RATA, MOUNA JA MINÄ

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA OSA IV

Vähintään kerran tunnissa lähtee pitkä, jopa 70 vaunua käsittävä malmijuna Kiirunan kaivosten lastauspihalta Narvikin suojaiseen satamaan.  Vuosittain radan kautta  kulkee malmia enemmän kuin mitään muuta tavaraa missään muualla Norjassa. Malmijunien välillä radalla liikennöi henkilöjuna. 

Malmiradan juna, Pohjolan pikajuna, on  henkireikäni, flow ja meditaatio. Mindfullnes ja kaikkea sellaista upeaa, josta tiedostavat ystäväni ovat  minulle yrittäneet  kertoa. Että sisäistäisin. Edesmennyt setäni käyttäisi  flowsta sanaa oleminen. Pohjolan pikajuna on ollutta ja tulevaa. Mennyttä maailmaa. Paluu 60-luvulle. Idän pikajunan korvike Baikalin ja Amurin  radan hengessä.  Matkalla Narvikista Tukholmaan tai päinvastoin  aika pysähtyy kuudeksitoista tunniksi ja ihmisiäksi. Kohtalot  ja tarinat sekä luonto vyöryvät tajuntaan. Varsinkin jos on niin onnekas , että makuuvaunun sekahytissä on useampia kanssamatkustajia.

Junassa on ravintolavaunu. Wifiä ei ole.  Kahvin ostajalle luvataan santsikuppi ilmaiseksi. Koko matkan ajan. Siinä tulee säästöä. 

Faktat antavat varmuuden turvalliseen matkaan. Nettiä ei tarvita ja kahvi on halpaa. Ravintolavaunu tarjoaa ruotsalaisen leppoisan lämpimän  tunnelman ja mielettömän  valikoiman syötävää. Myös vegaanisia herkkuja. Minä valitsen aina poronkäristyksen, jonka pyydän vain hieman mikrossa lämmitettynä. Ensimmäisen, kahden vuosikymmenen takaisen matkani polttavan  kokemuksen opettamana. 

Kuuden hengen sekahytit seinältä laskettavine sänkyineen ovat junan sisäisiä erillään  olevia linnakkeita. Valitsen sellaisen,  joka kerta. Takuun inspiroivasta matkasta. Jos matkani on Narvikista Tukholmaan saan kiirehtimättä ja väljästi  asettua hyttiin, useimmiten yksin.  Muut tulevat Abiskosta tai Kiirunasta. Rakennan sänkyni, kiinnitän sen tottuneesti. Jousitetun  pultin ja hahlon avulla seinään. Sitten  laitan paksun aluslakanan patjan päälle, asettelen päällyslakanan ja huovan  sillä tavalla, että lakanasta noin 40 senttiä on huovan päällä.  Lopuksi tyyny saa tärkätyn päällysliinan. Pussilakana ja froteiset patjan päälle venytettävät kuminauhaliset resorilutrakkeet eivät Pohjolan pikajunaan kuulu.  Vasta kun sänky on kunnossa, teen hytti-inventaarion.

Pienellä pöydällä ikkunan alla on kuusi tetraa ruotsalaista lähdevettä. Sekä muutama  kappale rautateiden  sopivan paksua, helposti luettavaa julkaisua, lehteä nimeltä Kupee. Valitettavasti  ja harmikseni se ei koronarajoitusten aikana ilmestynyt.  

Paras muistoni Kupeesta on ihana lääkäri Mouna. Neljän vuoden takaa. Eräältä lokakuiselta matkalta.

Sillä matkalla  hyttiin nousi Abiskosta ja Kiirunasta vain  kaksi nuorta miestä,  myöhemmin ei ketään. Kanssamatkustajani olivat ruottalaisia, ihan asiallisen kivoja,  kohteliaita, mutta niin urheilullisia,  etten millään päässyt sosiaaliseen transsiin, täysillä mukaan  vuorikiipeilyn ja myös  jääkiipeilyn  maailmaan. Hakkuihin, köysiin ja lukkoihin, piikkeihin. Pitänee vastaisen varalle perehtyä Narvikin pystysuoriin vuoriin sekä  Abiskon ja Jukkasjärven  kallionleikkausten jääseinämiin.  Kiipeilytekniikoihin.

Seurustellessa meni kaikesta huolimatta mukavasti  muutama tunti kuunnellen. Tarinoin toki itsekin. Valaista ja turskasta. Sitten oli aika käydä nauttimassa päivällinen. Otin Kupeen mukaani. Tilasin annokseni haluamallani tavalla lämmitettynä. Ruokajuomaksi pyysin oluen. Pullon etiketissä komeili Lapporten niminen  skeittiramppia muistuttava tunturimuodostelma.

Ruokaa odotellessani selasin nopeasti lehden jutut, kävin läpi otsakkeet. Mouna pisti heti silmään , meni mieleeni. Häneen tutustuisin sängyssä lukulampun valossa. Hänestä saisin seuraa. Syötyäni  ja parit kaljat  sekä jälkiruokakahvit juotuani. Sen verran Mouna saisi odottaa. 

Palasin sopivassa tunnelmassa hytiin. Iltatoimien jälkeen kömmin lakanoiden väliin. Seuralaiseni oli  aivotutkija Mouna Esmaeilzadeh.  Tarinansa uskomaton.

 Alkuvuodesta 1983 joukko iranilaispakolaisia pyrki Turkkiin. Pakkasta oli vuorilla 20 astetta , lunta pyrytti. Kylään saavuttuaan vanhemmat luulivat pienen tyttärensä kuolleen. Hän ei hengittänyt. Oli kylmennyt. Kylän naiset riisuivat kolmivuotiaan. Laittoivat ammeeseen. Ei lämpimään, vaan  kylmään veteen. 

