Reykjavik 1983

ISLANDIA III 

Reykjavik on kiehtova. Islanti on ihana. Olen savujen, jään, tulen laavan ja sellaisen sekä upeiden ihmisten ja tarinoiden maahan yhä rakastunut. Suhteemme on kestänyt lähes 43 vuotta.

Muutin Islantiin huhtikuussa  1983 mielenkiinnosta. Muutin  pois Suomen  surkeasta työllisyystilanteesta. Islanti oli kiinnostanut minua jo oppikoulussa. 

Ruotsin kielen oppikirjassa lär dig svenska maasta oli monia mielenkiintosia tarinoita.  Kuten Surtseyn synnystä kertova så föddes en ö. 

Ensivaikutelmani Reykjavikistä  oli ristiriitainen, hämmentävä. Eikä vastannut oppikirjan kiehtovia kertomuksia.

Tässä ensimmäinen Islannista veljelleni lähettämä postikortti.

Silloin kirjoitettiin kirjeitä ja kortteja. Ei ollut kiire tietää mitä kuuluu. Ei ollut tarvetta toitottaa kaikille missä oli, mitä teki ja miltä nyt tuntuu. Some sanaa ei ollut keksitty.  Riitti jos perhettä ja ystäviä aina välistä kirjeellä ilahdutti. 

Islanti oli silloin Suomeakin eristyneempi. Yhteydenpito hankalaa. Jos halusi soittaa, puhelu piti tilata  Reykjavikin postilennätinkonttorista tai jostain  sellaisesta. Ja odottaa jopa puoli tuntia. Sitten pääsi koppiin kuulumisia kertomaan. 

En enää muista missä kortin kirjoitin. Todennäköisesti jossain kahvilassa. Tai pelastusarmeijan hostellissa, yöpaikassamme. Ehkä Pohjolan talolla. Sen muistan, että paljon tuli Islanti- kesän aikana kirjoitettua. 

1.5.83  Jos Suomessa on moni asia rempallaan niin täällä kaikki. Ihmiset ovat vähän sellaisia laissez faire-tyylisiä. Inflaatio  100% , joten kaikki tuhlaavat heti palkkansa. Kaikki polttavat tupakkaa, syövät hampurilaisia, juovat Brennivinu rikisinsiä ja katsovat Dallasia. 

Amerikan vaikutus näkyy Kadut ovat hurjan epäsiistejä, talot  keskentekoisia, näkymä vähän kuin Itä-Euroopassa. Saas nähdä millainen on maaseutu. 

Reykjavikissä eletään tätä päivää,  paljon millään ei ole väliä.

Ainoa pysyvä on US $ +alkoholi , niihin kuulemma kannattaa sijoittaa  (Toimme Keflavikistä 1 ltr Finlandia vodkaa, maksoi 3 dollaria. )

 Moi Lauri

 

Bryggjan - kalastajien kahvila

ISLANDIA  on muutamia tarinoita Islannista. Tällä kertaa tuokiokuvia Bryggjanista, kalastajien kahvilasta Grindavikissa. Islannissa, kuten Norjassakin, kalastajakylien satamissa on  sekä valtion ja kalastajajärjestöjen tukemia kahviloita, kohtauspaikkoja. Tai kokonaan yksityisiä.

Kahviloissa on mahdollista kahvitella ja ruokailla, viettää aikaa sekä tavata kollegoita. Sesongin aikaan ne täyttyvät muualta tulleista laivoissaan majoittuneista vieraskalastajista. Eläkkeellä oleville kahvilat ovat merielämän päättymisen jälkeisen siirtymävaiheen turvasatama. Kalastajien koti. Kuten  Bryggjan. Nuottakutomon kumppaniksi samaan rakennukseen Islannin pahimman talouskriisin aikana perustettu.

Bryggjanissa ja muissa kalastajien kahviloissa pääsee käypäläinenkin katoavaan kalastajien  maailmaan josta pian todetaan olipa kerran. Luin juuri uutisen paikallislehdestä, että Myren kalastajien kahvila Velferden lopettaa toimintansa....äääää.

ISLANDIA II   

Bryggjan   

Neljä vuotta sitten
Neljä vuotta sitten, Kopavogurissa kissavahtina ollessa, minulla oli aikaa. Paljon aikaa. Oli meitä muitakin joilla oli aikaa. Kissojen vahtimisen ja kotimiehenä olemisen lisäksi myös lintuja piti ruokkia. Punakylkirastaita, mustarastaita ja muita siivekkäitä.

Kissat ruokittiin sisällä, ulos ne eivät  päässeet. Niiden kanssa piti myös leikkiä, hiekkalaatikko aina välistä tyhjentää. Muuten olemisen sai järjestää niin kuin parhaaksi näki. 

Ainoa rajoitus isäntäperheeltä oli, että jouluherkkua, hapatettua rauskua, ei saanut sisällä keittää. Se oli ymmärrettävä sääntö.

Oli korona-aika ja kun tilaisuus kissavahtina oloon tuli, sitä ei yksinkertaisesti voinut olla käyttämättä.

Joulu ja uusi vuosi Islannissa. Kolme viikkoa vapautta pandemiasääntöjen Norjasta.

Pääsin näkemään Reykjavikin keskustan kuuluisan joulukissan. Juuri sen, joka syö jokaisen, jolla ei joulupäivänä ole uutta ennen pidettyä, vaatekappaletta päällä. Kannattaa pukea uutta . Jos ei muuta, niin sitten uudet sukat. Silloin pelastuu.

Vihdoin oli mahdollista testata Reykjavikin kaikki uimalat. 

Ja lähitienoon  kuumat altaat. Kävellä  Keskustassa sijaitsevan Tjörninn lammen jäällä

Ja  nauttia linja-autoaseman kahvilassa savustetun karitsanpään puolikkaasta Siinä on puoli kieltä mukana. Kaikkea mukavaa ja leppoisaa oli tarjolla. 

Ennen kalastajien  joulutaukoa kerkesin käymään tervehtimässä tuttuja Grindavikin kalastajakylässä. Siellä olevaan  Bryggjan kahvilaan he kokoontuvat. Tarinoitaan kertomaan, yhdessä olemaan ja valittamaan. Asiat eivät voi olla hyvin, vaikka olisivatkin. 

