Rippipuku, tarina ajasta ennen kierrätystä

Gisløya 19.3. Talvi tulee ja menee. Kahden viikon sisällä olen kokenut  kymmenen asteen lämmön , sulan maan, porkkananapenkin teon ja puutarhan muut kevättyöt ja toisaalta kaikkien aikojen rankimmat lumenluonnit, järven uudelleen jäätymisen ja pilkillä käynnin. Puolikuivattu kututurska eli boknafisk alkaa olla valmis

Vanhoja muistellessa mieleeni juolahti historioitsija Johan Borgos. Kuinka hän  parikymmentä vuotta sitten meille  opaskurssilla luennoidessaan  kertoi tarinan kierrätyksestä  ajalta ennen kuin sana oli käytössä. Hän kertoi useita tarinoita, mutta mieleenpainuvin oli rippipuku.

Rippipuku                                                                                                                                          

Rippipuvun hankinta viime vuosisadan alun Vesterålenissa oli suuremmanpuoleinen tapahtuma. Lähes sadan vuoden investointi. Ennen vanhaan, kun aikuiseksi kasvettiin hitaammin ja lopullinen kehon koko saavutettiin hitaimmillaan puolenkymmentä vuotta ripille pääsyn jälkeen, tulevan kalastajan rippipuvussa piti olla kasvunvaraa. Vain hyväosaisilla oli varaa tyköistuvaan mittatilauspukuun.

Kalastajan pukukin  teetätettiin räätälillä, mutta markkinoilta ostetusta edullisesta kankaasta. Rippipukukangasta saatettiin alkaa katselemaan jo vuosia ennen pojan ripillepääsyä. Rikkailla, papeilla, virkamiehillä, lääkäreillä ja kalatehtaan omistajilla oli helpompaa. Heidän ei tarvinnut pojan puvussa pihistellä. Sen kun vaan tilasivat suoraan, räätälin omasta kalliimmasta ja korkealaatuisemmasta tai venäläisten pomorikauppiaiden ulkomailla tuodusta kankaasta juuri sopivan kokoiseksi tekemän.

Ripillepääsy oli riitti. Siirtymä aikuisten maailmaan, kalastajien maailmaan. Pois äidin ja sisarusten seurasta ja tilan askareista. Turpeen nostosta, perunaistutuksesta, navettahommista, heinänteosta ja ruokakalojen hankinnasta, lakan poiminnasta. Sis naisten töistä. Suoraan merelle. 

Joko isän, muiden sukulaisten tai sitten vieraiden veneisiin. Omaa rahaa  hankkimaan.  Tulevaa omaa venettä, maatilaa ja perhettä varten . Jos hyvin  meni. Ja kalaa tuli. Ja jos meri ei korjannut pois. Niin kuin liian usein kävi. Polaarimatala, tai ehkäpä kuitenkin myyttinen merihirviö Draugen,  saattoi viedä kymmenittäin kalastajia. Meri antoi meri otti. Kalastajan piti olla fatalisti, muutoin ei pärjännyt. 

Ripillepääsy eli konfirmaatio oli juhlallinen tilaisuus. Rippipuku itsetuntoa kohottava. Kyllä kelpasi kirkossa alttarilla ensimmäinen ehtoollinen kokea. Ja kotona tapahtumaa juhlistaa. Äidin herkkuja  vieraiden kanssa maistella. Lokinmunista tehtyä kermakakkua suolaisten antimien lisäksi. Lokinmunasta vatkattu kakkupohja oli ainoa oikea, syvemmän keltainen  kuin kanamunista tehty. Lähes oranssi. Lokinmunat olivat sitä paitsi  ilmaista ruokaa, juuri sopivasti rippijuhlien aikoihin  saatavissa. 

Kun rippipuku oli tulikasteensa saanut, se laitettiin hyvään talteen pukupussiin  komeron perukoille.

Juhlapuku.                                                                                                                                              

Seuraavan kerran aarre otettiin varovasti ja suurella hartaudella käyttöön joko kansallispäivänä mikäli ripille oli päästy ennen 17. toukokuuta tai sitten jossain muussa tärkeässä juhlassa, hautajaisissa, häissä tai ristiäisissä. Puku ei saanut tahraantua. Se oli juhlapuku.