Lapsi virkosi. Palasi kuolleista. Lääkäri Mouna Esmaeilzadeh kertoi saaneensa kolmivuotiaana juuri oikeanlaista hoitoa. Samalla tavalla pahasti kylmettyneitä hypotermiapotilaita nykyäänkin hoidetaan. Ammattilaisten toimesta tietokoneen ohjauksessa. Mounan pelastivat luku-ja kirjoitustaidottomat. Kylmä vesi ja  sinkitty amme. Ammattimaisesti ja rutiinilla. 

Pakolaisperhe ei päässyt  haluamaansa  Ranskaan vaan  joutui Ruotsiin. Vieraan kielen ja kulttuurin armoille. Ranskassa olisi ollut osa Persiaa.  Mounan kotikaupungiksi tuli Tukholma. Hän meni kouluun , opppi nopeasti kielen, kävi  musiikkilukion Integroitui. Suoritti filosofian maisterin tutkinnon. Valmistui lääkäriksi. Väitteli aivoista. Mouna on nyt  43-vuotias optimisti. Mouna uskoo tieteeseen ja demokratiaan. Tieteeseen, joka on kaikkien käsitettävissä. 

Neloskanavalla doktor Mouna tulee kylään. Hän  antaa toivoa ja tarjoaa faktoja maailmanlopun sijaan. Vastaa kysymyksiin, auttaa tuskassa. Mielenkiintoisesti. Syyllistämättä. Mouna lohduttaa kehityksen  nimeen. On ihmisten tukena. Silloin kun vastassa ovat luulot ja olettamukset. Valeuutiset ja ilkeydet. Iva ja pilkka. Tai pessimismi ja toivottomuus.

Hektinen tuokiomme iltayöstä Mounan kanssa oli lyhyt, mutta pitkä.  Mouna jäi mieleeni . Tuli luokseni uudestaan ja uudestaan. Siihen auttoi mukaan nappaamani Kupee. Vielä viikkojenkin päästä  olin Monassa ja sanoissaan. Luin artikkelin moneen kertaan.  Osaan sen ulkoa. Voisin siteerata ystävääni Mounaa muutaman  A nelosen verran.                                                                                                                                    

Riittäköön nämä

"Jos minulla ja sinulla on eri näkökohdat, ja sinä pystyt aukottomasti esittämään tieteelliset faktat jotka kumoavat totena pitämäni, pysyn entistä tiukemmin kannassani "                                                                     -Mouna Esmaielzadeh-

" Tiede on kaikkein seksikkäintä mitä on olemassa "
 -Mouna Esmaielzadeh-

" Intohimo on huumeenomainen virtaus aivoissa, kuin rakkaus joka vetää meitä vastuttamattomasti tiettyyn  suuntaan"
-Mouna Esmaielzadeh-

                                                          -lauri-

VILLIN POHJOLAN LEGENDAT

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA  OSAIII

Pohjois- Ruotsin ja Pohjois- Norjan sisämaan legendaarisimmat ja mielenkiintoisimmat persoonat. Amerikan filmiteollisuudessa näillä  ihmiskohtaloislla olisi  tehty tili. 

6.Sigurd Siikavaara
Sigurd Siikavaara oli korpelalaisuuden johtohahmoja. Hänen ja Niilo Holmbergin johdolla lestadiolaisuudesta irtaantunut korpelalaisuus ajautui 30-luvulla yhä etäämmälle emolahkosta. Liikkeen jumalanpalveluksiin tulivat mukaan alkoholi ja voimakas seksuaalinen viretila. Korpelalaiset kokivat olevansa immuuneja synnille ja valittuja pääsemään hopea- arkin kyydissä Palestiinaan. Orgioissa oli  tarkka käsikirjoitus ja niissä toteutettiin Siikavaaran seksifantasioita. Liike veti yhä useampia puoleensa. Nuoria, alaikäisiä seurakuntalaisia tuli raskaaksi.

Korpelalaisten jumalanpalvelukset Kiirunassa olivat suuria mediatapahtumia. Tuhansia uteliaita kokoontui sunnuntaisin jumalanpalveluspaikan, Rauhanyhdistyksen seurakuntatalon,  ulkopuolelle odottamaan, että joku seurakuntalaisista tulisi  rappusille  hoilaamaan syntejään anteeksi , laulamaan, niinsanotun  Mooseksen virren. Jopa Etelä-Ruotsin lehdistöä oli paikalla. Kyseessä oli suuren luokan mediatapahtuma. Kuin stadionit täyttävät rock-konsertit nykyään.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Vähitellen  tilanne riistäytyi käsistä. Asiat menivät lahkon kannalta huonompaan suuntaan. Arkki , jonka  oli määrä laskeutua Luossajärven jäälle, ei  ilmoitellut tulostaan.  Profeetta, tai  jumala, joutui muuttamaan ajankohtaa  sitä mukaa kun ennustukset eivät toteutuneet. Hopea-arkki ei koskaan saapunut. Korpelalaiset olivat kuitenkin jäljillä,  niiltä samoilta seuduilta ammutaan tänä päivänä ESA:n satelliitteja. Profeetta ennakoi tulevaa. 

Aikansan katseltuaan virkavalta kyllästyi Kiirunan sekoittaneeseen touhuun ja puuttui lahkon toimintaan pidättämällä pastorin, saarnaajan ja muuta johtoporrasta sekä  sulkemalla osan mielisairaalaan. Syytteitä rapisi  siveellisyys- ja alkoholilakien rikkomisesta. 

