Jää

Riite. 

Laskin verkot . Kerkesin  ennen pimeää. Oli pilvistä ja tyyntä. Plussan puolella. Järvi sula. Siika kutenut. Halusin edes  muutaman. Vähän mätiä. Yöllä  selkeni. Pakasti. Veti järven riitteeseen. Sen se mokoma teki.

Jäätyminen                                   

Viisisenttinen  kestää kävellä. Jos on tihkusadetta ja plussalla, kalat ovat  kesyjä. Vain ihan matalassa. Varovasti kun liikkuu, luistattamalla. Sitten hamarapuolella lyö. Jokunen minuutti on  aikaa ottaa ennen kuin kala virkoaa. Kolkkaamiseksi sitä sanovat.

Huutaa lunta.                                                                                                                                           Pakkasella jää  alastomana ääntelee, on levoton , tekee railoja, lunta päälleen ulvoo . Kalat verkkoon  ajaa. Silloin on aika.                                                                                                                                                                    

Kohva                                                                                                                                                            Arempia ovat kalat kirkkaan aikaan. Eivät  helpolla tule. Syöttiin ota. Uivat vaan. Kun sataa lunta ja jään alla pimenee niitä metristä ja matalemmasta saa. Kohvan aikaan.

Jäätää.

Pienikin pakkanen jäätää  avannon  ja siiman.  Ja kalat kohmeeseen . Ovat sitten helpompi konttiin laittaa. 

Hyyhmä

Lounaasta matala tulee. Lunta  räntää ja vettä. tuo. Lämpöaallon. Hyyhmän, joka tiensä   aikanaan jään alle vetenä löytää, synnyttää.

Lautat

Yli puolimetristä  oli. Sitten satoi. Lauhtui. Myrskysi. Järvi tulvi. Jää nousi, lautoiksi rannoillta lohkeili. Kantoi  kuitenkin kulkijan ja koiran.

Lohkareet

Kuukauteen  ei satanut, vettä antanut. Laskujoki virtasi. Veden vei. Järvi pakeni. Lohkareet jäi.

Puikkoontunut

Sulatti sohjon ja hyyhmän ja kohvan. Rautajään puikkoonnutti . Kevät.

Sulatti

Aurinko, tuuli tai sade. Joka tapauksessa jokin ne sulatti. Vaikka pakkasöinä  vähän vastustelivat. Riitteeksi sulavaa  jäätivät. Turhaan. Järvi vapautui.

 

-lauri-

Tarina raudun evoluutiosta

ISLANDIA on muutamia tarinoita Islannista. Ensimmäisenä Thingvallavatnin rannalla sijainneen infotaulun inspiroima, takaumia mieleen tuonut tarina maailman kauneimmasta kalasta ja sen evoluutiosta. 

ISLANDIA I

LISÄÄNTYKÄÄ JA TÄYTTÄKÄÄ JÄRVI

Luomakunta

Luomakunnan luominen on  valtava urakka. Elollisen ja elottoman. Maitten ja merien, metsien, jokien, soiden ja järvien. Vuorten. Ihan kaiken. Avaruudenkin. Olkoon luoja mikä tahansa. Jumala tai luonto.

Luotua ja luotuja  on valtavasti. Määrää on vaikea hahmottaa. On uskottava että joku meidätkin loi. Ja raudun. Ei ehkä kuudessa päivässä kuten luomiskertomuksessa sanotaan, vaan kohtuullisessa ajassa. Satojen miljoonien vuosien kuluessa. Jumalalle tai  luonnolle  yksi sekunti on tuhat vuotta tai miljardi ja miljoona valovuotta sekunnin tuhannesosa. 

Kävelin kuukausi sitten Pielavettä pikkuisen pienemmän islantilaisen järven jäällä. Ensimmäistä kertaa. Sulan veden aikaan olen järven rannalla aiemminkin ollut. Järven pohjoisrannalla sijaitsevalla  Thingvellirillä, muinaisella  parlamenttipaikalla käydessä. 

Rannalla oli info-taulu järven kalastosta. Kuvat ja tekstiä neljästä  raudun muodosta. Ne ovat kaikki  täysin erilaisia. Yhteisestä  alkuraudusta omanlaisikseen eriytyneitä. Evoluution tai Jumalan luomistyön kautta. Kymmenentuhatta vuotta siihen meni, luki taulussa. Pitkä aika minusta.  Lyhyt aika maapallon kellotaulussa. Joitain sekunteja , korkeintaan minuutteja. 