Hääpuku.                                                                                                                                    

Rippipuvun evoluution seuraava vaihe, pikakomennus juhlapukuvaiheen keskellä, oli hääpuku. Yhden pyhänseudun ohimenevä juttu. Häiden jälkeinen virka tärkeiden tilaisuuksien  juhlapukuna saattoi jatkua vuosia. Juhlapukua ei kovin helposti  kirkkopuvuksi alennettu. 

Kirkkopuku.                                                                                                                              

Kirkkopuvun osa oli vaikea. Siinä joutui aiempiin vaiheisiin verrattuna kovalle käytölle ja kulutukselle. Joka pyhä se puettiin ja riisuttiin. Sadoissa kirkonmeiningeissä erilaisilla penkeillä pitkästyessä kului. Pastorin useita kertoja sanoma "nouskaamme kuulemaan,," takasi lahkeiden liikkeen. Jatkuva pukeminen ja riisuminen sekä vaihtelevassa säässä kirkkoon meno jättivät jälkensä. Puku nuhraantui. Housut polvien kohdalta muotoaan menettivät.  Käyttövuodet näkyivät. Kalastajat eivät välttyneet kirkossa käynniltä edes Lofooteilla turskanpyynnissä ollessaan. 

Kun kirkkopuku oli työnsä tehnyt, aikansa kulunut,  vaurastuneella ja perheen perustaneella kalastajalla oli varaa ostaa uusi kirkkopuku. Juhlapuku, ehkäpä ihan kalastajille harvinaisempi  kansallispukumallinen, oli jo aiemmin hankittu. 

Pohjoisen Norjan kalastajakylien naiset olivat miehiä onnekkaampia. He saivat rippilahjakseen lähes poikkeuksetta oman alueen kansallispuvun. Uuden, joskus hyvinkin nuorena edesmenneen sukulaisen moitteettomana säilyneen lähes käyttämättömän.  Tai hieman kuluneempana perityn. Kansallispuku oli sekä rippipuku ja hääpuku että juhlapuku. Ajaton. Kesti äidiltä tyttärelle.

Pyhäpuku                                                                                                                                          

Kalastajan rippipuvun metamorfoosin seuraava vaihe oli pyhäpuku. Tumma siisti puku. Kulutuksen jäljet ja monet pesut saivat  näkyä, mutta paikkoja ja reikiä ei pyhäpuvussa saanut olla. Sellainen olisi pyhäinhäväistys, loukkaus entistä rippipukua kohtaan. Pyhänä pidetiin kotona, kylässä tai kalastajien tuvassa ollessa pyhäpukua. Pyhäpäivä oli lepopäivä. Silloin ei töitä tehty. Voimassa oli pyhärauha,  Paitsi kalastussesongin aikaan. Silloin oli lupa tehdä maanantain merelle lähtöön valmistelevia askareita pyhäiltana.

Arkipuku                                                                                                                                

Reikiintyminen , liian selvästi näkyvät polvipussit tai kankaan kiiltäminen pudottivat pyhäpuvun astetta alemmaksi arkipuvuksi. Arkipuku oli sisäpuku. Kun oltiin arkena kotona, kun tehtiin siistejä sisätöitä ja levättiin tai kun käytiin kirkolla asioilla pidettiin arkipukua. Arkipuvussa sai olla siististi ommeltuja lähes huomaamattomia  paikkoja tai parsimalla korjattuja reikiä, ei kuitenkaan suuria eikä repeämiä. Arkipuku oli siisti ja puhdas. Arkipuku viimeistään paljasti  millainen talousihminen emäntä oli.

Työpuku                                                                                                                                     

Arkipuvulla oli oma aikansa. Kun sitä ei enää kulumisen takia voinut kauppareissuille mennessä päälle laittaa, oli vuorossa rippipuvun loppuvaihe. Työpuku antoi suojan ja lämmitti maatöissä ja kesällä myös merellä. Takin alla paidan päällä oli kylminä ja kostean viimaisina aikoina villapaita. Jalassa alushousujen päällä välihousut. Talvikalastuksessa työpukuna öljylahkeiden alla  oli entisen rippipuvun asemesta sarkapuku. Työkäsineinä kalastajan itsensä useaa numero liian suuriksi neulomat ja merivedestä huovuttuneet kintaat. Lämpimät ja vedenpitävät.