5. Svarta Bjørn

Balladi Svarta Bjørnistä sopisi minkä tahansa oopperan tai elokuvan aiheeksi. Pääosan esittäjä on Kiirunan Narvikin  malmiradan valtavan rakennusurakan ilmentymä, ristiriitainen, sopivasti syntinen. Villissä lännessä hän olisi ollut  bordellin pitäjä, madame , kapakan  tanssijatar tai mestariampuja. Ainakin kaivosmiehen tytär. Sellaiset pääsivät historiaan  ja country biiseihin. Malmiradan rakennustyömailla häntä kutsuttiin Radan  kuningattareksi.

Svarta Bjørn oli legenda jo tultuaan. Voimakas nainen. Tumma ja rotevarakenteinen. Ahkera ja arvostettu, oma-aloitteinen  työihminen. Erinomainen emäntä, talousihminen. Mutta myös sellainen, joka sai miehet sekaisin. Otti kenet halusi.  Svarta Bjørnistä on lukuisia tarinoita, mutta varmuudella ei tiedetä. kuka hän oli . Oletettavasti hän työskenteli kokkina radanrakentajien parakeissa. Ehkä toimenkuvaan kuului muutakin.

Ratatyömaalla vallitsi sama järjestys kuin Koillismaan metsäkämpillä Suomessa  tai Lofoottien kalastajakylissä Pohjois-Norjassa. Urakoitiin ryhmissä. Asuttiin ahtaasti pienissä mökeissä. Ryhmä koostui pomosta, päällysmiehestä , radanrakentajista eli  rallareista  ja omassa pikku sopessaan  muista erillään yöpyvästä kokista. Kokkina toimi rippikoulun käynyt tyttö. Hänen  tehtävänsä oli emännöidä. Pitää  jöötä. Ja  rallarit ruoassa ja puhtaissa vaatteissa, Kämppä siistinä ja lämpimänä. Siinä hommassa Svarta Björn oli ylivertainen

Ja muussakin. Se varsinkin herätti kateutta.

Kerran Svarta Bjørn ajautui  riitaan erään toisen kokin kanssa. Kyseessä olivat miesasiat. Radanrakentajien kuningatar sai puukosta ja kuoli sillä tavalla, että  hänestä tuli myytti. Svarta Bjørnin arvellaan olevan haudattuna Tornehamnin rallarikirkon hautausmaalle.

Oikealta nimeltään Svarta Bjørn lienee ollut Anna Rebecka Hofstad. Lofoottien ja Vesterålenin kalastajakylät ennen ratatyömaalle menoaan kierrellyt raisu tyttö Helgelandista. Tarinasta on tehty elokuva , jossa miespääosassa Svarta Bjørnin salarakkaana Ålands Kallena on edesmennyt Åke Lindman.

4. Lapin Maria
Lestadiuksen elämän kertaheitolla muuttanut, häneen suurimman vaikutuksen tehnyt ja kääntymään saanut Lapin Maria oli oikealta nimeltään Milla Clemensdottir .  Milla syntyi 1813 varakkaaseen perheeseen, mutta isän juopottelun ja lopulta ryyppyreissulla tapahtuneen väkivaltaisen kuoleman johdosta kaikki muuttui.

Äiti meni uusiin naimisiin ja kuusivuotias Milla lähetettiin kasvatiksi muualle. Ensimmäiset pari vuotta kuluivat vuohipaimenena. Millan elämästä tuli rankka ja ahdistava. Kasvattiperhet vaihtuivat. Koko ajan Millalla oli huolenpitäjän ja vastuunkantajan rooli. Rajuissa elämäntilanteissa tyttö sai turvaa uskostaan, kertoi siitä muillekkin. Köyhästä Millasta. Tavallisesta huutolaistytöstä ja paimenesta alkoi kasvaa karismaattinen saarnaaja. Pohjoismaiden merkittävin uskonnollinen ja yhteiskunnallinen murros pääsi itämään.

3. Ellen Aslaksdatter Skum
Kautokeinolainen Ellen Aslaksdatter Skum syntyi 1827, meni nuorena naimisiin Mattis Hættan kanssa, sai viisi lasta. Ellenin ja Mattis'n lapsista ainoastaan yksi selviytyi elämään. Ellen näki Kautokeinon alennustilan. Kuinka kylän mahtimies kauppias Ruth sai viinanmyynnillään orjuutettua saamekansan. Miehille kapakasta, mustasta talosta, tuli toinen koti. Viinavelat kuitattiin myymällä porot kauppiaalle pilkkahinnasta. Tokan hoito jäi naisten vastuulle. Kylän pappi Stockflecht oli sen ajan tavan mukaan mukana touhussa, eikä tehnyt mitään saamelaisten auttamiseksi. Kauppias kun oli hänen ystävänsä.

Lapin herättäjän Lestadiuksen saarna Karesuvannon markkinoilla oli käännekohta. Se teki Elleniin niin suuren vaikutuksen, että hän pyysi pappia tulemaan Kautokeinoon. Saarnaamaan heillekin parannusta. Kun omasta papista ei siihen ollut. Lestadius ei päässyt, vaan evästi Ellenin kertomaan siidalleen jumalan sanaa.
Ellen oli luontainen kyky. Hänen saarnansa ja profetiansa saivat kautokeinolaiset kääntymään ja raitistumaan. Ellenissä vaikutti pyhä henki , sanottiin.

Ellen näki tekopyhyyden, kirkon teorian ja käytännön ristiriidan. Hurmoksessa hän joukkoineen häiritsi jumalanpalveluksia ainakin Skjervøyllä ja Kautokeinossa, kutsui niissä yhteyksissä pappeja paholaisen asialla oleviksi. Kautokeinon herätyksen vuoksi pappi Stockfleht joutui saarnaamaan tyhjälle kirkolle. Kun taas Ellen sai monilukuiset kuulijansa hurmokseen. Siihen ei tarvittu rakennuksia.