Thingvallavatn. 

Ennen kaloja Jumalat tai luonto muovasi  Thingvallavatn  järven  ja siihen laskevat sekä siitä lähtevät joet mannerlaattojen välikohdan painaumaan. Järven valuma-alue on laaja, raikkaita sade- ja  sulamisvesiä kertyy riittävästi. Kun röpelöisellä laavapohjalla on lukuisia huokoisen aineksen läpi pursuvia  lähteitä, vesi on myös kesällä kylmää ja hapekasta..   

Vaikea sanoa kuinka kauan  pohjatöissä, järven synnyssä,  meni. Aika on suhteellista. Tutkijat saavat selvittää ja ehkä ovatkin. Kun järveen laskevat joet ja purot oli saatu muotoiltua. Planktonit ja kasvit  valmiina. Äyriäiset, hyppyravut, kotilot ja levät omissa elinympäristöissään. Kun suojapaikat olivat muodostuneet. Sekä kutukarikot, syvänteet, pintavedet,  matalat rannat, heinikot  ja pohjan kasvit paikoilleen asettuneet

Oli kalojen vuoro. 

Vajaan sadan  neliökilometrin kylmävetisessä hapekkaassa  järvessä sopiva lajien määrä on kolme. Ainoastaan kolme. Lämpimissä vesissä viihtyvät särkikalat  eivät pärjää. Eivät  hauet eivätkä kuhat. Ei myöskään ahvenet. Mateillekin tarvitaan  toisenlaiset vedet. Kaloiksi valikoituivat  taimen, kolmipiikki ja rautu. Ja suurin niistä oli taimen. Sen oli määrä syödä kolmipiikkejä.

Raudut                                                                                                                                            

Kalaston luomisen  vaikeutta ilmentää rautu. Työ sen osalta oli hutiloiva, jäi kesken. Haasteisiin oli jälkeenpäin tartuttava.  Thingvallavatnin pohjalla viihtyvät maukkaat kotilot olivat  rautujen ulottumattomissa. Yhden koon ja sulavan virtaviivaisen muodon omaavat  kalat eivät kotiloille mitään mahtaneet. Alussa raudun pää oli suippo. Ala- ja yläleuka samanmittaisia ja  siroja. Sellaisilla leuoilla ei kotiloita  napattu. Suuhun  imaistu. Lahnalla on sopiva suu. Raudut söivätkin  kolmipiikkejä ja planktonia. Ehkä alkurautu oli tämännäköinen kuin Alsvågvannetin merirautu.

Taimenet pärjäsivät pieniä kuvan kolmipiikkejä syömällä, mutta eivät  ne suuriksi kasvaneet. Ei  niistä nykyisen kaltaisia jättejä  sillä ravinnolla kymmenentuhatta vuotta  sitten mitenkään voinut tulla. 

Olen nähnyt televisioissa kuinka suomalaisen arktisen eräohjelman kadehdittavan taitavat urheilukalastajat isomuksia Thingvallavatnin pohjoisosissa kalastavat. Perhoon napanneita jättiläistaimenia väsyttävät, haaviin ottavat, ihailevat, niiden kanssa poseeraavat ja pois laskevat. Pyydystä ja päästä  elämysmuistokalastus on Islannissakin ruokakalojen särpimeksi pyynnin syrjäyttänyt. Myös Thingvallavatnin kalarikkailla apajilla. 

Enää ei rautukeittokattila syksyllä järven etelärannan  asukkaiden, lammas-ja karjatilallisten  hellalla entiseen tapaan porise. Enää ei pikkurautua savusteta, ei säilötä. Kaikkialta maailmasta  saapuvat suurtaimenen  jahtaajat ovat kansantaloudelle paljon kannattavampi bisnes kuin vuosisataisen  maatiaiseloon kuuluvan perinteen ylläpitäminen.

Evoluutio

On  käsittämätön. Kuten luomiskertomus. Tai avaruus. Mutta raudun kohdalla ja varsinkin Thingvallavatnissa todisteet löytyvät helposti. Niin kalatutkijat sanovat. Väitöskirjoja on julkaistu. Kenttäkokeita ja koekalastuksia tehty. Satoja mittauksia suoritettu.  Thingvallavatnin raudut ovat tunnettu, ainutlaatuinen tapaus.  Kymmenessätuhannessa vuodessa  alkuraudusta on kehittynyt neljä eri endeemistä toisistaan selvästi erottuvaa  muotoa. Näitä neljää muotoa ei tavata missään muualla maailmassa. Kuvassa Alsvågvannetin  rautujen monimuotoisuutta.