Vieraskamarin matto                                                                                                                      

Aikansa työpukuna palveltuaan kun paikkaaminen ei vaurioita korjannut, työpuvun niistä ehjistä  kohdista mitkä eivät olleet liian ohuiksi kuluneet  taitava  emäntä leikkasi matonkuteita. Kuteista kudottiin matto.  Kalliita kangaspuita ei jokaisessa talossa ollut. Useimmiten matto teetätettiin. Kuteet kuitenkin leikattiin itse. 

Vieraskamari oli talon sydän. Kaikissa taloissa sellaista ei ollut. Silloin vieraskamarin virkaa toimitti tuvan nurkkaus ja pöydälle tuotu parempi pyhäliina. Vieraskamarin matto oli vähällä kulutuksella, kuten kamari yleensäkin. Siellä kestittiin aikuisia vieraita. Lapset eivät vieraskamarissa leikkineet. Eikä paikkoja sotkeneet. Vieraskamari oli aikuisten oma paikka. 

Makuukamarin matto                                                                                                                  

Aikanaan vieraskamarin matto siirtyi makuukamariin. Vetoisissa taloissa oli hyvä olla sängyn vieressä matto. Siihen oli herättyä miellyttävä astua. Ja siinä venytellä. Matot olivat kuin lattian eristeitä. Kalastajaviljelijän standarditalot. Jopa sellaiset 6x6 kaksikerroksiset 20- ja 30-luvun modernit, millainen minullakin on, olivat kylmiä. Mattojen merkitys korostui.

Hellan edustan matto                                                                                                            

Makuukamarin matto siirrettiin jossain vaiheessa keittiöön, tai sellaisissa  taloissa missä ei erikseen  keittiötä ollut, tupaan hellan edustalle.  Sen asema ei ollut hääppöinen. Kuluminen oli suurta. Turvetuhka ja myöhemmin  kivihiilikekäleet, tekivät tuhojaan.  (Vesterålenissa ei paljoa puulla lämmitetty vaan käytettiin  suosta nostettua turvetta tai uudempana aikana Huippuvuorten kivihiiltä.) Ruoanlaitossa matolle tippui kaikenlaista. Lisäksi sen päällä seisottiin tuntikausia. Joka päivä. Myös jatkuva kopistelu söi kaikkein tiukimmaksikin kudottua mattoa.

Eteismatto                                                                                                                                           

Hellan edustan piinasta selvittyään kulunut matto siirrettiin eteiseen. Siellä se helpotti kalastajaviljelijän talon emännän ja lasten siivoustöitä. Eteismattoon pyyhittiin kenkien loput liat. Ne jotka eivät rappupieleen kopisteltaessa irronneet.

Ulkohuussin matto.                                                                                                                      

Viimeinen leposija rippipuvun tarinassa on ulkohuussin lattialla. Siellä tarpeilla ollessa  ja kuninkaallisten kuvia katsellessa, kelpasi jalkoja lautalattiaa pehmeämmällä matolla pitää. Varsinkin silloin kun avojaloin huussiin kipaisi. Vessapaperin sijaan käytettiin vielä ennen sotia ja sotien jälkeenkin sanomalehtiä. Kun kuninkaallisten kuviin ei tietenkään voinut pyyhkiä, ne otettiin talteen ja  liimattiin keitetyn  perunan hitujen alta  saadulla tärkkelyksellä huussin seinään.                                                                                         -lauri-  

  

VIIMEISENÄ VUONNA KUN ISÄ MOOTTORISAHAN PÖYDÄLLE NOSTI

Gisløya  11.3. Pakkasta muutama aste. Lähes tyyntä. Yöllä oli lunta satanut. Pitkästä aikaa pääsin lumitöihin. Reilut kaksi tuntia siinä meni. Ja yli kaksituhatta askelta.