Ellen oli asettunut instituutioita vastaan. Kyseenalaistanut kirkon. Se ei käynyt päinsä. Sellaista ei kirkko eikä valtio voinut sietää. Kautokeinon herätys johti traagisiin seurauksiin, kun jumalanpalveluksien häiritsemisestä vankeuteen tuomitut piileskelivät ja lopulta hyökkäsivät Kautokeinoon. Nimismies ja viinakauppias tapettiin, kapakka poltettiin ja uskovien silmissä tekopyhä pappi ja muut jumalattomat piiskattiin isän kadestä.
Kapina luonnolisesti kukistettiin ja tuomioita sateli. Ellenkin tuomittiin kuolemaan , mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi , jota Ellen Skum istui 17 vuotta.
Kautokeinon kapinasta on tehty elokuva. Elleniä esittää Ivalossa 1979 syntynyt Anni- Kristiina Juuso.

2.Lars Leevi Lestadius

Lapin legendojen hottiuslistani kakkonen  on ilman muuta Lars Leevi Lestadius. Lestadius oli monilahjakkuus, kiinnostunut kasveista ja luonnosta yleensä. Hän oli myös kansantieteilijä. Lestadiuksessa olisi ollut aineksia kohota maallisellakin puolella alojensa arvostetuimmaksi asiantuntijaksi. Lestadiuksen keräämä pohjoisten kasvien kokoelma on ainutlaatuinen. Lestadius olisi sopinut myös yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Mutta Lars Leevi valitsi Jumalan tai Jumala valitsi Lars Leevin. Ihan miten vaan.

Toimittuaan vuosikausia ns. leipäpappina Lestadiuksen elämä muuttui. Hän tapasi Lapin Mariaksi kutsutun köyhän saamelaistytön . Keskusteluissa nuoren Marian kanssa Lestadiukselle selveni mitä elävä usko on. Uudestisyntynyneenä  hän  aloitti voimakkaan saarnaamistoiminnan. Saarnoissaan Lestadiusa uskalsi arvostella vallitsevia epäkohtia. Vallanpitäjien ja kirkonmiesten kaksinaismoraalia.

Lestadius kutsui syntiä synniksi. Ja paholaista sen omalla nimellä. Saarnoissaan hän ei piiloutunut hymistelyn taakse. Lestadiukselle usko oli elävää, ei kirkkorakennuksiin sidottuja rituaaleja. Viina oli paholaisen kusta ja vihollinen numero yksi. Ihmiset täytyi pelastaa sen orjuudesta.

Lestadius aloitti julistustyönsä ja saarnamatkansa, levitti sanomaansa. Hänellä oli taitavia apureita, kuten Raattama pieni.  Liike sai jalansijaa , levittäytyi nopeasti koko Pohjois- Kalotin alueelle. Lestadiuksen toiminnan ansiosta kerrotaan saamelaisten elinolojen  parantuneen

Kautokeinon kapinan yhteydessä Lestadiustakin syytettiin osallisuudesta kapinahankkeeseen, mutta syytteet hylättiin.

Pajalan kunnassa Lestadiuksen kotikulmilla on esitetty Lestadiuksen elämästä kertovaa oopperaa.

1. Hjalmar Lundbom 

Hjalmar Lundbohm  syntyi nimismiehen ja rovastintyttären perheeseen 1855. Utelias Hjalmar oppi lukemaan jo viisivuotiaana, mutta tuotti pettymyksen vanhemmilleen koulunkäynnin kangerrellessa. Niinpä poika pistettiin Göteborgin käsityökouluun. "Ei siitå sen kummempaan ole" tuumi nimismies isä. Göteborgissa  nuori Hjalmar  toimi opiskelijayhdisyksen kassanhoitajana,  ystävystyi sitä kautta taiteilijoiden ja kirjailijoiden kanssa. Ja  loi nopeasti verkoston kulttuurieliitin piirissä. Ruotsin prinssi Eugen ja Eräs August Strindberg kuuluivat  jo tuolloin Hjalmarin ystäviin.

Hjalmar Lundbohm innostui geologiasta, utelias kun oli, opiskeli sitä iltaisin , suoritti tutkinnon teknisestä kemiasta  ja monien sattumien ja kokeneempien sairastumisen seurauksena  löysi itsensä geologin virasta.  Asemapaikkanaan  Jällivaaran  Malmberg, Saadessaan komennuksen pohjoiseen  Lundbohm kiinnostui saamelaisuudesta. Hänen mukaansa moderni yhteiskunta ja kristinusko tuhoaa puhtaan saamelaiskulttuurin. Saamelaisuuden ja sen kulttuurin  varjelemisesta tuli Lundbohmille kutsumus.

Kun Ruotsin valtion omistama kaivosyhtiö  LKAB  valtiopäivien suostumuksella päätti  laajentaa kaivostoimintaa ja jatkaa Malmbergiin rakennettua rataa Narvikkiin saakka tarvittiin  toimitusjohtaja, jonka vastuulla kaivokset , rata  ja molemmat satamat Luulaja ja Narvik olisivat. Hjalmar Lundbohm oli valinta. Myös sen vuoksi , että hän oli löytänyt  Kiirunan kaivoksen Luossavaaran kupeessa olevan Tuolluvaaran malmiesiintymän.   Kymmenessä vuodessa kulttuurista kiinnostuneesta  joutilaisuuteen taipuvaisesta puuseppäoppilaasta oli tullut mahtava mesenaatti, patruuna joka hallitsi pienen europpalaisen valtion kokoista  valtakuntaansa tiukasti, mutta lempeästi. 

