Pohjoisten vesien Greta Garbo

Svefi Hostelli Haaparanta 25.3.

Pohjoisten vesien Greta Garbo.

Haaparanta on Tornio-Haaparanta kaksoiskaupungin pienempi osanen, joka Ruotsin kuninkaan oli ihan pakko perustaa  sen jälkeen kun Tornio jäi Haminan rauhan neuvotteluissa osaseksi Suomen suuriruhtinaskuntaa. Rajajoeksi sovittiin  Väylä eli Tornionjoki aiemmin kaavaillun Kaalasväylän eli Kainuun väylän eli  Kalixjoen sijaan.     Kaalasväylä

Suomesta tuli siinä  hötäkässä osa suurta ja mahtavaa  Venäjää. Keisarikunnan lapsi. Ikkuna länteen. Suuriruhtinaskunta.  Autonominen, puoli-itsenäinen valtio. Yhteydet Ruotsiin heikkenivät, myös pohjoisessa. Katse Suomessa siirtyi itään. Ainakin Pielavedellä missä Katajamäen isännät jo 1800-luvun puolesta välistä lähtien halkoja Pietariin kuskattavaksi tekivät. 

Haaparannalla, niin pitää sanoa Haaparannassa sanan sijaan, voi käypäläinen kokea historiaa, palasen rajakaupungin  tarinaa. Suuria ja dramaattisia hetkiä, vallankumouksia ja maailmansotia, merkkihenkilöitä, vakoilijoita. Lenininkin.  Ajalta jolloin pieni väylän varren kyläpahanen koko maailman keskipisteenä oli.

 

Mutta ei tarvitse. Kukaan ei pakota käymään historiallisissa paikoissa, rautatieasemalla, kirkossa, kaupungin hotellissa ja muissa sellaisissa kohteissa. Keskuspuiston historia-info taulut voi jättää lukematta. Voi tyytyä ottamaan kuvan upeasta Kaupunginhotellista ja käydä ostamassa systembolagissa parin desin pienissä tetroissa myytävää yllättävän  korkealaatuista viiniä. 

Haaparannan kaupoissa, tukuissa  ja outleteissa saa tyydytettyä  halvalla saamisen tarpeen. Voi hamstrata kotiin vietäväksi kaikkea mitä ei tarvitse. Ikea ja makeisia tarjoavat jättiläishallit sekä nuuskakauppiaat houkuttelevat tuhansia joka päivä rahoistaan  luopumaan.

Malmirata                                                                                                                                                Minulla Haaparanta on välietappi matkalla Norjasta Suomeen ja takaisin. On ollut vuosia. Tulen kaupunkiin yleensä junalla. Eläkeläisenä matkustan halvalla. Juna- ja bussiliput  eivät Ruotsissa ja Norjassa  kalliiksi tule. Pohjoisen junan osuudella Narvikista Haaparannelle ei ole wifiä. Ja jos on itsekuria, eikä  sorru käyttämään matkapuhelimen yhteyksiä, on mahdollista saada  puolen vuorokauden sometauko. Valveilla ollessa. 

Lukeminen on olemisen, ihmisten tarkkailun ja kahvin juonnin sekä nukkumisen  ja upeiden maisemien ihailun lisäksi suositeltavaa tekemistä.

Matkalukemisenani on  yleensä  työhöni liittyviä kivoja  esitteitä, matkaoppaita ja karttoja. Perussettiä. On silmille, aivoille ja keholle  hyväksi  pitää käsissään konkreettista. Ahmia kansiin ja sivuille rajattua tuoksuvaa  ja sormin tunnusteltavaa. Faktaa, tunnelmia ja tarinoita. Luoda niistä mieleisensä maisemien vaihtuessa junan hitaasti edetessä ja vähänväliä pysähdellessä yksiraiteisen levikkeille.

Malmiradalla onnistun  menemään ulottuvuuteen joka on nettiä suurempi. Kuin merillä olisin. 

Silvervägen  

Eilen matkalukemistani oli Silvervägen. Ei  Stina Nilssonin palkittu dekkari vaan toinen.  Arjeplogin kunnan vuosittain julkaisema matkailuesite, mainos. Silvervägen on  korkealaatuinen, erinomaisesti tehty matka Ruotsin halki Norjaan. Kuusikymmentä sivua koettavaa valtatie numero 95 varrella.

