymmenen minuutin esiintymisestä tuli kokonainen paketillinen kveenikahvia.

Paras kotiinviemiseni on  Arin hotellin eteen parkkeeraaman Volvon viileään takakonttiin eilen illalla  yöksi jättämässäni matkalaukussa. Tänään seminaarin päätyttyä otan sen ja lennän Tromssaan. 

Huomenaamuna jatkan kotiin Gisløyalle. Puran laukkuni. Kaivan esiin Lillehammerin olympialaisten mallin mukaan  käsintehdyn villapaidan sisällä olevat pakastepusseihin, sanomalehtipaperiin ja pyyhkeisiin sekä villasukkiin pakatut neljä siikaa. Kaksi syötiin kuormasta.

Kalat ovat Kiirunan kupeeessa olevan Alttajärven leirintäalueen rannasta  tiistaina pyydystettyjä. Yllättäen jäätyneestä järvestä suurella vaivalla haettuja. Vielä maanantaina Alttajärvi lainehti. Oletin samaa tiistaista. Olin väärässä. Kaksisenttisessä jäässä soutamisessa on omat haasteensa.

Talvi yllätti kuten on tapana tällaisisa tilanteissa sanoa.

Talvi ei oikeasti  yllättänyt. Se tuli kuten kuuluikin. En vaan osannut luonnon merkkejä lukea. Toisin oli Paulaharjun aikaan, hänen kerätessään suomalaisten tarinoita Pohjois-Ruotsissa ja Ruijassa. Silloin elettiin luonnosta, luontoa tulkiten, sitä ymmärtäen, luonnon ehdoilla.

Siiat tekivät pitkän matkan .  Alttajärveltä autokyydillä  halki Ruotsin  Rovaniemelle saakka. Sitten Tapiolan asuinalueelle olevaan pakastimeen. Sen jälkeen jäätyneessä tilassa toisessa autossa tänne.

Paulaharjuun palatakseni juuri hänen kirjansa Kiveliöitten kansaa on minua näihin siikoihin inspiroinut. Ja rautuihin. Kyseessä on eräänlainen pakkomielle. Englanniksi sanotaan  to do.

Olen halunnut kalastaa kuin tarinoiden kalamiehet. Samoissa paikoissa. Samaan aikaan vuodesta ja samoilla menetelmillä. Olen halunnut  syödä samalla tavalla laitettua kalaa  kuin aikoinaan Kiveliöitten kansalla oli tapana.

Olen halunnut tehdä meskusta sekä tauroa ja nauttia herkullista mätiä. Niinkuin silloin ennen.

 " Otettiin talteen myös siian ja raudun suolet, heitettiin pataan, pieksettiin härkkimellä ja keitettiin sakea puuro, mesto. Ja se oli ruoka niin rasvainen, että puolet oli puuroa, puolet kuuta. Kun  sitä otti lusikkaan ei se kaivannut voisilmää, eikä mitään muutakaan. "

"Ja tauroa syötiin sekä myös mätiä. " 

 "Mätiä saatiin niin paljon, että kymmenin tuohiportein koottiin sitä tuomisiksi kotiväelle"


"Mutta vielä ankarampi oli jukkasjärveläisten syksyinen Tornionjärven pyytöretki. Lähdettiin perttulilta rauvun kuthuun ja rähjättiin kylmillä tunturiperillä mikkeliin asti "

"Kun tuli päiväpaiste, ja rautu maikkui kirkkaalla ulapalla, niin että toisinaan koko järvenpinta värisi ja sirisi kuin olisi vettä satanut, oli hauskaa — ja pian oli rasvaista rautua verkot täynnä."

Ei ollut rautua järvenpinnassa värisemässä. Eivät verkot täyttyneet. Kutu oli sekä raudulta että siialta  ohi. Mätiä sentään tuli reilun puolitoistakiloisen vatsaontelosta omiksi tarpeiksi. Sitä Tromssan lentokentän odotusaulassa huikopalana nautin. 


 

Meston keitto jää seuraavaan syksyyn . Kudusta toipuvat siiat  olivat nälissään itsensä  tankanneet. Suolensa täyteen pikku elukoita hottkineet. Ne olivat  mestoon kelpaamattoat . Samuli Paulaharjun kirjassaan mainitsemaa  rasvaakaan ei vatsaontelosta löytynyt.