Lundbohmin aikana Kiiruna kasvoi kaupungiksi. Asuinrakennukset, koulut, sairaala ja virastot sekä radan varren massiiviset  asemat ja kylät rakennettiin Lundbohmin mieltymysten mukaan. Myös Kiirunan kirkko  josta tuli toisenlainen   herran huone .  Jeesus , Jumala ja Pyhä Henki olivat sivuosaas,  Lundbohmin vaatimuksesta  ja kirkonmietsen harmiksi  kirkosta tehtiin ensisijaisesti  kaikkien kaupunkilaisten kokoontumispaikka, Kiirunan tupa.  Sisustuksessa  näkyi  saamelaisuus ja kaivoskaupungn kruunaamattoman hallitsijan mieltymykset. Hjalmar  Lumdbohmin taiteilija- ja kuvanveistäjäystävät saivat  vapaat kädet .

Lundbohm jäi historiaan yhtenä Ruostin ja koko pohjolan merkittävimpänä miehenä, jonka luotsaaman ja kasvattaman  kaivoksen malmi auttoi  rakentamaan pohjoismaista demokraattista kansankotia, mutta samalla mahdollisti  kolmannen valtakunna nousun ja myöhemmän tuhon.

-lauri-.

LÄNTTÄ VILLIMPI POHJOINEN

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA: OSAII 

LÄNTTÄ VILLIMPI POHJOINEN

Kiirunan ainutlaatuinen kirkko. Kaivoksen mesenaatin Hjalmar Lundbohmin ensisijaisesti kaikkien kiirunalaisten olohuoneeksi, vierashuoneeksi ja tuvaksi rakennuttama ja maksama. Hän joutui kahnauksiin kirkonmiehien kanssa halutessaan kirkon palvelevan ihan kaikkia ei pelkästään Jumalan sanaa kuulemaan tulevia. Kirkon suunnitellut arkkitehti sai tiukan määräyksen tehdä kirkosta kodan mallinen.

Kaupunki

Kiiruna syntyi raudasta , vahvistui raudasta ja elää raudasta. Sekä sodasta. Tulevaisuudessa alkuperäiseltä paikaltaan sekä länteen, että itään siirrettynä, modernina pohjoisen helmenä. Kaivoksen kylläiseksi paisuttamana. Ruotsin hyvinvoinnin ja myös Euroopann sotateollisuuden raaka-aineen jatkossakin turvaavana.

Malmia ei löydetä.                                                                                                                        Luossajärven malmia ei  koskaan löydetä. Sitä ei  ymmärretä  oikeasta kohtaa etsiä. Paikallisten ihmettelyn ja palvonnan kohteena vuosisatoja olleet painavat mystiset, jopa jumalaiset,  kivenmurikat eivät jostain syystä etelän insinöorejä kiinnosta. Ehkä he eivät   maailman rikkaimmista esiintymistä tiedä, maanalaisista suonista perille pääse. 

Koska rautaa ei louhita, rataa ei  tarvita. Eikä tietä. Ei ainakaan mahdottomaan maastoon, Skandinavian Köli-vuoriston yli vuonolle saakka vedettynä. Suurin osa Pohjois-Ruotsia sijaitsee yhden kunnan rajojen sisälle . Asukasluvultaan pieni saamelaisten ja meänmaalaisten kunta on nimeltään Jukkasjärvi. Kirkoksi riittää pieni  alkuperäinen Lestadiuksen aikainen  yhä pystyssä oleva. Sen alttaritaulu on puuta.

Malmi löydetään                                                                                                                                    Kaivos tulee. Rahoittajat saapuvat ja louhos avataan. Kiirunan patruuna Hjlamar Lundbohm pistää rattaat pyörimään. Ensimmäiseksi  tehdään avolouhos. Myöhemmin poraudutaan  suonta seuraten maan alle. Kilometriin saakka. 

Kiiruna perustetaan. Rata vedetään. Aluksi  Luulajasta kaivokselle ja sitten ympäri vuoden sulaan satamaan. Narvikkiin. Kaivos tarvitsee satoja miehiä ja naisia. Rata tuhansia. Maasta möyhityt rikastukseen kelpaamattomat massat kasvavat vuoreksi.

Ensimmäisinä vuosina mainarit majoittuvat parakeissa. Vähitellen Lundbohm rakennuttaa oikeita asuntoja. Sekä koulun, kunnan virastot. Sairaalat. Kiirunalle tyypilliset  kaksi- ja kolmekerroksiset  punamultamaalatut idylliset  puutalot ovat Kiirunan tavaramerkkinä yli sata vuotta. 

Patruunan kirkko                                                                                                                             Lundbohm perustaa ja rakennuttaa myös kirkon. Sen  mallina on saamelaisten kota. Kirkon ja kellotornin puutavara keretään ennen vallankumousta rahtaamaan Venäjän keisarikunnasta. Arkangelista saakka. Kellotornin nurkkapilarit ovat ennennäkemättömiä  pohjoisen taigan yli 20-metrisiä  ja latvastakin  kolmekymmentäsenttiä paksuja ikihonkia. Kirkon on tarkoitus olla kaikkien kiirunalaisten olohuone.  Patruunalla on  visio. Hän on hyvä patruuna.  Pitää rautaisen hellällä otteellaan huolta alamaisistaan. Ainakin omasta mielestään. Ei paljoa piispoista eikä kirkosta instituutiona perusta. 