Matkallani pääsin tutustumaan Hopeatien ihmisin ja luontoon. Arkeen ja juhlaan. 

Heti esitteen avattuani sain selville  kuinka Laisdalenin vesijättömailla aikoinaan lehmiä laidunnettiin. Jokivarren niittyjen heinät latoihin korjattiin  ja samalla elinympäristö rikkaana sitä tiedostamatta pidettiin. Alue on lintujen ystävän paratiisi, joka nykyään, karjatalouden hiivuttua, pidetään niittynä  talkoovoimin. 

Muutos Silvervägen tarjoaa sivuillaan useamman artikkelin Arjeplogin  alueen tunturiluonnossa tapahtuneesta ja tapahtuvasta.  Luonto muuttuu. Ilmastonmuutoksen seuraukset näkyvät, samoin kuin perinteisten elinkeinojen katoamisen aiheuttamat. 

Variksenmarja valtaa tunturiylänköjä. Aromikas ja mehukas vaeltajan  virkistäjä  onkin pahis , joka ravintököyhänä, kovalehtisenä ja röyhkeänä  varpuna luonnonvaraisten tunturinisäkkäiden ja muiden elollisten ravintonaan käyttämät kasvit syrjäyttää. Porokin kärsii tästä dramaattisesta muutoksesta. 

Jäätiköt sulavat, vauhti on valtava, dramaattinen. Pääsin tietoiseksi ilmiön suuruudesta luettuani artikkelin. Siitä kuinka  kaikki muuttuu. Jäätikön alta paljastunut alaston maa eroosiolle alttiiksi joutuu. Virtaus Piitimejokeen kasvaa, kun Sulitjelman jäätiköt, kuten Sallajiegna, kiihtyvään tahtiin sulavat. Miksi jäätikköjoki ei ole nimeltään Sallajoegnajohka. Sulamisvedet ne joen synnyttävät , alkuun laittavat. 

Jäätiköistä jää jäljelle paljas maaperä. Hiljalleen se saa suojakseen  kasvipeitteen. Niin on uskottava. Tuttu rajajäätikkö, josta ryhmäni  Norjasta Ruotsin puolelle tullessa taukopaikalla  kuvia ottaa, kokee kovia. 

Ilmiö on kaikessa kurjuudessaan kiehtova. Tiedä mitä jäätikön kätkemänä paljastuu. Ehkäpä pohjoinen peuranmetsästäjä muumioituneena. Ainakin hänen metsästysaseitaan ja kalanpyydyksiä. Arkeologi Marcus Fjällström on tohkeissaan avautuvista mahdollisuuksista Maria Söderbergin loistavasti kirjoittamassa artikkelissa visioidessaan. 

Arjeplogin keskusta vilkas kohtauspaikka.  Kansainvälisessä kunnassa on rikas kulttuurielämä.  Paljon tapahtumia. Monikulttuurisuus on voimissaan. Avaruudesta kertoo urheilun, ulkoilmaelämän ja ns. korkeakultuurin yhteiselo. Vuosittainen suurtapahtuma kirja ja vaellus kokoaa ihmisiä ympäri Ruotsia ja maailmaltakin. Luentoja, matineoita, vaelluksia ja grilli-iltoja. Terve sielu terveessä ruumiissa. Ravintoa molemmat kaipaa. 

Piitimen saamelaisuus on myös esillä  Silvervägen lehdessä useammankin artikkelin voimin. Kieli on henkitoreissaan oleva pieni vähemmistökieli, yksi yhdeksästä. Aktivisia käyttäjiä on parikymmentä. Yksi  heistä on  Elsy Grankvist, jonka kertomus elämästään ja kuihtuvasta kielestä on  vähemmistön asemaa avaava positivishenkinen ja toivoa antava. Samaan teemaan liittyy juttu kaukaisesta Aleksgiehtan kylästä ja sen asukkaista.  Piitimen saamen kulttuuriperintöä digitalisoidaan ja käytössä olleiden luonnonyrttien  nimistöä laaditaan. Ennenkuin perintö katoaa ihmisten vanhetessa ja kuollessa.  Lehdestä saa luke myös näistä. 