Päättäjät  ja porvarit sortavat pientä kalastajaa. Niin kuin  nobel-kirjailija Laxnesin romaaneissa. Kiintiöt ovat liian pieniä, rajoituksia ja turhia määräyksiä säädetään, välikädet ottavat suurimman hyödyn ja rikastuvat toisten työllä  ja sitten vielä Norjakin suoltaa huonoa kalaa maailman markkinoille pilkkahinnalla. Olin väittämästä eri mieltä. Ymmärsin, että  ei ole helppoa olla islantilainen, omasta mielestään köyhä, kalastaja.

Kahviloiden ykköspaikan kalastajien keskuudessa ottaneen Bryggjanin ilmapiiri on kaikesta huolimatta  positiivinen, optimistinen. Tunnelma hilpeä ja leppoisa. Varsinkin kun kahvin asemasta tai lisäksi on otettu muutakin.  Valitusmantra on  kahvilan keskustelukulttuuriin kuuluva yhteisesti sovittu pakollinen numero. Jäänne taannoisesta . Relikti.

Maailmanlopun meininki  on kaukana. Tunnelma toiveikas. Ollaanhan oikeassa rakennuksessa tuotantotilassa missä kierrenuottia kunnostetaan ja tehdään. Kalastajat eivät vaikuta maansa myyneiltä, vaikka eräät  Islannin  melkein myivätkin.

Kun talouskriisin aikaan turskakiintiöparoneiden,  osakekeinottelijoiden ja huijaripankkiirien rötökset paljastuivat , Bryggjanissa kokoontuvan epävirallisen  neuvoston  raivo oli aitoa.  

Kaikenmaailman kulanssien, pamppujen ja riistäjien  oli parempi pysyä oikeilta oikeaa työtä tekeviltä ja raskautetuilta  piilossa. Poissa vihaisen kansan silmistä.

Kärsineet, paljon menettäneet, nousivat kapinaan, barrikadeille. Kokoontuivat Reykjavikin parlamenttitalon edustan aukiolle. Se on paikka missä juhlitaan ja missä tehdään "vallankumouksia " Rötösherrat joutuisivat vastuuseen. Sillä samalla aukiolla näin  Vidgisin, maailman ensimmäisen naispresidentin, kauan aikaa sitten, kesäkuun seitsemästoista 1983.

Kuohunnan hieman laannuttua kirkko ja oikeuslaitos tulivat mukaan rauhoittelemaan , sovittelemaan. Kaikki  tajusivat , ettei pienellä maalla ole varaa sulkea rötöstelijöitä  kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. 

Pyytäkööt  julkisesti anteeksi, katukoot, sovittakoot rikoksensa kärsikööt  kovatkin vankilatuomionsa ja korvatkoot aiheuttamansa kärsimyksen ja taloudelliset vahingot. Sovintoa oli hierottava ja anteeksi annettava. Vaikka väkisin.  

Ainoa mahdollisuus saada talousrikollisilta korvauksia oli antaa heidän rangaistuksensa kärsittyään, tai oikeastaan jo vankilassaoloaikanaan, tehdä sitä mitä parhaiten osaavat. Rahaa. 

Niin tapahtui ja Islanti alkoi nousta yllättävän nopeasti jaloilleen. Koko homma oli vähän niin kuin perheen  sisäinen  järjestely hairahtuneen palauttamisessa ruotuun, hänen saadessa uuden mahdollisuuden. Sellainen onnistuu maassa missä  melkein kaikki tuntevat toisensa. Norjassa on sanonta blanke ark. Suomessa  aloitetaan puhtaalta pöydältä.

 Pari vuotta kriisin jälkeen  vuonna 2010  maaliskuussa olin opintomatkalla. Tutustumassa Islannin kalastuselinkeinoon ja selvittämässä mahdollisuutta muuttaa maahan. Etsimässä töitä. Käydessän Bryggjanissa orastava nousu oli nähtävissä. Vaikka tunnelma oli varovaisen positiivinen ja turskan sekä koljan maailmanmarkkinahinta korkea, kriisi oli yhä päällä ja  puheenaihe.

Sain kuulla tarinan jos toisenkin. Minulla oli aikaa kuunnella. Jos on kiire kalastajien kahvilaan on ihan turha mennä. Bryggjan  ei ole norjalainen huoltoasema , Myren Esso, missä pikaisesti pistäydytään.  Painunut kahvi ja mahdollinen lisuke nopeasti hotkaistaan. Usein seisaaltaan.

Minulle kerrottiin, miten  kovimman huuman aikana ökyporukan eliitin lapsille rippilahjaksi auto ostettiin Viikonloppuostoksilla Lontoossa käytiin ja illalla oopperassa. Siellä pyöri Viktor Hugon kurjat. Kuulemma  päivällinen Reykjavikin  viiden tähden ravintoloissa kalleimman kautta nautittiin. Arkenakin. 

Paljon tarinoita, onkohan kaikki tottakaan. Ehkä on väritetty, pistetty pikkuisen kalastajalisää.  Ei sillä väliä, kunhan tarina on hyvä. Islannissa osataan. Onhan kyseessä saagojen saari. Suomeksi aikoinaan satujen saareksi väen vängällä käännetty.. 

Romahdus opetti nöyryyttä eliitille, kuulin. Kun kaikki meni ja tuomioita tuli. Nostokurjet jököttivät paikoillaan ja rakennuskolossit seisoivat keskeneräisinä Atlantin myrskyille ilman kattoa alttiina. Osakesalkku keveni. 

Keskustelimme toki muustakin, Norjasta ja Suomesta. Kalastuksesta. Kehuimme saaliillamme. Silloin sain minäkin olla enemmän äänessä, aktiivinen, en pelkästään kuuntelijana. 

Uteliaita kollegoita kiinnosti miten asiat tehdään Norjassa. Senkin vuoksi kun useat islantilaiset rannikkokalastajat romahduksen seurauksena Norjaan muuttivat.

Moni kalastajien kahvilassa tiesi  yllättävän paljon Suomesta. Norjasta toki huomattavasti enemmän, mutta Suomikin on  hyvin muistissa.

Positiiviseen sukupolvelta toiselle siirtyvään Suomi- kuvaan  vaikutti  voimakkaana menneisyys. Suomesta lahjoituksena saadut puutalot. Niihin muuttivat vuoden 1973 Eldfjell tulivuoren purkauksessa kotinsa laavan alle menettäneet perheet.

Grindavik on Rovaniemen ystäväkaupunki tai ainakin oli. Siihen aikaan kun tie maailmalle kulki pohjoismaiden kautta, kun  joka kunnalla oli ystävyyskuntia muualla pohjolassa.