Eilen sahasin polttopuita ja tankkaamisen jälkeen  sahaa viilatessa mieleeni palautuivat lapsuuden muistot moottorisahasta ja muustakin. Isän homelite- merkkiselle sahalla oli aivan erityislaatuinen asema meidän vanhassa talossa. Kuusikymmentäluvun alkuvuosina. Homelite nousi tuvan pöydälle. Siinä isä sen puhdisti, säädöt kohdalleen laittoi ja muutenkin huolsi. Ketjut viilasi. Moottorisahan tuoksu on siksi yksi voimakkaimmista hajumuistoistani.

SINÄ VUONNA KUN ISÄ MOOTTORISAHAN PÖYDÄLLE NOSTI

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan puolen tuvan pöydälle nosti oravannahoilla ei enää tiliä tehnyt eikä kärpilläkään arvoa ollut. Vanhoina hyvinä aikoina yhdellä kärpännahalla tienasi savottahommien päiväpalkan ja enemmänkin. Sitten kysyntä romahti. Kuningaskunnat olivat sotien jälkeen kadonneet eikä kruunajaisia pidetty, uusille kärpännahkaviitoille ja -kauluksille ei markkinoita ollut.  

Siitä huolimatta ja lähinnä vanhasta muistista  jokunen kärppä loukutettiin ja  ampumahollille erehtynyt orava metsätöiden lomassa napattiin. Sinä vuonna oli tallella omatekoisia haulikon panoksia. Juuri niitä erikoislaatuisia puolenkymmenellä haulilla vanhan talon toisen puolen tuvassa ladattuja. Niillä ei nahkaan liikaa reikiä tullut.  Oravat ja kärpät  nyljettiin, nahat kuivattiin. Kuivettuaan ne Laukkasen Erkille tai Iisalmen torin nahanostajalla myytiin. 

Viimeisenä vuona kun isä moottorisahan vanhan talon tuvan pöydälle nosti saimme kokea talvisavotan jälkeiset  ennenkokemattomat nuoskakelit. Ilmojen  kylmettyä tulipalopakkaset ja vuosisadan hankiaiset. Sinä vuonna metsänhoitoyhdistys käpyjä taimitarhoille toimitettaviksi osti. Meidänkin perheessä käpyjä kerättiin. Niin isä päätti. Helpointa oli pellonpientareiden tuuheaoksaista käkkärämännyistä. Isä käpysäkit punaisella traktorilla haki. Se oli Porsche. Hanki kantoi eikä logistiikkaongelmia ollut. Vuosikymmeniä myöhemmin sain tietää, ettei huonolaatuisista. oksaisista puista saaduista siemenistä  suorarunkoisia laatumäntyjä kasva.

Sinä vuonna kun isä moottorisahan Piekkälän vanhan puolen tuvan pöydälle nosti vintillä syytinkiläisenä asunut kalastajasetäni otti minut ensimmäistä kertaa  mukaan piisamin pyyntiin. Piisami oli ennen sotia Suomeen Amerikasta asti tuotu ja nopeasti koko maahan levinnyt. Pielaveden rehevän kortteisissa ja lumpeikkoisissa ja hyvin simpukkarikkaissa vesissä piisami viihtyi. Pyydystettävää riitti. Tili oli tehtävissä. Piisamimyyrän pyyntiohjeista oli olemassa kirjakin. 

Koska Suomella oli Neuvostoliiton kanssa kahdenkeskinen kauppasopimus ja koska  ruplan arvo  oli siksi luonnottoman korkea, kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa oli hyvä bisnes. Piisamiturkikset hattu ja - turkki olivat Leningradin ja Moskovan eliitin viimeistä muotia, piisami lähes soopelin veroinen turkiselukka. Amerikan tulokkaalla oli idässä kova kysyntä. Suomalaiset kulanssit maksoivat hyvästä nahasta kolmekymmentä markkaa. Kakkoslaadusta eli niin sanotusta sinikosta sai puolet. Iso raha sekin. Piisamista tuli turkismetsästyksen  uusi kärppä. Yksi piisami vastasi jätkän päiväpalkkaa. 