 Arjeplogin teollisuus on saanut paikkansa artikkelissa missä kerrotaan Lars Sundströmin suuresta unelmasta koota moottoroitujen kelkkojen historiaa  ja etsiä  tulevaa museotaan varten Arjeplogissa sarjatuotantona valmistettuja Ruotsin ensimmäisiä  telallisia lumikulkuneuvoja , kuten niitä 50- ja 60-luvulla kutsuttiin . Kelkat keksittiin, suunniteltiin ja rakennettiin pienissä nyrkkipajoissa. Nimeltään ne olivat Härken, Sputnik ja Fjällrev. Härkä, Sputnik ja Naali. 

Sarjatuotanto aloitettiin ja  sen jälkeen kun Ruotsin tekniikan maailmassa oli juttu Härkenistä neuvottelut  Huskvarnan kanssa massatuotannon siirtämisestä tunnetun tuotemerkin suojiin aloitettiin. Amerikkalaiset kuitenkin vetivät välistä eikä kieltämättä kömpelö lumikone pystynyt haastamaan jenkkien modernien moottorikelkkojen alkumuotoja. 

Arjeplogin  moottoroituja lumiahkiota valmistettiin kaiken kaikkiaan alun toistasataa kappaletta. Vimeiset Härkenit tulivat markkinoille 1965.

Veritie  Lahteni iohdattaa minut Ruotsin läpi Norjaan. Laskeudummme Junkerdalenin kautta ranikolle ja jatkamme pohjoiseen.  Siellä Rognanin kunnassa sijaitsee saksalaisten miehitysaikana jugoslavialaisilla sotavangeilla pakkotyönä rakentama veritie, Blovegen. Nimensä tie sai Marjan Banjacin  saksalaisen vartijan luodista kuiviin vuotavan veljensä verellä tietyömaan kallionleikkaukseen  maalaaman ristin mukaan. Kuulema risti vuotaa verta ja pysyy kirkkaan punaisena. Alueella on veritiemuseo. 

Hopeatie, Silvervägen on nimetty Ruotsin ja Norjan rajaseudulla sijainneen  Nasa- vuoren  alueella olleen hopeakaivoksen ja siellä louhitun hopean ja lyijyn  kuljetusreittien  mukaan. Ruotsi tarvitsi suurvalta-aikanaan rahaa paikatakseen  sotien raunioittamaa talouttaan. Kaivos perustettiin. Sen työntekijät olivat lähes pakkotyönomaisessa suhteessa ja väkisin rekrytoituja. Useimmat heistä saamelaisia. 

Malmi kuljetettiin poroilla Pohjanlahden rannikolle Skellefteån satamaan. Malminkuljetukseen käytetyistä  ja muistakin ahkioista löytyy tarinaa minulle muutaman päivän tiiviin perehtymisen jälkeen klassikoksi muodostuneessa lehdessä.  Malmin louhinta oli kolonialismia räikeimmillään. Oman maan sisällä. Hopeatie on haihduttanut  pimeän puolen ja antanut nimensä monelle yritykselle ja tapahtumalle. Nimen historiaan, traagiseen ajanjakson Arjeplogin tarinassa pääsee tutustumaan Silvermuseet museossa. 

Järvet.  Saan lukea Arjeplogin olevan eläväinen suuri kunta, kahden suuren järven Skellefteåjokeen  virtaavien  Hornavatnetin ja Uddjauren  lapsi. Hornavatn on Ruotsin syvin ja Uddjaure puolestaan laaja ja hyvin kalarikas matala hieman Saimaan järviin  verrattava säännöstelty allas. 

Hornavatn on aiemmin ollut merkittävä liikenneväylä ja kala-aita. Nykyään sisävesiliikennettä ei juuri ole, mutta järvillä  touhutaan kalastuksen lisäksi  paljon varsinkin talvisin. Kun saksalaiset autojätit kulkuneuvojaan, moottoreita ja renkaita sekä hallintalaitteita  talviolosuhteissa jääradoilla  testaavat. 