Vierailuja tehtiin puolin ja toisin. Koulut,  yhdistykset ja järjestöt reissasivat . Pohjola Nordenin kautta solmittiin yhteyksiä ja hankkiuduttiin töihin. Minäkin kesällä 1983 Hveragerdin puutarhurikoululle päädyin.

Kaikenlaista kuulee kun kahvilassa Grindavikin siimakalastajien kanssa istuu. Keskustelun aiheet  vaihtelevat kuin Islannin sää. Ja tarinat ovat yhtä tosia kuin Pellon huoltoasema pitserian Jopparin pöydissä aamukahvilaisilla.

Tammikuu 2026                                                                                                                             Menneitä reissuja muistellen ajelimme Reykjavikin korrteeristamme  Grindavikiin Kleifarvatn- järven ja Krisuvikin kuumien lähteiden alueen kautta. Hienoja upeita  paikkoja molemmat, hieman suosituimpia nähtävyyksiä tuntemattomampia. Pääkohde oli kuitenkn Bryggjan. Sinne oli päästävä. Varattava aikaa. Jospa tapaisimme tuttuja. 

Paljon oli tapahtunut  ja laavaa 2021 joulukuun jälkeen virrannut. Grindavik ja sen ympäristö  muuttunut. Nukuksissa vuosisatoja olleet tulivuoret heränneet. 

Islannin pääsaaren tärkein kalastajakylä on ollut tulivuoren purkaustensa ja maanjäristystensä kautta esillä  maailman tiedotusvälineissä vähän väliä. Nimi on tutuksi tullut. Se on helpompi lausua kuin Eyjafjallajökull tai Fimmvördurhals, missä purkautui 2010 ja 2011.

Olen  siitä lähtien  uutisia tarkkaan lukenut ja varsinkin viimeiset vuodet purkausvalmiudessa ollut . Useita öitä valvonut. Laavan virtaamista livenä eri web kameroista seurannut.  Kalastajakylän kohtaloa jännittänyt 

Tuleeko laava kaupunkiin ? Kestävätkö rakennetut suojavallit? Entäs Bryggjan ? Miten kahvilan käy?

Olin  ja olen yhä erilaisten facen ryhmien kautta  tietoinen. Hälytys tulee heti mikäli jotain tapahtuu. Saan tiedon reaaliajassa. 

Kerran,  heti purkauksen alettua, otin tohkeissani  yhteyttä Suomen lehtiin ja tarjosin Svartsengin voimalaitoksesta ja  Grindavikin satamasta 2021 ottamiani omasta mielestäni upeita kuvia. Ei tullut vastausta eikä kiitosta. Kyllä nolotti. 

Motiivini lienee ollut saada nimi  ja ottamani kuvat uutisen yhteyteen, Niin kuin se jotenkin hienoa olisi Huhhuh. Kuva vuodelta 2021 otettu tieltä joka jäi myöhemmin laavan alle 

Ajoimme läpi evakuoidun kaupungin. Ennen eloisa ja  vilkas keskusta  oli autio ja tyhjä. Vain kuudesosa reilusta kolmestatuhannesta asukkaasta oli palannut. 

Kauppakeskukset, koulut, urheiluhallit ja huoltoasemat olivat kaikki tyhjänpanttina. Peruslämmön varassa. Etteivät käyttämättömlnä rapistuisi. Kapakakalamuseo oli suljettu. Kahvilat kiinni. Paitsi Bryggjan. Sen tiesimme olevan auki.

Kolme kattilallista. Saavuimme satamaan ja parkkeerasimme vuokraamamme Dacian Bryggjanin eteen. Ihan siihen terassin viereen. Muita autoja ei näkynyt. Laiturissa lepäsi rannikkovartioston alus ja pienehkö 15-metrinen kierrenuottalaiva. Samankokoinen kuin meidän Morgenstjerna.

Sitten vaan sisälle alakerran viihtyisään kahvilaan. Myöhemmin 2019 laajennettu yläkerran oikea ravintola , missä myös useamman ruokalajin annoksia tarjoiltiin , ei saavuttanut  kalastajien suosiota.  Sinne he eivät menneet. En minäkään. Yläkerrassa nautittiin aterioita hienostellen hyvin pukeutuneena. Alakerrassa tankattiin nälkä pois. Ja oltiin yhdessä. 

Oven aukaistua tajusin kaiken muuttuneen. Maailmani kadonneen. Karvahattuahvio oli tyhjä. Ketään ei näkynyt. Plakaatissa luki ravintolan olevan auki. Kolmannessa kerroksessa. Sinnekö piti mennä

Justiisa joo. 

Kapusimme hitaasti  nuottakutomon kuluneita betoniportaita seinillä olevia kalastusalusten kuvia ihaillen. Vastaan tulvi tuttu tuoksu. Suomessa on sanonta mummonhajuisista taloista. Bryggjanin yläkerran ravintola haisi nuotalle. Ei se paha haju ole. Ravintolasalin lasiseinän takana oleva halli oli käytössä alkuperäisessä tarkoituksessaan.

Ainakin kuusikymmentä tuolia tyhjillään. Kalastajia ei näkynyt. Vain kolme henkilökuntaan kuulunutta ja me. Ei ollut tungosta. Palvelu pelasi. Listalla oli kolmen sortin keittoa. Keltaista sahramileipää ja leivän päälle oikeaa maukasta Islannin voita. Hyvin keltaista. Maatiaislehmien maidosta kirnuttua. Islannin voi on maailmam parasta. 

Hummerikeitto.  

Tarjolla oli kolme keittovaihtoehtoa. Karitsa, kasvis ja hummeri. Valitsin hummerikeiton. Se on suurta huijausta, mutta samalla parasta mitä Islannissa lounaaksi saa. Hummeri ei ole hummeri, vaan syvänteiden hietikoilla elävä merirapu. Oikeaa hummeria kutsutaan suurhummeriksi. Kaikkea ne islantilaiset keksivätkin.

Keitto valmistetaan "hummerien" perkausjätteistä keitettyyn liemeen. Kauppakunnostuksessa rapujen pyrstöt ladotaan  siististi kilon myyntipakkauksiin muu on ylijäämää.  Ravun päitä ja jalkoja keitetään pitkään. Jätökset murskataan  keittämisen aikana aromin talteen saamiseksi. Sitten siilataan. Muut ainekset lisätään, Liemi saostetaan ja keiton annetaan hautua aromikkaaksi. 