Kirkolla  on Hjalmar Lundbohmin mukaan  aivan liikaa valtaa rahvaan elämään.  Jeesus ja Jumala ja sellaiset ovat patruunan tuvassa sivuosasa. Marginaalina.  Alttaritaulun saa maalata Ruotsin kuningashuoneen  kuopus ja melkein musta lammas Eugen. Den heliga lunden on yksi harvoista näkemistäni alttaritauluista ilman jeesusta.  Ja minä olen lukuisia alttaritauluja ihaillut.  Pyhyyttä ei alttarimaalauksesta, toscanalaisesta lehdosta,  kuitenkin puutu . Ainoastaan Jeesus.

Patruuna joutuu tekemään, erimielisyytensä kirkonmiesten kanssa sovittuaan , muutamia kompromisseja. Jeesus pääsee kuin pääseekin mukaan.  Ja raamatun merkkihenkilöt. Ulkoseinän pronssiveistoksiin sekä alttaritaulun alle lähes piiloon. Vapahtaja  on  siellä  pienenä patsaana. Ympärillään  neljä saamelaista, joista kolme katsoo ylimielisesti  muualla, herrasta poispäin ja ainoastaan yksi  Jeesukseen, synninpäästöä anoen.  

Sekin kuvastaa rakennuttajan  suhdetta kristinuskoon. Ja kritiikkiä kirkkoa, saamelaisuuden ja saamelaisten perinteisen uskon murskaajaa, kohtaan.  Kiirunan kirkko on taiteen ystävänä tunnetun Hjalmar Lundbohmin ikioma pyhä huone,  Upea rakennus , jonka hän loi  näköisekseen pitivät piispat siitä tai ei. Maksaja päättää, kerrotaan Lundbohmin sanoneen.

Omaa rahaa                                                                                                                                           Kaivos huumaa ja sekoittaa muuttajien pään. Nuoria eri kansallisuutta olevia  ja eri kieliä ja murteita puhuvia miehiä ja naisiakin sullotaan pieneen tilaan maan alla työskentelemäan. Ja ahtaasti vieri viereen asumaan. Entiset suhteet katkaistaan. Vaikka palkka on kehno, se on kuitenkin oikeaa rahaa. Omaa rahaa. Renkinä, poromiehenä tai kalastajana ei senkään vertaa saa. Jos olllenkaan. Ei edes suurilla metsätyömailla, tukinuitossa tai turskanpyynnissä.

Isojako                                                                                                                                                       Töissä raadetaan kuusi päivää. Seitsemäs päivä levätään. Siihen irrallisten nuorten juurtumattomaan massaan iskevät helpotuksen tuojat. Kapakanpitäjät ja agitaattorit. Kauppiaita, sutenöörejä  ja saarnamiehiä sekä muutakin seuraa ilmaantuu kaivoksen tuoman  löysän rahan  houkuttelemana. Hotelleja, kultasepänliikkeitä ja bordelleja perustetaan. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Jokainen haluaa osansa maan antimista. Pelastusta on saatavilla joko maan päällä tai sitten taivaassa. Mutta se ei ole ilmaista.

Pelastus                                                                                                                                          Sunnuntaisin mennään kirkkoon, herätysseuroihin tai palopuhujia kuuntelemaan. Jos edellisillan ryyppyreissun jäljiltä jaksetaan. Karismaattisia lahkojohtajia sekä kommunistipuhujia palvotaan. Merkillinen lestadiolaisuudesta irtaantunut lahko korpelalaisuus saa suuren suosion. Lahkon saarnaja Sigurd Siikavaara ja Profeetaksi kutsuttu kietovat satoja kiirunalaisia karismansa alle.  Kuin tämän päivän gurut, rock-tähdet ja muut  somejulkkikset. Jumalanpalvelukset muuttuvat seksuaalissävytteisiksi ryyppäjäisiksi ja  orgioiksi. Herran omat kun ovat synnille immuuneja julistaa Siikavaara.

 Hurmoksessa ollaan valmiita menemään profeetan ennustuksessaan nähneellä  pian saapuvalla hopea-arkilla Palestiinaan. Omaisuus vaihtuu, maallisesta ei niin väliä. Lopulta  virkavalta pidättää lahkon johtajat, toimittaa osan vankilaan ja osan mielisairaalaan. Hopea-arkki ei  sovittuna aikana Luossajärven jäälle saavu. Muutto Palestiinaan jää haaveeksi. On  palattava arkeen, jatkettava taivallusta täällä ajassa, vähemmän pyhällä maalla.

Kommunistiagitattorit puolestaan lupaavat toisenlaisen paratiisin, kertovat  kansainvälisen sävelin  ja työväen lehteä  norskenflammenia siteeraten työläisten paratiisista Neuvostoliitosta. Sinne on jokaisen mahdollista mennä,  uutta kommunistista maailmaa rakentamaan.  Ihan kerrostaloissa  ne siellä Neuvostoliitossa asuvat. Demokraattisesti asioista päättävät. Toki vallankumoukseen voi  vaihtoehtoisesti tehdä Ruotsissakin.

Kiirunassa oli kolmekymmentäluvulla  joka viikonloppu tarjolla  uusi mahdollisuus parempaan. Lohtua ja vertaistukea  riittävästi.

Vakiintuminen                                                                                                                              Integroituminen uuteen kaupunkiin on ihmiskoe. Se  tapahtuu nopeasti, muutos on raju. Ensimmäisissä juhlallisesti otetuissa ryhmäkuvissa osalla nuorista kaivosmiehistä on jalassaan rautapohjaiset työsaappaat. Ne ovat varreltaan niin leveät, että matka-arkussa mukana kulkeutuneen rippipuvun housun lahkeet on pakko sulloa  saappaan varsien sisään. 