Testaustoiminta  on vilkastuttanut kunnan matkailua ja tarjonnut työpaikkoja monille. Uusi hotellikin pärjää majoittaessa toista tuhatta  kansainvälistä insinööriä ja mekaanikkoa talvikauden ajaksi. Silverhatten hotellissa ryhmänikin yöpyvät. Saksan vaikutus näkee huoneissa vaikkapaa saksankielisinä tv kanavina.

Arjeplogin lukio on kytketty mukaan. Koulussa saa normaalin opetuksen lisäksi koulutusta autopuolen juttuihin, perehdytystä talvitestaukseen Ja samalla valmiudet työllistyä alalle tulevaisuudessa . 

Mainokset  Silvervägen rahoitetaan ilmoitusten ja mainosten avulla. Kunta osallistuu sen painatus kustannuksiin. Laatuun on satsatu. Mainokset ovat erinomaisesti laadittu. Monennäköisiä esitteitä, lehtisiä ja lappusia, vihkoja olen nähnyt. Harvoin näin tasokasta. Esimerkkinä voisi mainita tapas ravintola Krajan mainoksen. Se käy  kunnianosoituksesta pohjoisen puhtaille raaka-aineille. Kaloille, marjoille yrteille ja riistalle. 

Pohjoisten vesien Greta Garbo

Harjus, hauki, ahven, rautu ja taimen ovat  aina olleet  luonnonmarjojen, riistan ja porojen lisäksi tärkeä osa Arjeplogin omavaraiselämää , tärkeimmät saaliskalat arktisessa selviytymisessä. Nykyään kalastus on yhä enemmän  elämyspohjaista. Siihen puoleen sain uppoutua Håkan Stenlundin mukaansatempaavassa artikkelissa Fiskedrömmar i Arjeplog. 

Kuinka kauniisti ja kunnioittavasti hän retkistään ja  saaliskaloista kirjoittaakaan. Kolme suosikkia rautu, harjus ja taimen saavat pääsosan.

  

Harjus on Håkanin mukaan timjamille tuoksuva aurinkokala, virtavesien hillitty kaunotar jonka purjemainen selkäevä lumoaa,hohtaa spektrin kaikissa väreissä auringon säteiden tunkeutuessa saaliskalan evän läpikuultavan ihon läpi. 

Taimen puolestaan  on opportunisti.Viihtyy kaikissa kylmissä vesissä. Se on järvien ja jokien valtias. Voimakas taistelija, joka usein selviytyy kaksinkamppailusta perhokalastajaa vastaan voittajana. Monet ovat kerrat . Yksi on muistissa päällimmäisenä. Se  veden pinnan rikkonut, ilmaan hypännyt ja siellä perhon irti ravistellut  suurtaimen . Se on uniin tullut. Vaikka hän samoille vesille on kerta toisensa jälkeen uudestaan palannut toista kohtaamista juuri tämän jätin kanssa ei ole vielä tullut . Ei vielä... 

No entäs sitten rautu. Rautu on  minullekin jotain erikoista, sen väritys, sen mystisyys ja sen historiallinen  viesti jääkauden jälkeisestä ajasta. Talven rautupilkintäjakso  on vuoden parasta aikaa , rautuaika on laatuaikaa. 

Håkanille rautu  on  tavoitelluin saaliskala. Monien tarinoiden lähde. Suurrautu, oikea jätti, joka nappasi perhoon, mutta silleen kevyesti. Ettei koukku suupieleen uponnut.  Sitten se nousi pintaan näyttäytyi, katsoi kalastajaa,  sylkäisi  perhon pois ja katosi. Eikä enää palannut.

Sellainen on rautu, pohjoisten tunturiylänköjen vesien Greta Garbo. Kukas muukaan kuin mykkäelokuvien aikaan maineeseen ponnahtanut jumalainen Greta  sopisi kuvaamaan maailman ylivoimaisesti kauneinta kalaa. Ollaanhan Ruotsissa ja perimmäisten kysymysten äärellä.

                                                               -lauri-

Jää

Riite. 

Laskin verkot . Kerkesin  ennen pimeää. Oli pilvistä ja tyyntä. Plussan puolella. Järvi sula. Siika kutenut. Halusin edes  muutaman. Vähän mätiä. Yöllä  selkeni. Pakasti. Veti järven riitteeseen. Sen se mokoma teki.