                                                         Savuun menevät


Mutta kun tuli päiväpaiste, ja rautu maikkui kirkkaalla ulapalla, niin että toisinaan koko järvenpinta värisi ja sirisi kuin olisi vettä satanut, hauskaa — ja pian oli rasva

tirsdag 18. mars 2025

Rippipuku, tarina ajasta ennen kierrätystä

Gisløya 19.3. Talvi tulee ja menee. Kahden viikon sisällä olen kokenut  kymmenen asteen lämmön , sulan maan, porkkananapenkin teon ja puutarhan muut kevättyöt ja toisaalta kaikkien aikojen rankimmat lumenluonnit, järven uudelleen jäätymisen ja pilkillä käynnin. Puolikuivattu kututurska eli boknafisk alkaa olla valmis

Vanhoja muistellessa mieleeni juolahti historioitsija Johan Borgos. Kuinka hän  parikymmentä vuotta sitten meille  opaskurssilla luennoidessaan  kertoi tarinan kierrätyksestä  ajalta ennen kuin sana oli käytössä. Hän kertoi useita tarinoita, mutta mieleenpainuvin oli rippipuku.


Rippipuku                                                                                                                                          

Rippipuvun hankinta viime vuosisadan alun Vesterålenissa oli suuremmanpuoleinen tapahtuma. Lähes sadan vuoden investointi. Ennen vanhaan, kun aikuiseksi kasvettiin hitaammin ja lopullinen kehon koko saavutettiin hitaimmillaan puolenkymmentä vuotta ripille pääsyn jälkeen, tulevan kalastajan rippipuvussa piti olla kasvunvaraa. Vain hyväosaisilla oli varaa tyköistuvaan mittatilauspukuun.

Kalastajan pukukin  teetätettiin räätälillä, mutta markkinoilta ostetusta edullisesta kankaasta. Rippipukukangasta saatettiin alkaa katselemaan jo vuosia ennen pojan ripillepääsyä. Rikkailla, papeilla, virkamiehillä, lääkäreillä ja kalatehtaan omistajilla oli helpompaa. Heidän ei tarvinnut pojan puvussa pihistellä. Sen kun vaan tilasivat suoraan, räätälin omasta kalliimmasta ja korkealaatuisemmasta tai venäläisten pomorikauppiaiden ulkomailla tuodusta kankaasta juuri sopivan kokoiseksi tekemän.

Ripillepääsy oli riitti. Siirtymä aikuisten maailmaan, kalastajien maailmaan. Pois äidin ja sisarusten seurasta ja tilan askareista. Turpeen nostosta, perunaistutuksesta, navettahommista, heinänteosta ja ruokakalojen hankinnasta, lakan poiminnasta. Sis naisten töistä. Suoraan merelle. 

Joko isän, muiden sukulaisten tai sitten vieraiden veneisiin. Omaa rahaa  hankkimaan.  Tulevaa omaa venettä, maatilaa ja perhettä varten . Jos hyvin  meni. Ja kalaa tuli. Ja jos meri ei korjannut pois. Niin kuin liian usein kävi. Polaarimatala, tai ehkäpä kuitenkin myyttinen merihirviö Draugen,  saattoi viedä kymmenittäin kalastajia. Meri antoi meri otti. Kalastajan piti olla fatalisti, muutoin ei pärjännyt. 

Ripillepääsy eli konfirmaatio oli juhlallinen tilaisuus. Rippipuku itsetuntoa kohottava. Kyllä kelpasi kirkossa alttarilla ensimmäinen ehtoollinen kokea. Ja kotona tapahtumaa juhlistaa. Äidin herkkuja  vieraiden kanssa maistella. Lokinmunista tehtyä kermakakkua suolaisten antimien lisäksi. Lokinmunasta vatkattu kakkupohja oli ainoa oikea, syvemmän keltainen  kuin kanamunista tehty. Lähes oranssi. Lokinmunat olivat sitä paitsi  ilmaista ruokaa, juuri sopivasti rippijuhlien aikoihin  saatavissa. 

Kun rippipuku oli tulikasteensa saanut, se laitettiin hyvään talteen pukupussiin  komeron perukoille.