Niin sen on mentävä. Luulen. Olen melkein varma.  Minäkin olen samalla reseptillä keittoa tehnyt. Rantataskuravun  kuorista tosin. Hyvää tuli. .

Juomaksi otin luonnollisesti mallas appelsiinijuoman maltappelsin nimisen. 

Kuvan suosikkijuomastani kävin ottamassa  oikeassa Bryggjanissa muistoksi, Tiedä vaikka purkavat tai sisustuksen muuttavat. Onpahan itse ottama kuva muiston vahvistuksena.

Keittoa sai santsata. Leipiä syödä niin monta kuin halusi. Oli suuri nautinta voidella epäterveellisen paksu kerros  syvänkeltaista, tuntureilla laiduntavien lehmien maidosta kirnutun kesävoin väristä voita tuoreen leivän päälle. Haukata kunnon palanen. Ja lusikoida hummerisoppaa perään suussa muhimaan, aromejaan vapauttamaan . Hyvin hitaasti. Mallasappelsiini sopi erinomaisesti suun huuhtomiseen. Se on kuin coca cola. Käy jokaisen ruoan kanssa. Ei tarvitse sen kummemmin viinilistoja selailla. 

Olimme ainoat asiakkaat ja senkin vuoksi saimme viimeisen päälle hyvän, kiireettömän ja henkilökohtaisen vastaanoton. Kuitenkin niin hienotunteisesti, ettemme missään vaiheessa kokeneet ruokarauhamme häiriintyneen. Olimme etuoikeutettuja, Kunniavieraita.

Halusimme kuulla ja kuulimme novellin verran Grindavikin uutisia, Bryggjan tarinoita ja visiot tulevaisuudesta. Skenaariot. Nuottakutomon ansiosta ravintolaa voi pyörittää tappiolla. Mutta  lisää asiakkaita toivotaan. Jospa koko kylä herää henkiin. Jossain vaiheessa purkaukset eivät enää uhkaa. Toivottavasti.

Eräänä päivänä  alakerran kahvio taas avataan. Ja kaikki on kuin ennen. Siihen saakka tarjoillaan  rajoitettu menyy päiväsaikaan. Keittolounas, Ja toivotaan ihmisten palaavan, ottavan tarjonnan vastaan. Paikkoja riittää ilman pöytävarausta meille vakuuteltiin                                                                                                                                 -lauri-

Tarina raudun evoluutiosta

ISLANDIA on muutamia tarinoita Islannista. Ensimmäisenä Thingvallavatnin rannalla sijainneen infotaulun inspiroima, takaumia mieleen tuonut tarina maailman kauneimmasta kalasta ja sen evoluutiosta. 

ISLANDIA I

LISÄÄNTYKÄÄ JA TÄYTTÄKÄÄ JÄRVI

Luomakunta

Luomakunnan luominen on  valtava urakka. Elollisen ja elottoman. Maitten ja merien, metsien, jokien, soiden ja järvien. Vuorten. Ihan kaiken. Avaruudenkin. Olkoon luoja mikä tahansa. Jumala tai luonto.

Luotua ja luotuja  on valtavasti. Määrää on vaikea hahmottaa. On uskottava että joku meidätkin loi. Ja raudun. Ei ehkä kuudessa päivässä kuten luomiskertomuksessa sanotaan, vaan kohtuullisessa ajassa. Satojen miljoonien vuosien kuluessa. Jumalalle tai  luonnolle  yksi sekunti on tuhat vuotta tai miljardi ja miljoona valovuotta sekunnin tuhannesosa. 

Kävelin kuukausi sitten Pielavettä pikkuisen pienemmän islantilaisen järven jäällä. Ensimmäistä kertaa. Sulan veden aikaan olen järven rannalla aiemminkin ollut. Järven pohjoisrannalla sijaitsevalla  Thingvellirillä, muinaisella  parlamenttipaikalla käydessä. 

Rannalla oli info-taulu järven kalastosta. Kuvat ja tekstiä neljästä  raudun muodosta. Ne ovat kaikki  täysin erilaisia. Yhteisestä  alkuraudusta omanlaisikseen eriytyneitä. Evoluution tai Jumalan luomistyön kautta. Kymmenentuhatta vuotta siihen meni, luki taulussa. Pitkä aika minusta.  Lyhyt aika maapallon kellotaulussa. Joitain sekunteja , korkeintaan minuutteja. 

Thingvallavatn. 

Ennen kaloja Jumalat tai luonto muovasi  Thingvallavatn  järven  ja siihen laskevat sekä siitä lähtevät joet mannerlaattojen välikohdan painaumaan. Järven valuma-alue on laaja, raikkaita sade- ja  sulamisvesiä kertyy riittävästi. Kun röpelöisellä laavapohjalla on lukuisia huokoisen aineksen läpi pursuvia  lähteitä, vesi on myös kesällä kylmää ja hapekasta..   

Vaikea sanoa kuinka kauan  pohjatöissä, järven synnyssä,  meni. Aika on suhteellista. Tutkijat saavat selvittää ja ehkä ovatkin. Kun järveen laskevat joet ja purot oli saatu muotoiltua. Planktonit ja kasvit  valmiina. Äyriäiset, hyppyravut, kotilot ja levät omissa elinympäristöissään. Kun suojapaikat olivat muodostuneet. Sekä kutukarikot, syvänteet, pintavedet,  matalat rannat, heinikot  ja pohjan kasvit paikoilleen asettuneet

Oli kalojen vuoro. 

Vajaan sadan  neliökilometrin kylmävetisessä hapekkaassa  järvessä sopiva lajien määrä on kolme. Ainoastaan kolme. Lämpimissä vesissä viihtyvät särkikalat  eivät pärjää. Eivät  hauet eivätkä kuhat. Ei myöskään ahvenet. Mateillekin tarvitaan  toisenlaiset vedet. Kaloiksi valikoituivat  taimen, kolmipiikki ja rautu. Ja suurin niistä oli taimen. Sen oli määrä syödä kolmipiikkejä.

Raudut                                                                                                                                            

Kalaston luomisen  vaikeutta ilmentää rautu. Työ sen osalta oli hutiloiva, jäi kesken. Haasteisiin oli jälkeenpäin tartuttava.  Thingvallavatnin pohjalla viihtyvät maukkaat kotilot olivat  rautujen ulottumattomissa. Yhden koon ja sulavan virtaviivaisen muodon omaavat  kalat eivät kotiloille mitään mahtaneet. Alussa raudun pää oli suippo. Ala- ja yläleuka samanmittaisia ja  siroja. Sellaisilla leuoilla ei kotiloita  napattu. Suuhun  imaistu. Lahnalla on sopiva suu. Raudut söivätkin  kolmipiikkejä ja planktonia. Ehkä alkurautu oli tämännäköinen kuin Alsvågvannetin merirautu.