Jäätyminen                                   

Viisisenttinen  kestää kävellä. Jos on tihkusadetta ja plussalla, kalat ovat  kesyjä. Vain ihan matalassa. Varovasti kun liikkuu, luistattamalla. Sitten hamarapuolella lyö. Jokunen minuutti on  aikaa ottaa ennen kuin kala virkoaa. Kolkkaamiseksi sitä sanovat.

Huutaa lunta.                                                                                                                                           Pakkasella jää  alastomana ääntelee, on levoton , tekee railoja, lunta päälleen ulvoo . Kalat verkkoon  ajaa. Silloin on aika.                                                                                                                                                                    

Kohva                                                                                                                                                            Arempia ovat kalat kirkkaan aikaan. Eivät  helpolla tule. Syöttiin ota. Uivat vaan. Kun sataa lunta ja jään alla pimenee niitä metristä ja matalemmasta saa. Kohvan aikaan.

Jäätää.

Pienikin pakkanen jäätää  avannon  ja siiman.  Ja kalat kohmeeseen . Ovat sitten helpompi konttiin laittaa. 

Hyyhmä

Lounaasta matala tulee. Lunta  räntää ja vettä. tuo. Lämpöaallon. Hyyhmän, joka tiensä   aikanaan jään alle vetenä löytää, synnyttää.

Lautat

Yli puolimetristä  oli. Sitten satoi. Lauhtui. Myrskysi. Järvi tulvi. Jää nousi, lautoiksi rannoillta lohkeili. Kantoi  kuitenkin kulkijan ja koiran.

Lohkareet

Kuukauteen  ei satanut, vettä antanut. Laskujoki virtasi. Veden vei. Järvi pakeni. Lohkareet jäi.

Puikkoontunut

Sulatti sohjon ja hyyhmän ja kohvan. Rautajään puikkoonnutti . Kevät.

Sulatti

Aurinko, tuuli tai sade. Joka tapauksessa jokin ne sulatti. Vaikka pakkasöinä  vähän vastustelivat. Riitteeksi sulavaa  jäätivät. Turhaan. Järvi vapautui.

 

-lauri-

Ilmastopakolainen.

Elän vielä pienellä tilallani nuukasti. Melkein omavaraisesti. Suurimman osan ruoastani tuottaen. Kerään , viljelen ja  kalastan. Jalostan, leivon, teen säilykkeet  ja kaikki leivänpäälliset, mehut ja hillot itse. 

 Vaihtotalous kuuluu strategiaani. Vaihdan hirven-. lampaan- , ja poronlihaa sekä merikalaa joko työhön tai  johonkin jota minulla on, kuten perunoihin tai sieniin. 

Taloni on sotien jälkeen  rakennettu, kuusikymmentäluvulla peruskorjattu, hatara räppänäilmastoitu, erinomainen koti, missä on terveellistä asua. Kellari talon alla on viimeisen päälle sellainen, missä perunat säilyvät hyvinä heinäkuulle. Asun vain sadan metrin päässä rannasta. Näkymää vuonoon ei voi rahassa mitata.

Tämä on paratiisi pienituloiselle  sairaseläkeläiselle, pian  eläkeläiselle. Kuulun siihen ryhmään joka määritellään Norjassa sekä Suomessa hyvin  köyhäksi . Minulla ei ole autoa. 

Merikalaa saan entisiltä kollegoilta, rannikkokalastajilta  pientä apua vastaan. Voin suolistaa, koukuttaa siimoja ja  tuoda vaikkapa perunoita tai omatekemiäni säilykkeitä vastineeksi. Tykkään turskasta, koljasta ja ruijanpaltaasta. Syön kalaa 4-5 kertaa viikossa.

Makeanveden kalat pyydystän itse. Virvelöimällä ja pilkkien.  Lähinnä rautua ja taimenta, joskus tulee lohta.