Juhlapuku.                                                                                                                                              

Seuraavan kerran aarre otettiin varovasti ja suurella hartaudella käyttöön joko kansallispäivänä mikäli ripille oli päästy ennen 17. toukokuuta tai sitten jossain muussa tärkeässä juhlassa, hautajaisissa, häissä tai ristiäisissä. Puku ei saanut tahraantua. Se oli juhlapuku.


Hääpuku.                                                                                                                                    

Rippipuvun evoluution seuraava vaihe, pikakomennus juhlapukuvaiheen keskellä, oli hääpuku. Yhden pyhänseudun ohimenevä juttu. Häiden jälkeinen virka tärkeiden tilaisuuksien  juhlapukuna saattoi jatkua vuosia. Juhlapukua ei kovin helposti  kirkkopuvuksi alennettu. 


Kirkkopuku.                                                                                                                              

Kirkkopuvun osa oli vaikea. Siinä joutui aiempiin vaiheisiin verrattuna kovalle käytölle ja kulutukselle. Joka pyhä se puettiin ja riisuttiin. Sadoissa kirkonmeiningeissä erilaisilla penkeillä pitkästyessä kului. Pastorin useita kertoja sanoma "nouskaamme kuulemaan,," takasi lahkeiden liikkeen. Jatkuva pukeminen ja riisuminen sekä vaihtelevassa säässä kirkkoon meno jättivät jälkensä. Puku nuhraantui. Housut polvien kohdalta muotoaan menettivät.  Käyttövuodet näkyivät. Kalastajat eivät välttyneet kirkossa käynniltä edes Lofooteilla turskanpyynnissä ollessaan. 

Kun kirkkopuku oli työnsä tehnyt, aikansa kulunut,  vaurastuneella ja perheen perustaneella kalastajalla oli varaa ostaa uusi kirkkopuku. Juhlapuku, ehkäpä ihan kalastajille harvinaisempi  kansallispukumallinen, oli jo aiemmin hankittu. 

Pohjoisen Norjan kalastajakylien naiset olivat miehiä onnekkaampia. He saivat rippilahjakseen lähes poikkeuksetta oman alueen kansallispuvun. Uuden, joskus hyvinkin nuorena edesmenneen sukulaisen moitteettomana säilyneen lähes käyttämättömän.  Tai hieman kuluneempana perityn. Kansallispuku oli sekä rippipuku ja hääpuku että juhlapuku. Ajaton. Kesti äidiltä tyttärelle.


Pyhäpuku                                                                                                                                          

Kalastajan rippipuvun metamorfoosin seuraava vaihe oli pyhäpuku. Tumma siisti puku. Kulutuksen jäljet ja monet pesut saivat  näkyä, mutta paikkoja ja reikiä ei pyhäpuvussa saanut olla. Sellainen olisi pyhäinhäväistys, loukkaus entistä rippipukua kohtaan. Pyhänä pidetiin kotona, kylässä tai kalastajien tuvassa ollessa pyhäpukua. Pyhäpäivä oli lepopäivä. Silloin ei töitä tehty. Voimassa oli pyhärauha,  Paitsi kalastussesongin aikaan. Silloin oli lupa tehdä maanantain merelle lähtöön valmistelevia askareita pyhäiltana.


Arkipuku                                                                                                                                

Reikiintyminen , liian selvästi näkyvät polvipussit tai kankaan kiiltäminen pudottivat pyhäpuvun astetta alemmaksi arkipuvuksi. Arkipuku oli sisäpuku. Kun oltiin arkena kotona, kun tehtiin siistejä sisätöitä ja levättiin tai kun käytiin kirkolla asioilla pidettiin arkipukua. Arkipuvussa sai olla siististi ommeltuja lähes huomaamattomia  paikkoja tai parsimalla korjattuja reikiä, ei kuitenkaan suuria eikä repeämiä. Arkipuku oli siisti ja puhdas. Arkipuku viimeistään paljasti  millainen talousihminen emäntä oli.


Työpuku                                                                                                                                     

Arkipuvulla oli oma aikansa. Kun sitä ei enää kulumisen takia voinut kauppareissuille mennessä päälle laittaa, oli vuorossa rippipuvun loppuvaihe. Työpuku antoi suojan ja lämmitti maatöissä ja kesällä myös merellä. Takin alla paidan päällä oli kylminä ja kostean viimaisina aikoina villapaita. Jalassa alushousujen päällä välihousut. Talvikalastuksessa työpukuna öljylahkeiden alla  oli entisen rippipuvun asemesta sarkapuku. Työkäsineinä kalastajan itsensä useaa numero liian suuriksi neulomat ja merivedestä huovuttuneet kintaat. Lämpimät ja vedenpitävät.