Taimenet pärjäsivät pieniä kuvan kolmipiikkejä syömällä, mutta eivät  ne suuriksi kasvaneet. Ei  niistä nykyisen kaltaisia jättejä  sillä ravinnolla kymmenentuhatta vuotta  sitten mitenkään voinut tulla. 

Olen nähnyt televisioissa kuinka suomalaisen arktisen eräohjelman kadehdittavan taitavat urheilukalastajat isomuksia Thingvallavatnin pohjoisosissa kalastavat. Perhoon napanneita jättiläistaimenia väsyttävät, haaviin ottavat, ihailevat, niiden kanssa poseeraavat ja pois laskevat. Pyydystä ja päästä  elämysmuistokalastus on Islannissakin ruokakalojen särpimeksi pyynnin syrjäyttänyt. Myös Thingvallavatnin kalarikkailla apajilla. 

Enää ei rautukeittokattila syksyllä järven etelärannan  asukkaiden, lammas-ja karjatilallisten  hellalla entiseen tapaan porise. Enää ei pikkurautua savusteta, ei säilötä. Kaikkialta maailmasta  saapuvat suurtaimenen  jahtaajat ovat kansantaloudelle paljon kannattavampi bisnes kuin vuosisataisen  maatiaiseloon kuuluvan perinteen ylläpitäminen.

Evoluutio

On  käsittämätön. Kuten luomiskertomus. Tai avaruus. Mutta raudun kohdalla ja varsinkin Thingvallavatnissa todisteet löytyvät helposti. Niin kalatutkijat sanovat. Väitöskirjoja on julkaistu. Kenttäkokeita ja koekalastuksia tehty. Satoja mittauksia suoritettu.  Thingvallavatnin raudut ovat tunnettu, ainutlaatuinen tapaus.  Kymmenessätuhannessa vuodessa  alkuraudusta on kehittynyt neljä eri endeemistä toisistaan selvästi erottuvaa  muotoa. Näitä neljää muotoa ei tavata missään muualla maailmassa. Kuvassa Alsvågvannetin  rautujen monimuotoisuutta.

Kotijärveni Alsvågvannetin rauduilla on havaittavissa samaa, mutta lievemmin. Erot onkimissani rauduissa näkyvät lähinnä värityksessä. Norjan järveni on upea lähellä oleva evoluution helppo havainnollistaja, luomisen ja eilisen näyteikkuna. Koskaan ei voi tietää millainen kala jäälle nousee. Pilkkiessä olen perimmäisten kysymysten äärellä. Saaliskalat kertovat tuhansien vuosien salaisuudet

Jokaisella on paikkansa On kiehtovaa miettiä kuinka kauan eriytyminen Thingvallavatnetilla kesti ja kuinka  eriytyneet raudut vuosien kuluessa omiin kupliinsa hakeutuivat, omiin lokeroihinsa asettautuivat ja omat paikkansa löysivät. Miten järven kalatyhjiöt täyttyivät. Varmaan kaikkitietävä ja meitä pian hallitseva tekoäly osaisi kertoa. En uhallakaan kysy.

Kuðungableikja  On suurin Thingvallavatnin rauduista. Se voi kasvaa kuusikymmentä senttiä pitkäksi ja painaa useita kiloja. Kala on kömpelön oloinen tummahko. Kutuaikaan keltaoranssivatsainen. Suomeksi kalan voisi nimetä  joko kotilorauduksi  tai kotilonieriäksi. Nimensä mukaisesti sen ravintoa ovat pohjan kotilot. Suu  on  typistynyt ja muuttunut pohjasta syövän kalan suuksi. Hieman  lahnan ja säyneen suuta muistuttavaksi. Kuva islantilaiselta sivulta

Kotilorautu kutee  heinä-elokuussa. Aiemmin kuin muut raudut.  Elämäni ensimmäinen rautu oli 1983 saamani Thingvallavatnetin kotilorautua muistuttava läheisestä tunturijärvesta napattu muunnos. Todisteita löytyy. Siihen aikaan rautu oli pelkkä rautu ja herkullinen lisä ruokapöytään. Kalasta riitti monelle.

Murta On pieni vain  kaksikymmensenttinen välivedessä elävä Thingvallavatnetin rautu. Sille on vaikea keksiä suomalaista nimeä. Silakkarautu voisi olla sopiva. Kala on vaalea jopa hopeanhohtoinen, solakka, erittäin kaunis parvikala. Suuri osa kotijärveni Alsvågvannetin pienimmistä   saaliskaloista tuo mieleen murtan. Ja Islannin.  Kuvan pienimmät voisivat hyvin  olla Thingvallavatnetin murta rautuja.

Murta  syö planktonia, hyppyrapuja ja sellaisia ja on itse maailman suurimpien taimenten pääravintoa. Ehkä juuri sen vuoksi perinteistä vuosisatoja harjoitettua murtan syksyistä kutuaikaista ammattikalastusta on rajoitettu voimakkaasti. Kuvassa Alsvågvannetin "silakkarautu "

Kun asuin reilut neljäkymmentä vuotta sitten Islannissa  suosikkisäilykkeeni  ja retkievääni oli Thingvalla Murta. Sitä ei enää kymmeniin vuosiin ole, ammattikalastuksen hiivuttua , valmistettu.

Onneksi voin  palata murtan  makunautintoihin tekemällä onkimistani pikkurauduista vastaavanlaista säilykettä. Perkaus, suolaus , savustus, lasipurkkiin, purkki uuniin tai kattilaan kypsymään, jäähdytys. Yhtä hyvää kuin Iceland Watersin aikoinaan tekemät, kauniissa pakkauksissa sekatavarakaupasta, mukaani lähteneet.

Silableikja Islantilainen nimi kuvastaa  erinomaisesti tätä Thingvallavatnetin keskikokoista solakkaa ja nopeaa planktoninsyöjää. Sillinieriä tai sillirautu olisivat molemmat osuvia käännöksiä. Silableikja muistuttanee kaikkein parhaiten järven alkurautua. Kala on maksimissaan nelikymmensenttinen, kilon painoinen ja hopeansävyinen . Se on sopivan kokoinen urheilukalastajien saalis. 