Sellaisen kuvan olen  nähnyt nyt jo lakkautetun  Kiirunan vanhan keskustan  kävelykadulla erään liikkeen ikkunassa. Aika lähellä ostoskeskusta ja työväentaloa, ihan kävelykadun alkupäässä, sementtisten kiirunoiden vieressä. Kuva saattaisi hyvinkin olla Wisconsinin uudisasukkaista meren toisella puolen. Sinnekin näiltä seuduilta kaivoksiin ja rautateille  lähdettiin. Villin lännen tarinoista jokaiselle  tuttuun levottomaan. Muutaman vuosikymmenen kuluttua on vakiintuneempaa. Silloin  otetaan jälkikasvun rippikuvia. Perhepotretteja

Kiiruna on valkea läntti tarinoiden kartalla. Länttä villimmän pohjolan alkuvuosikymmenten kiehtovat kohtalot  ovat  meille liian tuntemattomia. Valitettavasti.  

                                            -lauri- 

MEÄNMAAN VÄYLÄ

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA, OSA1

MEÄNMAAN VÄYLÄ

Teksti sisältää olettamuksia, stereotypioita ja faktanomaista fiktiota.

 

Ystäväni ja toverini on sitä mieltä, ettei Pohjois-Ruotsissa kannata pysähtyä muuten kuin nuuskaa ostamaan, halpaa polttoainetta  tankkaamaan ja helevetin pahanmakuiset kahvit juomaan. Ystäväni ajaa vanhalla farmarillaan yhdellä pysähdyksellä Tornioon.  Minä en ole kanssaan samaa mieltä. Rakastan Meänmaata ja sen asukkaita. Väylänvartelaisia. Joskus umpimielisiä, toisinaan karjalaisen sosiaalisia. Ajaessani pohjoisen läpi toivon matkani kestävän mahdollisimman pitkään. Usein yövyn. Vähintäänkin vietän aikaani  kuppiloissa oleillen.  Kysellen, tarinoita salaa kuunnellen, tunnelmia ja  tuoksuja aistien.

  

Meänmaa on suuri alue väylän molemmin puolin. Siellä puhutaan meänkieltä. Tai ainakin puhuttiin. Aika monelta, varsinkin nuoremmalta,  äitien kieli on valitettavasti unohtunut. Meänmaassa sijaitsee oikea Kainuu. Tarkennettakoon, että väyläläisten mielestä oikea Kainuu ei ole Suomessa. Suomussalmella ja sielläpäin. Väylän Kainuu on se,  mistä ruijansuomalaiset eli kainuulaiset eli kveenit aikoinaan meren rannalle paremman elon toivossa muuttivat. Ne jotka eivät suurten kuolonvuosien aikaan pohjoiseen lähteneet, vaelsivat etelään. Ja sille tielleen jäivät. Pielaveden kirkkosaaressakin on pohjoisesta tulleiden ja nälkään kuolleiden muistomerkki. Se lienee ainakin muutaman väyläläisen viimeinen sija.

 

Matkaajan kannattaa valita oikea paikka meänkielisten tarinoiden kuunteluun. Tarkoitukseen sopivia ovat kaikki pikku kuppilat Kukkolasta Kiirunaan. Pajalan Cafe Nova, Vittangin huoltoasemakioskiposti OK, Svappavaaran ja Jällivaaran kahvilat  sekä Pellon ja Ylitornion huoltoasemat. Varsinkin Pellon Joppari. Myös Kiirunan pubit saattavat ennen illan melua ja trubadurin saapumista olla hyviä. Jos Meänmaalle ei ole asiaa, väylän tarinoista pääsee osalliseksi myös televiission suomenkielisten uutisten, paikallislehti kurriirerin ja sisuration välityksellä.

 

Meänmaalaiset asuvat  väylänsä varressa. Kaikki sen saman. Vaikka Meänmaassa näyttäisi olevan monta jokea, siellä on vain yksi väylä. Jumala on kolmiyhteinen, miksei sitten väylä. Pääväylä alkaa Norjan rajalta ja mutkittelee välillä syväksi ja leveäksi lähes järveksi  patojen takia ja muutenkin  paisuneena Tornionjokeen ja edelleen  Pohjanlahteen. Kahlittunakin väylä on  väylä. 

"Jos muutat Meänmaalta etelään ja tunnet kotiseudulla käväistessä olosi käypäläiseksi, vaistoat, että ihmiset  jotenkin vierastavat seuraasi, sinun kannattaa kysyä väylältäsi. Väylä ei ole sinua unohtanut. Hän tuntee." sanoo Åsa Larsen, joka dekkareissaan on tapattanut melkoisen määrän kiirunalaisia. Muita väylän  varren kuuluisia meänmaalaisia ovat Mikael Niemi, Bengt Pohjanen ja Charlotte Kalla. Charlotte Kallan mummo on Kiuruvedeltä. Ruutanan kylästä. Synnyinkyläni Vaaraslahden naapurista.

  

Meänmaan suurtapahtuma ovat kesäiset Pajalan markkinat. Siellä tapaa monia meänmaalaisia ja muualta tulleita. Kaikki maailman parhaat puukontekijät ovat markkinoilla. Kannattaa kysyä joko heiltä tai  vaikkapa jokkmokkilaiselta paltunmyyjältä  missä on sen niminen paikka kuin Vittula. Paikalliset ovat kysymykseen kyllästyneet. Sitten voi tiedustella miksi Meänmaan suuret pojat Mikael Niemi ja Bengt Pohjanen eivät ole väleissä. Ja miksi Lestadius läksi Ranskan kuninkaan retkikunnan mukana parhaimpiinsa pukeutuneena  Hammerfestiin ryyppäämään. Vaikka kinkerit olivat edessä. Ja vaikka äiti kielsi. Äitiä arveluttivat kiusaukset. Kuuluihan kuninkaan seurueeseen hovi kokkeineen, orkestereineen  ja bordelleineen.