Vieraskamarin matto                                                                                                                      

Aikansa työpukuna palveltuaan kun paikkaaminen ei vaurioita korjannut, työpuvun niistä ehjistä  kohdista mitkä eivät olleet liian ohuiksi kuluneet  taitava  emäntä leikkasi matonkuteita. Kuteista kudottiin matto.  Kalliita kangaspuita ei jokaisessa talossa ollut. Useimmiten matto teetätettiin. Kuteet kuitenkin leikattiin itse. 

Vieraskamari oli talon sydän. Kaikissa taloissa sellaista ei ollut. Silloin vieraskamarin virkaa toimitti tuvan nurkkaus ja pöydälle tuotu parempi pyhäliina. Vieraskamarin matto oli vähällä kulutuksella, kuten kamari yleensäkin. Siellä kestittiin aikuisia vieraita. Lapset eivät vieraskamarissa leikkineet. Eikä paikkoja sotkeneet. Vieraskamari oli aikuisten oma paikka. 


Makuukamarin matto                                                                                                                  

Aikanaan vieraskamarin matto siirtyi makuukamariin. Vetoisissa taloissa oli hyvä olla sängyn vieressä matto. Siihen oli herättyä miellyttävä astua. Ja siinä venytellä. Matot olivat kuin lattian eristeitä. Kalastajaviljelijän standarditalot. Jopa sellaiset 6x6 kaksikerroksiset 20- ja 30-luvun modernit, millainen minullakin on, olivat kylmiä. Mattojen merkitys korostui.


Hellan edustan matto                                                                                                            

Makuukamarin matto siirrettiin jossain vaiheessa keittiöön, tai sellaisissa  taloissa missä ei erikseen  keittiötä ollut, tupaan hellan edustalle.  Sen asema ei ollut hääppöinen. Kuluminen oli suurta. Turvetuhka ja myöhemmin  kivihiilikekäleet, tekivät tuhojaan.  (Vesterålenissa ei paljoa puulla lämmitetty vaan käytettiin  suosta nostettua turvetta tai uudempana aikana Huippuvuorten kivihiiltä.) Ruoanlaitossa matolle tippui kaikenlaista. Lisäksi sen päällä seisottiin tuntikausia. Joka päivä. Myös jatkuva kopistelu söi kaikkein tiukimmaksikin kudottua mattoa.


Eteismatto                                                                                                                                           

Hellan edustan piinasta selvittyään kulunut matto siirrettiin eteiseen. Siellä se helpotti kalastajaviljelijän talon emännän ja lasten siivoustöitä. Eteismattoon pyyhittiin kenkien loput liat. Ne jotka eivät rappupieleen kopisteltaessa irronneet.


Ulkohuussin matto.                                                                                                                      

Viimeinen leposija rippipuvun tarinassa on ulkohuussin lattialla. Siellä tarpeilla ollessa  ja kuninkaallisten kuvia katsellessa, kelpasi jalkoja lautalattiaa pehmeämmällä matolla pitää. Varsinkin silloin kun avojaloin huussiin kipaisi. Vessapaperin sijaan käytettiin vielä ennen sotia ja sotien jälkeenkin sanomalehtiä. Kun kuninkaallisten kuviin ei tietenkään voinut pyyhkiä, ne otettiin talteen ja  liimattiin keitetyn  perunan hitujen alta  saadulla tärkkelyksellä huussin seinään.                                                                                         -lauri-  

  






tirsdag 11. mars 2025

VIIMEISENÄ VUONNA KUN ISÄ MOOTTORISAHAN PÖYDÄLLE NOSTI

Gisløya  11.3. Pakkasta muutama aste. Lähes tyyntä. Yöllä oli lunta satanut. Pitkästä aikaa pääsin lumitöihin. Reilut kaksi tuntia siinä meni. Ja yli kaksituhatta askelta.