Kotijärveni Alsvågvannetin rauduilla on havaittavissa samaa, mutta lievemmin. Erot onkimissani rauduissa näkyvät lähinnä värityksessä. Norjan järveni on upea lähellä oleva evoluution helppo havainnollistaja, luomisen ja eilisen näyteikkuna. Koskaan ei voi tietää millainen kala jäälle nousee. Pilkkiessä olen perimmäisten kysymysten äärellä. Saaliskalat kertovat tuhansien vuosien salaisuudet

Jokaisella on paikkansa On kiehtovaa miettiä kuinka kauan eriytyminen Thingvallavatnetilla kesti ja kuinka  eriytyneet raudut vuosien kuluessa omiin kupliinsa hakeutuivat, omiin lokeroihinsa asettautuivat ja omat paikkansa löysivät. Miten järven kalatyhjiöt täyttyivät. Varmaan kaikkitietävä ja meitä pian hallitseva tekoäly osaisi kertoa. En uhallakaan kysy.

Kuðungableikja  On suurin Thingvallavatnin rauduista. Se voi kasvaa kuusikymmentä senttiä pitkäksi ja painaa useita kiloja. Kala on kömpelön oloinen tummahko. Kutuaikaan keltaoranssivatsainen. Suomeksi kalan voisi nimetä  joko kotilorauduksi  tai kotilonieriäksi. Nimensä mukaisesti sen ravintoa ovat pohjan kotilot. Suu  on  typistynyt ja muuttunut pohjasta syövän kalan suuksi. Hieman  lahnan ja säyneen suuta muistuttavaksi. Kuva islantilaiselta sivulta

Kotilorautu kutee  heinä-elokuussa. Aiemmin kuin muut raudut.  Elämäni ensimmäinen rautu oli 1983 saamani Thingvallavatnetin kotilorautua muistuttava läheisestä tunturijärvesta napattu muunnos. Todisteita löytyy. Siihen aikaan rautu oli pelkkä rautu ja herkullinen lisä ruokapöytään. Kalasta riitti monelle.

Murta On pieni vain  kaksikymmensenttinen välivedessä elävä Thingvallavatnetin rautu. Sille on vaikea keksiä suomalaista nimeä. Silakkarautu voisi olla sopiva. Kala on vaalea jopa hopeanhohtoinen, solakka, erittäin kaunis parvikala. Suuri osa kotijärveni Alsvågvannetin pienimmistä   saaliskaloista tuo mieleen murtan. Ja Islannin.  Kuvan pienimmät voisivat hyvin  olla Thingvallavatnetin murta rautuja.

Murta  syö planktonia, hyppyrapuja ja sellaisia ja on itse maailman suurimpien taimenten pääravintoa. Ehkä juuri sen vuoksi perinteistä vuosisatoja harjoitettua murtan syksyistä kutuaikaista ammattikalastusta on rajoitettu voimakkaasti. Kuvassa Alsvågvannetin "silakkarautu "

Kun asuin reilut neljäkymmentä vuotta sitten Islannissa  suosikkisäilykkeeni  ja retkievääni oli Thingvalla Murta. Sitä ei enää kymmeniin vuosiin ole, ammattikalastuksen hiivuttua , valmistettu.

Onneksi voin  palata murtan  makunautintoihin tekemällä onkimistani pikkurauduista vastaavanlaista säilykettä. Perkaus, suolaus , savustus, lasipurkkiin, purkki uuniin tai kattilaan kypsymään, jäähdytys. Yhtä hyvää kuin Iceland Watersin aikoinaan tekemät, kauniissa pakkauksissa sekatavarakaupasta, mukaani lähteneet.

Silableikja Islantilainen nimi kuvastaa  erinomaisesti tätä Thingvallavatnetin keskikokoista solakkaa ja nopeaa planktoninsyöjää. Sillinieriä tai sillirautu olisivat molemmat osuvia käännöksiä. Silableikja muistuttanee kaikkein parhaiten järven alkurautua. Kala on maksimissaan nelikymmensenttinen, kilon painoinen ja hopeansävyinen . Se on sopivan kokoinen urheilukalastajien saalis. 