Kotijärveni vastine Silableikjalle voisi olla keväällä maalis-huhtikuussa pilkittävissä oleva kolmeneljäsataagrammainen merirautu. On hieman samannäköinenkin.

Sillirautu kutee myöhään loka-marraskuussa. Kutuasussaan kala on värittyneempi oranssine vatsoineen  ja  tummentuneine sävyineen. Yhteistä kaikille rauduille ovat evien valkoiset reunat. Siitä ne tunnistaa.

Dvergbleikja  kääpiörautu vaihtoehtoisesti pikkurautu. On hyvin pieni rautu. Se kasvaa maksimissaan reilun kymmenen sentin mittaan. Pikkurautu on toinen Thingvallavatnetin kotilonsyöjistä kotiloraudun lisäksi.  Kuvan pienen raudun sain samalta tunturijärveltä Thingvallavatnetin läheiseltä tunturijärveltä kuin ennätyskalani, toukokuussa 1983. Kääpiörautu on aikalailla  tämännäköinen. 

Ravintoon kuuluu muitakin pohjaeläimiä.  Se on kala jonka usea Thingvellirissä käynyt matkailija on nähnyt. Kuvassa Alsvågvannetin rautuja. Pienin ja tumma on sekin  kuin Thingvallavatnetin pikkurautu

Rauduista pienin voi nousta Öxara' jokeen. Ja sivu-uomiin. Osa kaloista on näiden uomien vakioasukkeja. Kun matkailijat kulkevat kansallispuiston polkuja, heillä on mahdollisuus heittää  sillalta kolikoita vedellä täyttyneeseen maanrepeämäuomaan pikkurautujen ihmeteltäväksi. Joskus myös suuret kotiloraudut eksyvät sinne matkailijoiden ihmeteltäviksi. 

Pielavedellä meillä on sanonta ahvenen kutuun kerkeää hitaampikin kalamies. Pikkuraudulla on samanlainen meininki. Kutevia kaloja tapaa loppukesästä joulukuun alkuun. 

Urriði Järvitaimen on Islannin suurimman järven tavoitelluin saalis. Juuri Thingvallavatnetista pyydystetään Euroopan kookkaimmat  vuosi toisensa jälkeen. Syynä taimenten jättikokoon on  runsas murtakanta. Sopivan kokoinen, rasvainen murta on taimenen pääravintoa.  murtaparvet tulevat loppukesästä rannan tuntumaan  ja niiden mukana taimenet. Ja suuria taimenia jahtaavat urheilukalastajat.  

Olkaa hedelmälliset. Lisääntykää ja täyttäkää järvi Mooseksen kirjaa vapaasti lainaten.      

Ymmärrän luomiskertomuksen kehoituksen Thingvallavatnetissa  toteutuneen. Raudut ovat  evoluution tohinassa löytäneet  kukin oman paikkansa, olleet hedelmällisiä,  lisääntyneet ja täyttäneet järven.                                                                Yhdestä tuli neljä.                                                                                                                                                  -lauri-

RAUTUAJAN KEITTIÖ II. TUNTURIJÄRVEN SAVURAUTU

   TUNTURIJÄRVEN SAVURAUTU 

Varstad  seitsemästoista  helmikuuta kaksikymmentäsataakaksikymmentäneljä. Näin siimakalastajilla on tapana sanoa ja koska olen entinen kalastaja minäkin, samalla tavalla päiväykseni teen. Pakkasta on viisi astetta. 

Neljän myrskyn, sadan millimetrin rankkasateen ja  kuudenkymmenen  senttimetrin lumipyryjen ja  lukuisten tarinoiden  kuukausi on ohi. Sää oli aamulla yön hiutaloinnin ( uusi sana aamuteeveestä opittu ja käyttöönotettu) jäljiltä aurinkoinen, kevätttalven selkeä. Vuonossa näkyi eilisen vanhaa utua.

Kalastajat. Haahkat huhuilevat. Kalastajien mukaan merkeistä voi päätellä, että mennään valoisampia aikoja kohti. Kun kerran haahkakin. Pian saapuu meriharakka. Ja korpit taivaalle. Kevättunnnelmissa ne lentävät. Ja kotkat kiljuvat. 

Riekot puolestaan helminauhoja hangen pintaan tekevät ja koivun urpuja kaulaansa kurotellen syövät. Puvun  vaihtuessa ne soidininnossaan puuhunkin kapuavat, kärpät loikkivat pihalle heittämiäni  kalanroippeita etsien. 

Minä kaipaan kaikista näistä arkisen tavallisista  merkeistä johtopäätöksiä tekeviä ja niitä minulle tohkeissaan selostavia kalastajia. Heitä on luonnollisesta poistumasta johtuen koko ajan vähemmän. Kaipaan entistä elämääni kalastajakylässä, maalla ja merellä. 

Kaipaan itsestäänselviä luonnon havaintoja ja sukupolvelta toiselle periytyneitä pinttymiä laivassa, laitureilla ja koukutustuvassa vakuuttavasti lausuttuna.  

Rautuaika. Mutta kaikkein eniten  kaipaan rautuaikaa, omaa aikaa  ikiomalla järvellä. Kaipaan  Alsvågvannettia. Sen rauhaa ja lumista tai sohjoista raikkautta. Parkkipaikalta lyhyen matkan päässä olevia  kalakarikoita ja edessäni, vastakkaisella rannalla, viiteensataan metriin kohoavia tuntureita. Neljään viikkoon pilkille ei ole ollut menemistä. 

 Oma paikka. Alsvågvannetilla pilkkiessä tunnelmaa ei laimenna vaikka takanani on koko ajan kasvava leirintäalue. Etelästä juurilleen palaavien, mutta myös pohjoisen lumoon  ja rauhaan hurahtaneiden urbaanien mökkikylä. Tänne heidän on upeaa tulla ja täällä  pohjoista elää, kiihkeästi lyhyitä tai pidempinä jaksoja rakastaa. Paikallisiin tutustua tai lapsuuttaan alakoulusta tuttujen kanssa muistella 

Siirtonurmi. Minua ei haittaa, vaikka leirintäalueen  takana ja vieressä sijaitsevat tehoviljelyssä olevat salaojitetut pajupusikoista raivatut keinolannoitetut vadelma- ja mansikkapellot, arktinen kestävien kasvien taimitarha  sekä Norjan pohjoisimmat ja upeimmat siirtonurmipellot.  