Eilen sahasin polttopuita ja tankkaamisen jälkeen  sahaa viilatessa mieleeni palautuivat lapsuuden muistot moottorisahasta ja muustakin. Isän homelite- merkkiselle sahalla oli aivan erityislaatuinen asema meidän vanhassa talossa. Kuusikymmentäluvun alkuvuosina. Homelite nousi tuvan pöydälle. Siinä isä sen puhdisti, säädöt kohdalleen laittoi ja muutenkin huolsi. Ketjut viilasi. Moottorisahan tuoksu on siksi yksi voimakkaimmista hajumuistoistani.



SINÄ VUONNA KUN ISÄ MOOTTORISAHAN PÖYDÄLLE NOSTI

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan puolen tuvan pöydälle nosti oravannahoilla ei enää tiliä tehnyt eikä kärpilläkään arvoa ollut. Vanhoina hyvinä aikoina yhdellä kärpännahalla tienasi savottahommien päiväpalkan ja enemmänkin. Sitten kysyntä romahti. Kuningaskunnat olivat sotien jälkeen kadonneet eikä kruunajaisia pidetty, uusille kärpännahkaviitoille ja -kauluksille ei markkinoita ollut.  


Siitä huolimatta ja lähinnä vanhasta muistista  jokunen kärppä loukutettiin ja  ampumahollille erehtynyt orava metsätöiden lomassa napattiin. Sinä vuonna oli tallella omatekoisia haulikon panoksia. Juuri niitä erikoislaatuisia puolenkymmenellä haulilla vanhan talon toisen puolen tuvassa ladattuja. Niillä ei nahkaan liikaa reikiä tullut.  Oravat ja kärpät  nyljettiin, nahat kuivattiin. Kuivettuaan ne Laukkasen Erkille tai Iisalmen torin nahanostajalla myytiin. 

Viimeisenä vuona kun isä moottorisahan vanhan talon tuvan pöydälle nosti saimme kokea talvisavotan jälkeiset  ennenkokemattomat nuoskakelit. Ilmojen  kylmettyä tulipalopakkaset ja vuosisadan hankiaiset. Sinä vuonna metsänhoitoyhdistys käpyjä taimitarhoille toimitettaviksi osti. Meidänkin perheessä käpyjä kerättiin. Niin isä päätti. Helpointa oli pellonpientareiden tuuheaoksaista käkkärämännyistä. Isä käpysäkit punaisella traktorilla haki. Se oli Porsche. Hanki kantoi eikä logistiikkaongelmia ollut. Vuosikymmeniä myöhemmin sain tietää, ettei huonolaatuisista. oksaisista puista saaduista siemenistä  suorarunkoisia laatumäntyjä kasva.

Sinä vuonna kun isä moottorisahan Piekkälän vanhan puolen tuvan pöydälle nosti vintillä syytinkiläisenä asunut kalastajasetäni otti minut ensimmäistä kertaa  mukaan piisamin pyyntiin. Piisami oli ennen sotia Suomeen Amerikasta asti tuotu ja nopeasti koko maahan levinnyt. Pielaveden rehevän kortteisissa ja lumpeikkoisissa ja hyvin simpukkarikkaissa vesissä piisami viihtyi. Pyydystettävää riitti. Tili oli tehtävissä. Piisamimyyrän pyyntiohjeista oli olemassa kirjakin. 

Koska Suomella oli Neuvostoliiton kanssa kahdenkeskinen kauppasopimus ja koska  ruplan arvo  oli siksi luonnottoman korkea, kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa oli hyvä bisnes. Piisamiturkikset hattu ja - turkki olivat Leningradin ja Moskovan eliitin viimeistä muotia, piisami lähes soopelin veroinen turkiselukka. Amerikan tulokkaalla oli idässä kova kysyntä. Suomalaiset kulanssit maksoivat hyvästä nahasta kolmekymmentä markkaa. Kakkoslaadusta eli niin sanotusta sinikosta sai puolet. Iso raha sekin. Piisamista tuli turkismetsästyksen  uusi kärppä. Yksi piisami vastasi jätkän päiväpalkkaa. 

Setäni ohjauksessa opin rakentamaan piisamimertoja, pyydystämään niillä ja raudoilla sekä tappamaan ja nylkemään. Kaikki hyödyllisiä taitoja siihen aikaan. Piisamirahat, jokunen markka jonka sedältä sain,  olivat käpyjen keruun lanttien lisäksi ensimmäinen työstäni saama palkka, vuotta ennen kansakouluun menoa.