Kotijärveni vastine Silableikjalle voisi olla keväällä maalis-huhtikuussa pilkittävissä oleva kolmeneljäsataagrammainen merirautu. On hieman samannäköinenkin.

Sillirautu kutee myöhään loka-marraskuussa. Kutuasussaan kala on värittyneempi oranssine vatsoineen  ja  tummentuneine sävyineen. Yhteistä kaikille rauduille ovat evien valkoiset reunat. Siitä ne tunnistaa.

Dvergbleikja  kääpiörautu vaihtoehtoisesti pikkurautu. On hyvin pieni rautu. Se kasvaa maksimissaan reilun kymmenen sentin mittaan. Pikkurautu on toinen Thingvallavatnetin kotilonsyöjistä kotiloraudun lisäksi.  Kuvan pienen raudun sain samalta tunturijärveltä Thingvallavatnetin läheiseltä tunturijärveltä kuin ennätyskalani, toukokuussa 1983. Kääpiörautu on aikalailla  tämännäköinen. 

Ravintoon kuuluu muitakin pohjaeläimiä.  Se on kala jonka usea Thingvellirissä käynyt matkailija on nähnyt. Kuvassa Alsvågvannetin rautuja. Pienin ja tumma on sekin  kuin Thingvallavatnetin pikkurautu

Rauduista pienin voi nousta Öxara' jokeen. Ja sivu-uomiin. Osa kaloista on näiden uomien vakioasukkeja. Kun matkailijat kulkevat kansallispuiston polkuja, heillä on mahdollisuus heittää  sillalta kolikoita vedellä täyttyneeseen maanrepeämäuomaan pikkurautujen ihmeteltäväksi. Joskus myös suuret kotiloraudut eksyvät sinne matkailijoiden ihmeteltäviksi. 

Pielavedellä meillä on sanonta ahvenen kutuun kerkeää hitaampikin kalamies. Pikkuraudulla on samanlainen meininki. Kutevia kaloja tapaa loppukesästä joulukuun alkuun. 

Urriði Järvitaimen on Islannin suurimman järven tavoitelluin saalis. Juuri Thingvallavatnetista pyydystetään Euroopan kookkaimmat  vuosi toisensa jälkeen. Syynä taimenten jättikokoon on  runsas murtakanta. Sopivan kokoinen, rasvainen murta on taimenen pääravintoa.  murtaparvet tulevat loppukesästä rannan tuntumaan  ja niiden mukana taimenet. Ja suuria taimenia jahtaavat urheilukalastajat.  

Olkaa hedelmälliset. Lisääntykää ja täyttäkää järvi Mooseksen kirjaa vapaasti lainaten.      

Ymmärrän luomiskertomuksen kehoituksen Thingvallavatnetissa  toteutuneen. Raudut ovat  evoluution tohinassa löytäneet  kukin oman paikkansa, olleet hedelmällisiä,  lisääntyneet ja täyttäneet järven.                                                                Yhdestä tuli neljä.                                                                                                                                                  -lauri-

Ilmastopakolainen.

Elän vielä pienellä tilallani nuukasti. Melkein omavaraisesti. Suurimman osan ruoastani tuottaen. Kerään , viljelen ja  kalastan. Jalostan, leivon, teen säilykkeet  ja kaikki leivänpäälliset, mehut ja hillot itse. 

 Vaihtotalous kuuluu strategiaani. Vaihdan hirven-. lampaan- , ja poronlihaa sekä merikalaa joko työhön tai  johonkin jota minulla on, kuten perunoihin tai sieniin. 

Taloni on sotien jälkeen  rakennettu, kuusikymmentäluvulla peruskorjattu, hatara räppänäilmastoitu, erinomainen koti, missä on terveellistä asua. Kellari talon alla on viimeisen päälle sellainen, missä perunat säilyvät hyvinä heinäkuulle. Asun vain sadan metrin päässä rannasta. Näkymää vuonoon ei voi rahassa mitata.

Tämä on paratiisi pienituloiselle  sairaseläkeläiselle, pian  eläkeläiselle. Kuulun siihen ryhmään joka määritellään Norjassa sekä Suomessa hyvin  köyhäksi . Minulla ei ole autoa. 