Säästän ruokamenoissa tekemällä kaiken mahdollisen itse. Jalostamalla ja varastoimalla saan sesonkiraaka-aineista  hyvää ruokaa ympäri vuoden. Elämäni keskipiste on maatila, torppa, kalastajaviljelijän  standardi talo. Kuusi kertaa kuusi metriä . Kaksi kerrosta. Tontillani on myös 2002 rakennettu mökki. 

Pystyn ylläpitämään rakennuksiani, maksamaan kaikki pakolliset kustannukset  sekä pitämään kiinni elämäntavastani  juuri ruokapuolella säästämällä ja kaikesta muustakin kulutuksesta tinkimällä. Teen opastuksia. Se tuo tarvittavan lisätulon. 

Ruokamenoni kuukaudessa ovat noin 50e.

Kaikki muuttuu vuonna 2029.

Silloin luonnon ja varsinkin ilmaston kannalta tuhoava eloni ei voi jatkua. Torppani on syntipukki. Jos haluan pelastaa pallon, taloni on oltava tiivis. Energiatiivis. Niin on Euroopan unioni päättänyt. 

Kun asiasta ystäväpiirissä, ennen sen tuloa äänestykseen , keskusteltiin, olin hiljaa. Olin kaapissa. En alkanut väittämään kyseisen lain olevan  hyväosaisten harjoittamaa köyhien ja iäkkäiden  kyykyttämistä. Olevan selkeä tulonsiirto vähäosaisilta rikkaille.

Suotta riidellä, parempi olla hiljaa. Hiljaa olemalla on samaa mieltä, vaikka ei olisikaan.

 Pikku tönöni  kohdalla uusi laki tarkoittaa täydellistä remonttia. Jos en sitä tee (150 000e vähintään ) joudun muuttamaan 1.1.2029 mennessä.  Sen jälkeen tämä viihtyisä paratiisini ja ystävieni tukikohta myös, on asumiskiellossa. 

Ei enää puutarhaa, viljelyä, omavaraisuutta. Tietenkään minulla minimieläkeläisellä ( silloin noin 2000e /kk brutto ) ei ole  lähes kahta miljoonaa Norjan kruunua remonttirahaa. Eikä mitään mahdollisuuksia saada lainaa .  Torppa myyntiin ja muutto taajamaan.  

Remontissa kaikki ikkunat olisi uusittava kolminkertaisiksi. Räppänät laitettava tukkoon  ja eristeeksi seiniin , nykyisen ilman sijaan , puhallutettava uretaania tai selluvillaa.  Yläpohja olisi eristettävä, katto uusittava. Samoin vanhat viemärit. 

Ilmastoinnin pullotiiviissä, mutta valtavan ilmastoystävällisessä talossa hoitaisi  kolmentoista räppänän  painovoimaisen  ilmastoinnin  sijaan suhiseva ja suriseva sekä ruma, mutta hyvin  ekologinen ilmalämpöpumppu. Jo sellaisen kuvitteleminen peikonlehden yläpuolelle tupaani hallitsemaan, ahdistaa. Suljen koko homman mielestäni. Muutto on joka tapauksessa edessä.

Ilmastoystävällinen elämäni on  silloin  deadlinen jälkeen paremmin parlamentin ekomääräyksien, joita Norjankin on noudatettava, mukaista. Se on hyväksyttävää taajamaelämää ja  reilua ympäristön  ja ilmaston huomioon ottavaa  kuluttamista. Ruokamenojen kasvaessa kolmin-  nelinkertaiseksi, on pakko uskotella, että hyviä tuotteita ostamalla, pidämme rattaat paremmin  pyörimässä kuin säästeliäällä omavaraiselolla. 

 Ostoskärryihin  kaikkein  ekologisinta ruokaa lappaessa voin miettiä hiilijalanjälkiasioita ja muita. Nykyään niitä ei tule pohdittua. Eikä kaupassa kovin usein käytyä. Hyvä puoli muutossa on  myös se, että silloin voin keskittyä ihan täysillä muiden valistamiseen. Maapallon pelastamiseen pienestä vuokrakämpästäni käsin.  Omavaraisaskareisiin omasta tahdostaan sidotulle se on vaikeampaa. Eikä kaikkia tuettavia kampanjoita  voi millään muistaa. 

Parempi olla miettimättä. Eihän sitä tiedä olenko tammikuussa 2029 edes elossa.