Sinä vuonna, kun isä moottorisahan Piekkälän vanhan talon tuvan pöydälle nosti lahnan kutupyynnissä tapahtui vallankumous. Vanhat puuvillalankaiset,  pumpuliverkoiksi kutsutut, olivat jäämässä pois ja uudet nailonista tehdyt riimuverkot ja myöhemmin punotut monohviilit, kuten savossa sanottiin, kuihduttamassa kiehtovan perinteen. Lahnaverkkojen jokakeväisen värjäyksen. Värjäys kuului kevääseen aivan kuten veneen tervaus. Koko päivähän siinä värjäysporukalta  meni rantasaunan muuripataa lämmittäessä, sinivärin liuottamisessa ja itse värjäyksessä. Taidettiinpa virvoittaviakin nauttia.

Meidän padassa värjättiin muidenkin verkkoja.  Samana vuonna myös  katiskat jatkoivat  voittokulkuaan. Rysät vähitellen väistyivät. Lahottuaan  juhannuskokkoon joutuivat.  Elettiin  suurten  mullistusten  ja  muutosten aikaa vanhan kadotessa. Rusahdellen murtuessa. Verkonvärjäystalkoisiin ja rysäpyyntiin  tottuneelle lapselle se oli hämmentävää.

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan puolen  tuvan pöydälle nosti saimme vieraan. Ameriikka- tädin. Koko sotien jälkeisen ajan paketteja säännöllisesti lähetelleen ja Amerikan brändit  Maxwell House murukahvin ja Sun maid rusinoiden muodossa meille tutuksi tehneen  Frida Jacksonin. Ennen meren taakse lähtöään oli nimensä savolaisempi. Rietriikka Ikäheimo muistaaseni, tyttönimeltään Viänänen. Peltomäen Viänäsiä.  Ameriikka-täti viipyi siskonsa suuren perheen  luona, siis meillä, reilun viikon. Lähtiessään hän antoi minulle vuoden 1932  kuluneen hopeadollarin. Se on valitettavasti aikojen myllerryksessä kadonnut. Vierailun muistoksi otettiin rappusten edessä olevan myllynkiven vieressä kuva. Perhepotretti.

Sinä vuonna kun isä  vielä moottorisahan Piekkälän vanhan talon tuvan pöydälle nosti Pielavedessä oli  muikkuja. Jopa järven pohjoisissa pohjukoissa. Nuottaa vedettiin ja saalista saatiin. Muikku antoi särvintä leivän päälle usealle nuottakunnalle. Myös sedälleni. Oli mahtavaa päästä sedän mukaan, miesten mukaan, miesten töihin. Isä antoi siihen , ihme kyllä, luvan. 


Muistan apajien nimet, muistan setäni hajun. Bensan, tupakan, kalan ja viinan sarkatakkiin  tarttuneen aromin.  Nuotalle lähdettiin hyvissä ajoin iltapäivällä. Oli kiire keretä ennen muita nuottakuntia Kappee -saaren nokkaan odottamaan. Tuulen tyyntymistä ja muikun pintaan nousemista. Joskus tuntikausiksi. Tulilla tuoksui savu, vastakeitetty kahvi ja viina. 

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan talon tuvan pöydälle Savon sanomien päälle nosti, meille oli tulossa uusi talo.  Sellainen, missä oli sauna, kylpyhuone, suihku ja vilpola. Sekä  sisävessa. Keskuslämmitys, pannuhuone, kylmiö, sähköhella ja jauhokomero. Ihan kaikki.  Mutta myös leivinuuni vanhan talon muistoksi. Rannan sauna, pumppuhuone ja ulkohuussi jäisivät historiaan. Vanhan talon vintillä asunut setäni muuttaisi. Muikku häviäisi. Moottorisahaa ei uuden talon tuvan pöydälle tuotaisi. Se huollettaisiin pannuhuoneessa.                                                                                                                                 -lauri.                                                                           





mandag 17. februar 2025

Eläviä kuoltuaan. Muisteluja kiviin kaiverretuista.