Merikalaa saan entisiltä kollegoilta, rannikkokalastajilta  pientä apua vastaan. Voin suolistaa, koukuttaa siimoja ja  tuoda vaikkapa perunoita tai omatekemiäni säilykkeitä vastineeksi. Tykkään turskasta, koljasta ja ruijanpaltaasta. Syön kalaa 4-5 kertaa viikossa.

Makeanveden kalat pyydystän itse. Virvelöimällä ja pilkkien.  Lähinnä rautua ja taimenta, joskus tulee lohta.

Säästän ruokamenoissa tekemällä kaiken mahdollisen itse. Jalostamalla ja varastoimalla saan sesonkiraaka-aineista  hyvää ruokaa ympäri vuoden. Elämäni keskipiste on maatila, torppa, kalastajaviljelijän  standardi talo. Kuusi kertaa kuusi metriä . Kaksi kerrosta. Tontillani on myös 2002 rakennettu mökki. 

Pystyn ylläpitämään rakennuksiani, maksamaan kaikki pakolliset kustannukset  sekä pitämään kiinni elämäntavastani  juuri ruokapuolella säästämällä ja kaikesta muustakin kulutuksesta tinkimällä. Teen opastuksia. Se tuo tarvittavan lisätulon. 

Ruokamenoni kuukaudessa ovat noin 50e.

Kaikki muuttuu vuonna 2029.

Silloin luonnon ja varsinkin ilmaston kannalta tuhoava eloni ei voi jatkua. Torppani on syntipukki. Jos haluan pelastaa pallon, taloni on oltava tiivis. Energiatiivis. Niin on Euroopan unioni päättänyt. 

Kun asiasta ystäväpiirissä, ennen sen tuloa äänestykseen , keskusteltiin, olin hiljaa. Olin kaapissa. En alkanut väittämään kyseisen lain olevan  hyväosaisten harjoittamaa köyhien ja iäkkäiden  kyykyttämistä. Olevan selkeä tulonsiirto vähäosaisilta rikkaille.

Suotta riidellä, parempi olla hiljaa. Hiljaa olemalla on samaa mieltä, vaikka ei olisikaan.

 Pikku tönöni  kohdalla uusi laki tarkoittaa täydellistä remonttia. Jos en sitä tee (150 000e vähintään ) joudun muuttamaan 1.1.2029 mennessä.  Sen jälkeen tämä viihtyisä paratiisini ja ystävieni tukikohta myös, on asumiskiellossa. 

Ei enää puutarhaa, viljelyä, omavaraisuutta. Tietenkään minulla minimieläkeläisellä ( silloin noin 2000e /kk brutto ) ei ole  lähes kahta miljoonaa Norjan kruunua remonttirahaa. Eikä mitään mahdollisuuksia saada lainaa .  Torppa myyntiin ja muutto taajamaan.  

Remontissa kaikki ikkunat olisi uusittava kolminkertaisiksi. Räppänät laitettava tukkoon  ja eristeeksi seiniin , nykyisen ilman sijaan , puhallutettava uretaania tai selluvillaa.  Yläpohja olisi eristettävä, katto uusittava. Samoin vanhat viemärit. 

Ilmastoinnin pullotiiviissä, mutta valtavan ilmastoystävällisessä talossa hoitaisi  kolmentoista räppänän  painovoimaisen  ilmastoinnin  sijaan suhiseva ja suriseva sekä ruma, mutta hyvin  ekologinen ilmalämpöpumppu. Jo sellaisen kuvitteleminen peikonlehden yläpuolelle tupaani hallitsemaan, ahdistaa. Suljen koko homman mielestäni. Muutto on joka tapauksessa edessä.

Ilmastoystävällinen elämäni on  silloin  deadlinen jälkeen paremmin parlamentin ekomääräyksien, joita Norjankin on noudatettava, mukaista. Se on hyväksyttävää taajamaelämää ja  reilua ympäristön  ja ilmaston huomioon ottavaa  kuluttamista. Ruokamenojen kasvaessa kolmin-  nelinkertaiseksi, on pakko uskotella, että hyviä tuotteita ostamalla, pidämme rattaat paremmin  pyörimässä kuin säästeliäällä omavaraiselolla. 