Setäni ohjauksessa opin rakentamaan piisamimertoja, pyydystämään niillä ja raudoilla sekä tappamaan ja nylkemään. Kaikki hyödyllisiä taitoja siihen aikaan. Piisamirahat, jokunen markka jonka sedältä sain,  olivat käpyjen keruun lanttien lisäksi ensimmäinen työstäni saama palkka, vuotta ennen kansakouluun menoa.

Sinä vuonna, kun isä moottorisahan Piekkälän vanhan talon tuvan pöydälle nosti lahnan kutupyynnissä tapahtui vallankumous. Vanhat puuvillalankaiset,  pumpuliverkoiksi kutsutut, olivat jäämässä pois ja uudet nailonista tehdyt riimuverkot ja myöhemmin punotut monohviilit, kuten savossa sanottiin, kuihduttamassa kiehtovan perinteen. Lahnaverkkojen jokakeväisen värjäyksen. Värjäys kuului kevääseen aivan kuten veneen tervaus. Koko päivähän siinä värjäysporukalta  meni rantasaunan muuripataa lämmittäessä, sinivärin liuottamisessa ja itse värjäyksessä. Taidettiinpa virvoittaviakin nauttia.

Meidän padassa värjättiin muidenkin verkkoja.  Samana vuonna myös  katiskat jatkoivat  voittokulkuaan. Rysät vähitellen väistyivät. Lahottuaan  juhannuskokkoon joutuivat.  Elettiin  suurten  mullistusten  ja  muutosten aikaa vanhan kadotessa. Rusahdellen murtuessa. Verkonvärjäystalkoisiin ja rysäpyyntiin  tottuneelle lapselle se oli hämmentävää.

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan puolen  tuvan pöydälle nosti saimme vieraan. Ameriikka- tädin. Koko sotien jälkeisen ajan paketteja säännöllisesti lähetelleen ja Amerikan brändit  Maxwell House murukahvin ja Sun maid rusinoiden muodossa meille tutuksi tehneen  Frida Jacksonin. Ennen meren taakse lähtöään oli nimensä savolaisempi. Rietriikka Ikäheimo muistaaseni, tyttönimeltään Viänänen. Peltomäen Viänäsiä.  Ameriikka-täti viipyi siskonsa suuren perheen  luona, siis meillä, reilun viikon. Lähtiessään hän antoi minulle vuoden 1932  kuluneen hopeadollarin. Se on valitettavasti aikojen myllerryksessä kadonnut. Vierailun muistoksi otettiin rappusten edessä olevan myllynkiven vieressä kuva. Perhepotretti.

Sinä vuonna kun isä  vielä moottorisahan Piekkälän vanhan talon tuvan pöydälle nosti Pielavedessä oli  muikkuja. Jopa järven pohjoisissa pohjukoissa. Nuottaa vedettiin ja saalista saatiin. Muikku antoi särvintä leivän päälle usealle nuottakunnalle. Myös sedälleni. Oli mahtavaa päästä sedän mukaan, miesten mukaan, miesten töihin. Isä antoi siihen , ihme kyllä, luvan. 

Muistan apajien nimet, muistan setäni hajun. Bensan, tupakan, kalan ja viinan sarkatakkiin  tarttuneen aromin.  Nuotalle lähdettiin hyvissä ajoin iltapäivällä. Oli kiire keretä ennen muita nuottakuntia Kappee -saaren nokkaan odottamaan. Tuulen tyyntymistä ja muikun pintaan nousemista. Joskus tuntikausiksi. Tulilla tuoksui savu, vastakeitetty kahvi ja viina. 

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan talon tuvan pöydälle Savon sanomien päälle nosti, meille oli tulossa uusi talo.  Sellainen, missä oli sauna, kylpyhuone, suihku ja vilpola. Sekä  sisävessa. Keskuslämmitys, pannuhuone, kylmiö, sähköhella ja jauhokomero. Ihan kaikki.  Mutta myös leivinuuni vanhan talon muistoksi. Rannan sauna, pumppuhuone ja ulkohuussi jäisivät historiaan. Vanhan talon vintillä asunut setäni muuttaisi. Muikku häviäisi. Moottorisahaa ei uuden talon tuvan pöydälle tuotaisi. Se huollettaisiin pannuhuoneessa.                                                                                                                                 -lauri.