Gislöya 17. 2. Sää lämpenee ja lumet tulevat taas katoamaan . Tuuli on  rauhoittunut, pian kalastajat pääsevät merelle. Minä en pääse pilkille, risteilyalusten opastus peruuntui, on hyvää aikaa olla kotona ja muistella vanhoja, kohtaamisia viimeisten vuosikymmenten ajalta. 

Tässä muutamia mieleenjääneitä  ja esiin pullahtavia tarinoita. Eläviä muistoja lopullisen  lepopaikkansa saaneilta. 

Alaska- unelma

"Tuntui, ettei täällä tulevaisuutta ilman  omaa venettä ollut. Ilman maatilaa. Toiselle en töihin  halunnut. Enkä muiden paatteihin. En ainakaan etelään.  Läksin Amerikkaan. Sinne monet muutkin jo aiemmin, ennen sotia, menivät. Ja hyvin pärjäsivät. 

Kalastajia tarvittiin. Varsinkin Alaskassa. Sain kansalaisuuden ja tulevaisuuden ja työn. Tienasin hyvin. Osuuspalkka. Tyynen Meren puolella lohta pyydettiin, sesonkikalastusta  niin kuin täällä turskaa. Rapujakin. Opin kielen. Juurruin. Sain säästetyksi.  Mutta Koreaan, muiden sotiin, en halunnut. Huhuttiin, että  ne sinne meitä muualta tulleita ensimmäisenä määräsivät. Palasin sopivasti sotaa pakoon isän 50-vuotisjuhliin. Tänne jäin. Taisi sittenkin olla pelkkä huhu se Koreaan joutuminen.

En minä ikinä omaa laivaa saanut. Enkä maatilaa. Mutta osalleni sattui hyviä kippareita. Ja hyvä vaimo. Lapsia. Minne sitä perheellinen olisi enää arvannut kotoa  lähteä . Tuli englanti opittua. Muutaman kerran olen jenkeissä käynyt ja muutamat  sen aikaiset kaverit täällä." 

Gunnar. Syntyi  maaliskuussa  1929. Kuoli tammikuussa 2023. Haudattu Klon hautausmaalle. 

Tsunami

" Olimme just silloin  toisella puolella maata, mutta  Strengelvågin kylän perinteisellä Tapaninpäivän  riistaillallisella, missä  mekin yleensä olemme,  luulivat meidän  Khao Lakissa olleen.  Siellä me ihan  aluksi olimmekin. Mutta sitten läksimme loppuajaksi syvemmälle maahan. Pääministeri Bondevik julisti hätäisesti ja ennen aikojaan  maansurun. Kun luuli yli tuhannen norjalaisen kuolleen. 

Sitten kun pojan perhe perhe ei saanut meihin heti yhteyttä, soppa oli valmis. Huhut levisivät. Olimme kadonneiden listalla reilun vuorokauden.  Palattuani turskanpyyntiin kaverit kyselivät matkasta. Sain uuden lempinimen. Tsunami Svein." 

Svein. Syntyi marraskuussa 1936. Kuoli toukokuussa  2023. Haudattu Klon hautausmaalle.

 Skrova, valaskylä Lofooteilla.

"Olen Skrovasta, valaskylästä. Minun sukuni on se joka saarta hallitsi. Omisti firman ja tehtaan. Firma otti vastaan, paloitteli, pakkasi ja myi suuren osan lofoottilaisten pyydystämistä lahtivalaista. Ei tee enää. Luonnonsuojelu, boikotit ja kaikki semmoiset, sinä tiiät. Ennen ripille pääsyä opin valaan leikkaamisen. Ei silloin ollut rajoituksia lapsityövoiman käytölle.

Satamaan  tulevat valaanpyyntialukset tarkoittivat kesää. Ja rahaa. Valaan lihat vinssatiin laiturille ja siitä tehtaan hihnalle miehen painoisina  klöntteina. Siellä ne leikattiin  ja pakattiin, osa pakastettiin. Se huonompi osa. Rasva oli siihen aikaan arvotavaraa , nykyään menee mereen. Se on törkeetä. Niissä on muka raskasmetalleja. Fär-saarilla vielä syövät suolattuna. Järkiporukkaa.