 Ostoskärryihin  kaikkein  ekologisinta ruokaa lappaessa voin miettiä hiilijalanjälkiasioita ja muita. Nykyään niitä ei tule pohdittua. Eikä kaupassa kovin usein käytyä. Hyvä puoli muutossa on  myös se, että silloin voin keskittyä ihan täysillä muiden valistamiseen. Maapallon pelastamiseen pienestä vuokrakämpästäni käsin.  Omavaraisaskareisiin omasta tahdostaan sidotulle se on vaikeampaa. Eikä kaikkia tuettavia kampanjoita  voi millään muistaa. 

Parempi olla miettimättä. Eihän sitä tiedä olenko tammikuussa 2029 edes elossa.

Jahhas , jos jatkaisi rautujen savustamista ja  säilömistä. Sekä sienisalaatin tekoa.  Leipoakin pitäisi.  Joulu on tulossa ja  sitä ennen myyjäiset. Huomenna on säätä mennä pilkille.                                                                                            -lauri-

Mesto, tauro ja kuteneet siiat

Käypäläisen Pohjola Osa VI

Alta 23.10.2025

Scandic hotellin aulassa annetaan Kalotin rajaneuvonnan toimesta magneettinapin  avulla rinnukseen kiinnitettävä kolmen valtakunnan upea pinssi ja kaulaan roikkumaan laitettava nimilappu. Sitten on vuorossa yhteinen lounas ja seminaarin tervetuliaissanat. 

Kahden päivän aikana käsitellään Integroitumista ja sellaista. Yritystoimintaa. Julkisia tukimuotoja. Koordinointia. Yhteistyötä yli rajojen. Projekteja. Vaikka mitä upeaa. Rajaesteiden haasteet ja europassi työntekijöille ja työn tarjoajille nousevat myös pöydälle.

Miten pitää väki pohjoisessa? Miten saada tänne muuttamaan ? Ja täällä pysymään? Työvoimapula on tosiasia. Myös Suomessa. Muualta tulijoita tarvitaan. Mediassa jatkuvasti esillä olleita maahanmuuttajia. Ilman heitä, jopa ihan Euroopan ulkopuolelta tulleita ei pärjätä. Ei edes Suomessa. Eikä varsinkaan Suomessa, missä väestön ikäjakauuma on pohjolan heikoin.

Lapsiperheitä on pohjoiseen saatava. Nuorempia kuin minä. Meistä eläkeikäisistä huolta pitämään. On siinä urakkaa. Esteitä on kuten Utsjoen kunnanjohtaja Päivi Kontio kertoi. Verotuksen vaikeus rajatyöntekijöille on Suomen pohjoisimmassa kunnassa suuri haaste. Suomen ja Norjan välinen taksisopimus on onneksi  eduskunnan  päätöstä ja tasavallan  presidentti Stubbin alekirjoitusta vaille valmis. Silloin saavat taksit kuskata asiakkaitaan rajan yli ja takaisin. Tietyin edellytyksin.

Upeita esimerkkejä onnistumisista Altan Scandicin seinälle heijastetaan. Åresta, Överkalixista ja Ruijan kylistä. Myös Suomen Kainuusta. Ja pohjanmaalta missä useassa kunnassa on lähes täystyöllisyys. Kirjoitan Suomen Kainuu  erotuksena ruotsalaisten Kainuusta, joka on  Kalixin ja Överkalixin seutukuntaa . Siellä virtaa Kaihnuunväylä. Sieltä ovat monet Altaankin muuttaneet. He, joita kveeneiksi kutsuttiin.

Pakko uskoa, että vierastamani Power pointti tai joku sellainen on kätevä. Kelpaa heikommin näkevän  asioita suuresta  kuvasta sisäistää. Varmuuden vuoksi  etupenkistä käsin. Kahvia ja kahvileipää siinä samalla nauttia. 

Pääsin minäkin  esiintymään. Arin kanssa hänen  perustamastaan  facebook ryhmästä  Suuntana Pohjois-Norja, kertomaan. Olemme onnistuneet saamaan yli  satatuhatta pohjoisen Norjan palkisista kiinnostunutta suomalaista jäsentä. Viime aikoina myös norjalaisia. Se on valtava määrä. Yhtä paljon kuin suomalaisessa suuressa kaupungissa.  Sellainen vakuutti  järjestävän tahon. Kutsu tuli. Sellaisista kutsuista ei kieltäydytä. 

Kotiinviemisiksi kahdenkymmenen minuutin esiintymisestä tuli kokonainen paketillinen kveenikahvia.