Hautausmaa. Arktisilla siirtonurmilla on mahdollistettu  suurseurojen Tromssan ja Bodön pohjoista kestävät kentät ja sen mukana jalkapallomenestys Norjassa ja Euroopassa. Viimeksi Ryphaugenin puutarha kattoi  valmiilla nurmellaan  Myren uuden, minusta  aivan liian suuren, hehtaarien laajuisen hautausmaan. Se sai viherrakentajien kehut  ja kirkolliset avajaiset. 

Lääninrovasti puhui hautausmaan muistolehdossa. Ensi kesänä ensimmäisiä siunataan. Jos ikääntyvän väestön  kuolemiset tasaisen tahdin taulukon mukaan jatkuvat.  Kuva Öksnesin seurakunta

Pohjoinen. Pohjoisessa ei etelä määrää. Ei eläviä eikä kuolleita. Pohjoisessa taistellaan vääjäämätöntä vastaan. Niin on aina tehty. Olavi Pyhän ajoista saakka. Siitä saakka kun Islannin kuningassaagoista tuttu Tore Hund Norjan yhdistäjän ja käännyttäjän, pohjoisen sortajan,  kuningas  Olavin Stiklestadin taistelussa  tappoi ja  kansallissankariksi nousi. 

Hänen  ja ystävänsä vuonokuningas Asbjörn Selsbanen  mukaan on vuosisatojen kuluessa  lukuisia laivoja nimetty. Kalastamassa ollessa ylimyksen nimeä kantava pohjoisenn ylpeys on tullut useitakin  kertoja nähtyä. Vaikuttava ilmestys. 

Viimeinen leposija.  Kalastajakylän vainajat eivät tuhkaksi pala. Kun väestö vanhenee, tarvitaan oikeita hautoja. Ja paljon. Niin seurakuntaneuvosto yksimielisesti päätti. Tarvitaan  viimeisiä leposijoja. Tontteja heille, jotka eivät lepoaan merestä saa. Mereenjääneitä  ja siellä ravintoketjua rikastuttavia on muutamia joka vuosi. 

Myren kalastajakylään  ei moderneja miniatyyrihautoja eikä eurooppalaisia hienouksia, kummallisia tuhkauurnien sopukoita haluta. Aivan sama vaikka arkkuhautaus ihmiselon lopullisena ratkaisuna on  kaikkea muuta kuin ekologinen.  Oikea arkku alttarilla on täällä vähän niinkuin pakko. Monen mielestä tärkeä osa rannikkokulttuuria. Kuva Myren kirkosta ennen kollegani siunaustilaisuutta kuusi vuotta sitten. 

Seurakunnalla on sitäpaitsi  hallussaan toissa vuonna  vanhaan vaihdettu tehokas, pieni ja näppärä japanilainen  kaivuri. Sille tarvitaan jatkossakin käyttöä. Ettei  se tyhjänpanttina seiso.  Kaivurin vahvistettu kauha junttauspiikkeineen uppoaa paksuun routaan. Taitavan suntion, Ingridin,  puikoissa ollen hauta syntyy nopeasti ja huolella vuodenajasta riippumatta.  Olen  nähnyt.

Valaiden valtakunta. Minut  kuitenkin tuhkataan ja tuhka Andan majakkasaaren taakse lunnien ruokailpaikalle valassafarilaivalta sirotellaan. Tai kalastusalukselta. Sen olen päättänyt ja tarpeeksi monelle viimeisen tahtoni sanonut. Että sitten tietävät. Maasta olen minä tullut ja mereen  olen turskan ja valaiden valtakuntaan tuhkauurnasta pöllähtävä. Sitten joskus tulevaisuudessa, kun on sen aika. Muistolehtoni on jokainen ranta.

Rautuvara. Minulla on vielä yksi purkki savurautusäilykettä. Viikoksi. Raututahna on loppu. Tönkkösuolatut pikkuraudut syöty. Ahma koiran pakasteraudut myös. Kuukausien rautuvarmuus poissa. Olo on epävarma.

Kunpa  pääsisin pilkkimään. Olen eläkkeellä ja aikaa olisi. Haluaisin olla perimmäisten kysymysten äärellä raudun maailmaan pilkkiavannolla uppoutuen.Toiseen ulottuvuuteen mennen. Haluaisin savustaa ja säilöä. Haluaisin osan saaliistani suolata. Rautuajan piteneviä  päiviä ei ole sisällä oloon tarkoitettu . Ei edes mielekkääseen. Kuva kolmen vuoden takaa, muistutus  ajasta jolloin säilykettä riitti .

Tulva. Vielä on  odotettava muutama päivä ainakin. Kun sää  kolme viikkoa sitten lämpeni ja rankkasateet lounaisvirtauksen mukana tulivat, lumet sulivat ja joet tulvivat. Järven pinta nousi. Yli metrillä. Talvitulvat eivät  täällä pohjoisen rannikkokaistaleella ole mitenkään poikkeuksellisia,  vaan lähes vuotuisia pitkäaikaisen leudon jakson tullessa. Kuva kahden vuoden takaa maaliskuulta.

Sateiden ja lämpöaallon seurauksena  paksu puolimetrinen  jää rikkoontui ja sitten  suuriksi  lautoiksi jakaantui. Lauttojen väliin jäi metrien levyisiä railoja. Vaikka jäälautat kantavat hyvin ja niiden päällä voi kävellä, ne ovat vaarallisia. Varsinkin, jos uutta lunta tulee ennenkuin railot  kantaviksi jäätyvät. Kun järven vesi taas laskee, jäälle on turvallista mennä. Kuva kolme viikkoa sitten otettu

Sellainen on tilanne nyt. Pitää kärsivällisesti odottaa. 

Onneksi minulla oli ja on  kolme kertaa viikossa  fysioterapiaa ja kuntoutusta. Vuonon rannassa saatoin  kävellä ja rannalla tarkistaa mitä aarteita myrsky onkaan  mukanaan  tuonut. Useimmiten ne ovat roskia. Merten muovia. Lumityöt auttavat myös pilkkimisikävässä. Kuva vuoden 2010 pääsiäistuiskun jälkeisenä päivänä otettu

Presidentinvaalit. olivat talvisydämen piristys. Hyvin mielenkiintoista seurattavaa. Kuinka ensimmäisen  kierroksen ehdokkaat ja  finalistit Suomen toreja ja huoltoasemia kiertelivät, väittelyissä pärjäsivät. Jopa ruoantuottajista  ja syrjäseutujen vähäväkisistä  hyvää huolta pitivät. Ja ihan koko Suomen  asuttuna. Varsinkin Itä-Suomen. Minun Suomeni.