Pyyntialuksessa tehdään alkuvalmistelut, paloitellaan ja sen  jälkeen jäähdytetään kannella ja sitten laitetaan ruumaan. Jäitetään. Jos huonosti jäähtynyttä lihaa menee ruumaan, se alkaa lämmetä, kuumeta ja  palaa. Niin kuin komposti. Vaikka kuinka  olisi jäiden peitossa. 

Tänne kalahommiin päädyin. Kalatehdas on hyvä ja turvallinen työpaikka. Saan kaikki leppoisat fileointi- ja leikkaushommat. Osaan käyttää veistä. Että jotain hyötyä siitä koulupoikana opitusta valaanpaloittelusta oli "

Björn. Haudattu Klon hautausmaalle. 

Viiden prosentin sydän

"Kiitti koljasta, nyt saan kalakakkuja Dieterille ja muille pojilleni. Ihan parasta.  En enää olisi itse jaksanutkaan tuota määrää urakoida. Eikä oikein ole paikkaakaan. Laivalla saat ne helpommalla fileoitua. Harry sanoi, että olet taitava. 

Ei ole minulla olo entisellään. Lääkärinkin  mukaan  sydämen tehot ovat vähissä. Viisi prosenttia jäljellä. Lääkkeillä mennään. Kourallinen joka päivä. Hitaita lenkkejä postilaatikolle ja takaisin. Varovasti on sängystäkin  noustava. Huimaa.  Mutta  vielä minä kuitenkin ystäväni  vastaanotan. Saavat tuossa autotallin yläkerrassa tukikohtaansa pitää. 

Yhdessä ruokaa tehdään, pitoja pidetään. Se on niin kuin meidän juttu. Joka kesä ne tulevat. Joka kesä tuliaisia tuovat. Tykkään saksalaisesta viinistä ja oluesta ja makkarasta, ja vaikka mistä epäterveellisestä.  Onneksi en polta. Lääkäri sanoi, että pitää syödä terveellisesti kun  suonetkin olleet  tukossa. Verkkoja viime kerralla  ahtaimpiin paikkoihin laittoivat. Nooh,  kerranhan  me täällä eletään. 

Ei meillä  kovin kummoista yhteistä kieltä ole, pikkuisen osaan englantia, jonkun sanan saksaa, Dieter joka tänne ensimmäisenä tuli osaa enemmän norjaa kuin minä englantia. Näin ollaan kolme vuosikymmentä  hyvin pärjätty.  Kesää odottamalla jaksan vuodesta toiseen. Vanha mies.

Henry. Syntyi 1935. Kuoli 2012. Haudattu Klon hautausmaalle.

Syöminen , nukkuminen ja kalastaminen

"Rippikoulun jälkeen aloitin isän laivalla. Meillä oli pieni maatila Nord- Lenangenissa. Sukuni on Kaakkois-Norjasta  sinne 1800-luvulla muuttanut. Ruotsin kuningas määräsi pohjoiset jokilaaksot asutettaviksi. Suomalaiset tulivat Ruijaan. Kiviset oli meidän pellot ja köyhät. Kalastus toi leivän. Kaksikymppisenä aloitin kipparoimaan, jonkun vuoden päästä ostin oman aluksen.  Katkarapuja Lyngenissä ja Varangin vuonossa. Varangista rapu katosi , siis tutkijoiden mukaan. Ei se oikeasti kadonut, kunhan vaan muuten piruuttaan vuonon meiltä sulkivat. Kun ei enää troolattu, silloin katkarapu oikeasti hävisi. Pohja limoittui ja kalatkin katosivat. Hylkeet vielä 80-luvulla vastuksiksi tulivat. Grönlannin hylkeet, ei nämä paikalliset.

Myin rapulaivan ja aloitin Morgenstjernalla, aluksi vuokrakipparina. Nuottakalastus on parasta. Tykkään. Sinäkin tulet pitämään nuottamiehen vapaudesta, Saat vastuun ruokapuolesta, vapaat kädet, mutta norjalaista ruokaa. Kalaa viitenä päivänä. kala on hyvää.

Kunhan muistat, että kalastajan elämän kolme tärkeintä asiaa ovat nukkuminen, syöminen ja kalastus. Nukkumisesta ja syömisestä voi tinkiä. "

Kierrenuottalaivan kippari . Syntyi 1952. Kuoli 2024. Tuhkattu. Muistolaatta Myren uuden hautausmaan uurnalehdossa.                                                                                                                                    -lauri-