Paras kotiinviemiseni on  Arin hotellin eteen parkkeeraaman Volvon viileään takakonttiin eilen illalla  yöksi jättämässäni matkalaukussa. Tänään seminaarin päätyttyä otan sen ja lennän Tromssaan. 

Huomenaamuna jatkan kotiin Gisløyalle. Puran laukkuni. Kaivan esiin Lillehammerin olympialaisten mallin mukaan  käsintehdyn villapaidan sisällä olevat pakastepusseihin, sanomalehtipaperiin ja pyyhkeisiin sekä villasukkiin pakatut neljä siikaa. Kaksi syötiin kuormasta.

Kalat ovat Kiirunan kupeeessa olevan Alttajärven leirintäalueen rannasta  tiistaina pyydystettyjä. Yllättäen jäätyneestä järvestä suurella vaivalla haettuja. Vielä maanantaina Alttajärvi lainehti. Oletin samaa tiistaista. Olin väärässä. Kaksisenttisessä jäässä soutamisessa on omat haasteensa.

Talvi yllätti kuten on tapana tällaisisa tilanteissa sanoa.

Talvi ei oikeasti  yllättänyt. Se tuli kuten kuuluikin. En vaan osannut luonnon merkkejä lukea. Toisin oli Paulaharjun aikaan, hänen kerätessään suomalaisten tarinoita Pohjois-Ruotsissa ja Ruijassa. Silloin elettiin luonnosta, luontoa tulkiten, sitä ymmärtäen, luonnon ehdoilla.

Siiat tekivät pitkän matkan .  Alttajärveltä autokyydillä  halki Ruotsin  Rovaniemelle saakka. Sitten Tapiolan asuinalueelle olevaan pakastimeen. Sen jälkeen jäätyneessä tilassa toisessa autossa tänne.

Paulaharjuun palatakseni juuri hänen kirjansa Kiveliöitten kansaa on minua näihin siikoihin inspiroinut. Ja rautuihin. Kyseessä on eräänlainen pakkomielle. Englanniksi sanotaan  to do.

Olen halunnut kalastaa kuin tarinoiden kalamiehet. Samoissa paikoissa. Samaan aikaan vuodesta ja samoilla menetelmillä. Olen halunnut  syödä samalla tavalla laitettua kalaa  kuin aikoinaan Kiveliöitten kansalla oli tapana.

Olen halunnut tehdä meskusta sekä tauroa ja nauttia herkullista mätiä. Niinkuin silloin ennen.

 " Otettiin talteen myös siian ja raudun suolet, heitettiin pataan, pieksettiin härkkimellä ja keitettiin sakea puuro, mesto. Ja se oli ruoka niin rasvainen, että puolet oli puuroa, puolet kuuta. Kun  sitä otti lusikkaan ei se kaivannut voisilmää, eikä mitään muutakaan. "

"Ja tauroa syötiin sekä myös mätiä. " 

 "Mätiä saatiin niin paljon, että kymmenin tuohiportein koottiin sitä tuomisiksi kotiväelle"

"Mutta vielä ankarampi oli jukkasjärveläisten syksyinen Tornionjärven pyytöretki. Lähdettiin perttulilta rauvun kuthuun ja rähjättiin kylmillä tunturiperillä mikkeliin asti "

"Kun tuli päiväpaiste, ja rautu maikkui kirkkaalla ulapalla, niin että toisinaan koko järvenpinta värisi ja sirisi kuin olisi vettä satanut, oli hauskaa — ja pian oli rasvaista rautua verkot täynnä."

Ei ollut rautua järvenpinnassa värisemässä. Eivät verkot täyttyneet. Kutu oli sekä raudulta että siialta  ohi. Mätiä sentään tuli reilun puolitoistakiloisen vatsaontelosta omiksi tarpeiksi. Sitä Tromssan lentokentän odotusaulassa huikopalana nautin. 

 

Meston keitto jää seuraavaan syksyyn . Kudusta toipuvat siiat  olivat nälissään itsensä  tankanneet. Suolensa täyteen pikku elukoita hottkineet. Ne olivat  mestoon kelpaamattoat . Samuli Paulaharjun kirjassaan mainitsemaa  rasvaakaan ei vatsaontelosta löytynyt.

                                                         Savuun menevät

Mutta kun tuli päiväpaiste, ja rautu maikkui kirkkaalla ulapalla, niin että toisinaan koko järvenpinta värisi ja sirisi kuin olisi vettä satanut, hauskaa — ja pian oli rasva