Jahhas , jos jatkaisi rautujen savustamista ja  säilömistä. Sekä sienisalaatin tekoa.  Leipoakin pitäisi.  Joulu on tulossa ja  sitä ennen myyjäiset. Huomenna on säätä mennä pilkille.                                                                                            -lauri-

Mesto, tauro ja kuteneet siiat

Käypäläisen Pohjola Osa VI

Alta 23.10.2025

Scandic hotellin aulassa annetaan Kalotin rajaneuvonnan toimesta magneettinapin  avulla rinnukseen kiinnitettävä kolmen valtakunnan upea pinssi ja kaulaan roikkumaan laitettava nimilappu. Sitten on vuorossa yhteinen lounas ja seminaarin tervetuliaissanat. 

Kahden päivän aikana käsitellään Integroitumista ja sellaista. Yritystoimintaa. Julkisia tukimuotoja. Koordinointia. Yhteistyötä yli rajojen. Projekteja. Vaikka mitä upeaa. Rajaesteiden haasteet ja europassi työntekijöille ja työn tarjoajille nousevat myös pöydälle.

Miten pitää väki pohjoisessa? Miten saada tänne muuttamaan ? Ja täällä pysymään? Työvoimapula on tosiasia. Myös Suomessa. Muualta tulijoita tarvitaan. Mediassa jatkuvasti esillä olleita maahanmuuttajia. Ilman heitä, jopa ihan Euroopan ulkopuolelta tulleita ei pärjätä. Ei edes Suomessa. Eikä varsinkaan Suomessa, missä väestön ikäjakauuma on pohjolan heikoin.

Lapsiperheitä on pohjoiseen saatava. Nuorempia kuin minä. Meistä eläkeikäisistä huolta pitämään. On siinä urakkaa. Esteitä on kuten Utsjoen kunnanjohtaja Päivi Kontio kertoi. Verotuksen vaikeus rajatyöntekijöille on Suomen pohjoisimmassa kunnassa suuri haaste. Suomen ja Norjan välinen taksisopimus on onneksi  eduskunnan  päätöstä ja tasavallan  presidentti Stubbin alekirjoitusta vaille valmis. Silloin saavat taksit kuskata asiakkaitaan rajan yli ja takaisin. Tietyin edellytyksin.

Upeita esimerkkejä onnistumisista Altan Scandicin seinälle heijastetaan. Åresta, Överkalixista ja Ruijan kylistä. Myös Suomen Kainuusta. Ja pohjanmaalta missä useassa kunnassa on lähes täystyöllisyys. Kirjoitan Suomen Kainuu  erotuksena ruotsalaisten Kainuusta, joka on  Kalixin ja Överkalixin seutukuntaa . Siellä virtaa Kaihnuunväylä. Sieltä ovat monet Altaankin muuttaneet. He, joita kveeneiksi kutsuttiin.

Pakko uskoa, että vierastamani Power pointti tai joku sellainen on kätevä. Kelpaa heikommin näkevän  asioita suuresta  kuvasta sisäistää. Varmuuden vuoksi  etupenkistä käsin. Kahvia ja kahvileipää siinä samalla nauttia. 

Pääsin minäkin  esiintymään. Arin kanssa hänen  perustamastaan  facebook ryhmästä  Suuntana Pohjois-Norja, kertomaan. Olemme onnistuneet saamaan yli  satatuhatta pohjoisen Norjan palkisista kiinnostunutta suomalaista jäsentä. Viime aikoina myös norjalaisia. Se on valtava määrä. Yhtä paljon kuin suomalaisessa suuressa kaupungissa.  Sellainen vakuutti  järjestävän tahon. Kutsu tuli. Sellaisista kutsuista ei kieltäydytä. 

Kotiinviemisiksi kahdenkymmenen minuutin esiintymisestä tuli kokonainen paketillinen kveenikahvia.

Paras kotiinviemiseni on  Arin hotellin eteen parkkeeraaman Volvon viileään takakonttiin eilen illalla  yöksi jättämässäni matkalaukussa. Tänään seminaarin päätyttyä otan sen ja lennän Tromssaan. 

