Rautukartan kiven valtias

Kartallani on valkoisia läiskiä.
Ei paljon, mutta kuitenkin.
Alueita, matalampia ja korkeammalla sijaitsevia.
Kivikoita  ja somerikkoja, pohjaheinän peittämiä.
Heinän jota piisami söisi. Kutumade  katkoisi.
Jos niitä täällä olisi.

Karttani on talven minulle kahtena vuosikymmenenä tekemä.
Pakkasten jäällä päällystämä. Selkeänä näkyvä.
Viikon tai kaksi. Joskus vain ensimmäisen  kerran.
Sohjon ja lumen sotkuun saakka.

Kun talvi saapuu ja jäät tulevat.
Eikä lunta sada päälle.
Vaan  pakkanen jatkuu ja  vahvistaa veden kuoren.
Alkaa kartoitus.

Se on puolitoista metriä alas.
Rantamatalassa vähemmän.
Kuitenkin pohjaan saakka
Syvälle en mene.
Siellä en  ongi.

Kuljen  rannan tuntumassa.
Tuttuja kiviä, hietikoita ja järviheinikoita .
Muistan  vedenalaisen.
Piirteet ovat  samat
Muistan menneen .

Kartta mielessä  palaan onkimaan.
Vuoret näyttävät paikan.
Ovat linjassa toistensa kanssa.
Oletan.
Lumipeitto ja harmaa jää muuttaa kaiken tuntemattomaksi.

Potkin lumet, kairaan reiän.
Toistakymmentä senttiä rautajäätä.
Kaivan repusta reikäkauhan ja siirrän sohjot.
Menen makuulle, otan hyvän asennon

Kaamosaikaan kestää, että silmä tottuu.
Kun alan nähdä huomaan kiven.
Lasken pilkin sen kupeeseen.
Tässä  se on aiemminkin, tuolta takaa tullut.
Kolmipiikit näykkivät toukkaa.

Vaihdan pilkin isoon punaiseen.
Sillä olen ennenkin saanut, useita samasta reiästä.
Ärsytän kiven valtiasta
Laiskaa ja kylläistä.
hitaasti liukuvaa.

Vaikka vatsansa on täynnä.
Olonsa  raukea. Kynnys ylittyy.
Siihen saakka , ei lähemmäksi.
Tunkeilija saa kyytiä ja  valtias syötin.

Riisun rukkaset.
Otan puukon tupesta.
Tainnutan  ja  viillän kurkun auki
Veri värjää lumen.
Elämä jättää valtiaan.
Henki kaikkoaa.

Jos tulisi muutama lisää  pistäisin  savustuslaatikon tulille
                               -lauri-