Viiteryhmääni, maalla asuvaa havumetsien kansaa, maalaisliittolaisten ja korpikommunistien  perillisiä ei enää ilkeästi mollattu, veronmaksajien rahojen tuhlaamisesta syytetty, eikä suomalaista talonpojan tuottamaa ruokaa ylenkatsottu. Jo edellisissä eduskuntavaaleissa  se näkyi, kun  pahimmat nälkämaan  peräkylien rienaajat uusien äänien toivossa puolueiden johdon toimesta  nuhteessa pidettiin. 

Pitihän sitä äänestää. Hyviä ja parempia ehdokkaita oli riitävästi. Kansalaisvelvollisuuden täyttäminen kävi kätevästi postin ansiosta. Kirjeäänestyspaikaksi valitsin luonnollisesti kalastajien kahvilan. Todistajat löytyivät  ja vaalikahvit juotiin 

Presidentin pannukakut. Vaalien ansiosta  innostuin kokeilemaan banaanipannukakkuja. Tulevan presidentin ohjeella. Sillä, jonka hän kuulema  muilta oli  ominut. Sellaisen tiedon kommenttina facebookin pannukakkupostaukseeni sain.  Samapa tuo . Hyviä olivat. Jatkossakin presidentin pannukakkuja aamupalaksi teen. Silloin kun banaanit ovat alennuskorissa. 

 Pian  railot jäätyvät kantaviksi. Vesi laskee. Pian pääsen pilkille. Ja savustamaan. 

Savustaminen  on kalansäilöntää. Se on  kypsyttämistä ja  ruoanlaittoa. Tulen hallintaa ja historiaa. Savun haistelua. Paluu saalistajakeräilijän aikaan. Savustaminen on aisteja stimuloiva, kiihottava  nautinto. Lapsuuden hajut ja  muistot mieleen tuova. Meillä Vaaraslahden Piekkälänniemellä oli rannassa Vilho-sedän  nuottakodan  ja saunan välissä isän muuraama tulisija ja sen päällä itsetehty savustuspönttö. Muistan  öljytynnyristä ja maitotonkasta valmistetut. Oli niitä muitakin viritelmiä. 

Käsnäpäälahnat. Ensimmäiset kalani  itse ilman apua savustin kansakouluikäisenä. Ne olivat Likosaaren poukamasta  riimuverkolla  kudusta pyydystettyjä käsnäpäälahnoja. Niin muistelen . Kesällä  savustettiin ahvenia ja myös säynäviä ja särkiä, syksymmällä siikoja. Hauki on hieman liian kuiva, minun mielestä. Kylmäsavuna kuitenkin erinomainen. Olen maistanut.  Ensimmäiset  rautuni savustin Islannissa. Vuonna 1983. Mimirin vanhassa kattilassa harmaasammalella ja katajalla. myhkyräisistä laavakivistä kyhätyn tulisijan päällä. Kuvassa viiden vuoden  takainen saalis parikiloisia käsnäpäälahnoja lapsuuteni kalapaikoilta pyydystettynä.

Raudun maku. Kun on saanut maistaa savustettua tunturirautua, makumaailman aromiasteikko ei ole enää sama. Se on pysyvästi muuttunut.  Rautu eli nieriä eli nieriäinen on täyteläisempi ja samettimaisempi kuin taimen tai lohi. Rautu  ottaa makua, saa aromia, ravinnostaan. Maistuu juuri sille järvelle missä se asuu.

 Joissakin  rautujärvissä ravinto koostuu  tummista pienistä rasvaisistaa hyppyjalkaisista, äyriäisistä, eläinplanktonista ja sellaisesta. Sellaisen järven  kala on pehmeän  rasvainen, hieman yrttimäinen. Ei kuitenkaan tunkkainen kuten liian rasvaiset kassilohet. Kääpiöityneet, vähemmällä ravinnolla sinnitelleet laihemmat raudut, ovat  kuivempia , mutta riittävän rasvaisia nekin. Kuvassa annosrautuja 150-200 gramman fileinä. Alempana Alsvågvannetin  rautuja  savustettuna.

Pienet raudut, noin 100-150g, ovat erinomaisia säilykkeen ja rautatahnan tekoon

Suolaus. Koska raudun nahka on hyvin vahva, limaisempi  ja läpäisemättömämpi kuin muilla lohkaloilla, savustus on erilaista. Rautu saattaa jäädä liian kosteaksi eikä kypsy ihan samaan tahtiin kuin taimen. Ratkaisuna suolaan  kalan reippaalla merisuolamäärällä yön yli. Sen jälkeen  pyyhin liiat suolat ja liman talouspaerilla  ja annan kalan kuivahtaa muutamia tunteja. Sitten ritilälle ja  savuun. Kuva Savustettuja ja jäähtyneitä rautuja raututahnaan 

Pilkkeet ja leppälastut. Savustukseen käytän vastavuoltuja leppälastuja. Lastujen sekaan laitan muutamia sokeripalasia. Ne antavat kalalle syvemmän kauniin värin ja myös hieman imelyyttä.  Pidän pöntön tai laatikon alla kohtuullista  tulta pieniä pilkkeitä tasaisesti lisäten. 

Höyryt. Savustusaika on  kalan koosta riippuen  puolen tunnin molemmin puolin. Savustuksen puolessa välissä aukaisen kantta ja päästän liiat höyryt pois. Noin puolen tunnin, kolmen vartin jälkeen annan  tulen hiipua ja kalojen tekeytyä  toiset puoli tuntia. Kuva. Kantta savustuksen puolivälissä raottamalla liiat höyryt poistuvat. 

Joskus viileän sään aikaan  rautuni saavat  jäähtyä savustuslaatikossa tai- pöntössä pidempään, päivänkin . Kyllä ne siellä  pärjäävät.

Voipaperi. Valmiit jäähtyneet ja kuivahtaneet  savukalat  käärin voipaperiin . En missään tapauksessa mihinkään muoviseen hapettomaan enkä  tiiviiseen. Pelkkä muovi on savukalalleni loukkaus. Kokonainen savustuksen jäljiltä oleva kala pergamentissä tai voipaperissa  on puolestaan aseptinen, hygieeninen pakkaus ja säillyy viileässä  useita päiviä. Lähes viikon.

      Savurautuateria syödään hartaudella. Se on makunautintoaan suurempi. Muistotilaisuus.                                                                Peijaiset  kauniin kalan  kunniaksi.                                                         

                                                           -lauri-