Huomenaamuna jatkan kotiin Gisløyalle. Puran laukkuni. Kaivan esiin Lillehammerin olympialaisten mallin mukaan  käsintehdyn villapaidan sisällä olevat pakastepusseihin, sanomalehtipaperiin ja pyyhkeisiin sekä villasukkiin pakatut neljä siikaa. Kaksi syötiin kuormasta.

Kalat ovat Kiirunan kupeeessa olevan Alttajärven leirintäalueen rannasta  tiistaina pyydystettyjä. Yllättäen jäätyneestä järvestä suurella vaivalla haettuja. Vielä maanantaina Alttajärvi lainehti. Oletin samaa tiistaista. Olin väärässä. Kaksisenttisessä jäässä soutamisessa on omat haasteensa.

Talvi yllätti kuten on tapana tällaisisa tilanteissa sanoa.

Talvi ei oikeasti  yllättänyt. Se tuli kuten kuuluikin. En vaan osannut luonnon merkkejä lukea. Toisin oli Paulaharjun aikaan, hänen kerätessään suomalaisten tarinoita Pohjois-Ruotsissa ja Ruijassa. Silloin elettiin luonnosta, luontoa tulkiten, sitä ymmärtäen, luonnon ehdoilla.

Siiat tekivät pitkän matkan .  Alttajärveltä autokyydillä  halki Ruotsin  Rovaniemelle saakka. Sitten Tapiolan asuinalueelle olevaan pakastimeen. Sen jälkeen jäätyneessä tilassa toisessa autossa tänne.

Paulaharjuun palatakseni juuri hänen kirjansa Kiveliöitten kansaa on minua näihin siikoihin inspiroinut. Ja rautuihin. Kyseessä on eräänlainen pakkomielle. Englanniksi sanotaan  to do.

Olen halunnut kalastaa kuin tarinoiden kalamiehet. Samoissa paikoissa. Samaan aikaan vuodesta ja samoilla menetelmillä. Olen halunnut  syödä samalla tavalla laitettua kalaa  kuin aikoinaan Kiveliöitten kansalla oli tapana.

Olen halunnut tehdä meskusta sekä tauroa ja nauttia herkullista mätiä. Niinkuin silloin ennen.

 " Otettiin talteen myös siian ja raudun suolet, heitettiin pataan, pieksettiin härkkimellä ja keitettiin sakea puuro, mesto. Ja se oli ruoka niin rasvainen, että puolet oli puuroa, puolet kuuta. Kun  sitä otti lusikkaan ei se kaivannut voisilmää, eikä mitään muutakaan. "

"Ja tauroa syötiin sekä myös mätiä. " 

 "Mätiä saatiin niin paljon, että kymmenin tuohiportein koottiin sitä tuomisiksi kotiväelle"

"Mutta vielä ankarampi oli jukkasjärveläisten syksyinen Tornionjärven pyytöretki. Lähdettiin perttulilta rauvun kuthuun ja rähjättiin kylmillä tunturiperillä mikkeliin asti "

"Kun tuli päiväpaiste, ja rautu maikkui kirkkaalla ulapalla, niin että toisinaan koko järvenpinta värisi ja sirisi kuin olisi vettä satanut, oli hauskaa — ja pian oli rasvaista rautua verkot täynnä."

Ei ollut rautua järvenpinnassa värisemässä. Eivät verkot täyttyneet. Kutu oli sekä raudulta että siialta  ohi. Mätiä sentään tuli reilun puolitoistakiloisen vatsaontelosta omiksi tarpeiksi. Sitä Tromssan lentokentän odotusaulassa huikopalana nautin. 

 

Meston keitto jää seuraavaan syksyyn . Kudusta toipuvat siiat  olivat nälissään itsensä  tankanneet. Suolensa täyteen pikku elukoita hottkineet. Ne olivat  mestoon kelpaamattoat . Samuli Paulaharjun kirjassaan mainitsemaa  rasvaakaan ei vatsaontelosta löytynyt.

                                                         Savuun menevät

Mutta kun tuli päiväpaiste, ja rautu maikkui kirkkaalla ulapalla, niin että toisinaan koko järvenpinta värisi ja sirisi kuin olisi vettä satanut, hauskaa — ja pian oli rasva