 

Meänmaan pienemmät väylät viettävät pääväylän kanssa samaan suuntaan. Niiden välissä  sijaitsevat Euroopan parhaat kanalintumaastot. Toukokuun alkupäivinä, kun tienvarret ovat alkaneet kasvaa kortetta pyyt ja teeret, mutta myös ukkometsot ja koppelot hakeutuvat tienpenkkojen  ja ojanluiskien apajille. Metsokukot uhittelevat autoille. Matkaajan on oltava varovainen. Hiljennettävä, annettava metson voittaa.. Särkynyt säleikkö ja syyläri tai tuulilasi on kohtuuttoman kova hinta etuajo-oikeudesta. 

 

 

 Meänmaassa riittää  hirviä ja poroja. Porot vaeltavat väylän vartta, väylän jäällä tai väylältä toiselle. Valitettavasti  ne  välillä eksyvät . Aivan liian usein  ihmisen tekemillä keinotekoisille valtaväylillä ajautuvat. Sellaisille, jotka eivät ole väyliä ollenkaan. Huonosti siinä käy. Tien ja malmiradan. ensimmäisenä Euroopassa vuonna 1915 sähköistetyn, varteen talven aikana ruhjoutuneet tarjoavat korpeille ja ketuille sekä maakotkille ja ahmallekin houkuttelevan ruokapöydän. Sellaisen, missä tarjoillaan pitkälle kevääseen. Lumen alta vähän kerrassaan  paljastuneet, katkeamattoman kylmäketjun ansiosta hyvin säilyneet pöydän antimet takaava pitojen jatkuvuuden.

 

Kaikki väylän vartelaiset pilkkivät talvella rautua, taimenta ja harria. Heillä on sitä tarkoitusta varten paksut pilkkihaalarit, kynsikkäät ja niiden päällä kyynärpäihin asti ulottuvat härännahkarukkaset ja oikeaa turkista olevat karvahatut. Sekä kaikkein tärkein, siirreltävät pilkkikopit. Sisällä voi kaminan lämmössä jakkaran päällä olevalla kuluneella porontaljalla istuen syljeskellä ylähuulessa mauttomaksi lionneet nuuskat nurkkaan, paistaa makkaraa,  juoda nokipannukahvia, nauttia snapseja ja  olutta ja joskus myös pilkkiä.

  

Syksyllä pohjoisväyläläiset menevät perinteisille  tunturijärvilleen. Verkottavat kudulla olevat siiat, suolaavat ne tynnyreihin ja tuovat kotiin. Talven varalle kellariin. Huikopalaksi. Tutun yrittäjän kopterikyyti ei turistikauden jälkeen paljoa maksa. Varsinkaan pimeänä. 

Metsissä meänmaalaiset  ampuvat pystykorvan haukusta teeriä ja metsoja,  ajattavat suomen ajokoiralla myös jäniksiä ja lahtaavat porukassa jämtlannin pystykorvan suosiollisella avustuksella sopivan määrän hirviä. Suurinpiirtein kaatolupien verran. Norjan harmaa hirvikoira on Meänmaassa kirosana. Ylempänä tapetaan riekkoja ja kiirunoita pakastin täyteen Jokaisessa väylän varren talossa on vähintään kolme pakastinta. Se on totta Emil Nutti sen minulle Lannavaaran koloniaalissa kertoi. Hänellä on neljä kolmensadan litran.

 

Kesällä  väyläläiset tavoittelevat  lohta perholla ja uistimilla, mutta todennäköisemmin muilta salaa verkoilla.  Paitsi Kukkolankoskella, missä on muutenkin kummallista sakia. Siellä  lipotaan siikaa ja kun kukaan ei näe lohta ja meritaimenta. Syksyllä pyydystetään  merroilla  nahkiaisia ja talvella mateita. Kukkolan erikoisuus on  halstrattu siika. Sitä on saatavilla kahviossa. Jos haluaa lohta, sitäkin joskus löytyy. Kalatukusta ostettua luonnollisesti. 

Kymmenknta vuotta sitten joulun alla tapasin  Vittangin OK:lla  vanhalla Ockelbo moottorikkelkalla tulleen karvareuhkaisen erästäjän. Hän vastasi kysymykseeni suurpedoista  välinpitämättömän tuntuisena, ärtymyksensä huonosti peittäen. Ei täällä niithä ole koskhaan ollutkaan. Facebookin susipalstalla, siellä missä minäkin aikoinani väittelin, kaveri määriteltäisiin  petovihaajaksi ehkä psykopaatiksi, vähintäänkin verenhimoiseksi murhaajaksi. Vittangi ja Pohjois-Ruotsi julistettaisiin boikottiin. Boikotti on luonto- ja maailmantiedostavan erinomainen keino, kunhan ei tarvitse boikotoida itselle tärkeitä asioita kuten uiguurilasten kiinassa tekemiä vastuullisen merkin saaneita ruotsalaisia viherpestyjä retkeilyvarusteita.

Kiusallisesta tiedustelustani vapautuneena, minusta eroon päästyään Vittangin erästäjä virkistyi,  meni kassalle ja  tuumasi tiskin takana olevalle nuorelle  rastatukkaiselle myyjälle. Pithäis osthaa kupeevarmare.  Minä ostin kahvit ja himoitsemani sahramista keltaiseksi värjäytyneen pitkänomaisen tuplakorvapuustin tapaisen. Join kahvini hitaasti. Oli lussekattiaika, talven ensimmäiset rajut pakkaset tulossa ja minulla paljon matkaa edessä. Pitäisi lähteä ajamaan.

Entäs jos jäänkin yöksi.