Eläviä kuoltuaan. Muisteluja kiviin kaiverretuista.

Gislöya 17. 2. Sää lämpenee ja lumet tulevat taas katoamaan . Tuuli on  rauhoittunut, pian kalastajat pääsevät merelle. Minä en pääse pilkille, risteilyalusten opastus peruuntui, on hyvää aikaa olla kotona ja muistella vanhoja, kohtaamisia viimeisten vuosikymmenten ajalta. 

Tässä muutamia mieleenjääneitä  ja esiin pullahtavia tarinoita. Eläviä muistoja lopullisen  lepopaikkansa saaneilta. 

Alaska- unelma

"Tuntui, ettei täällä tulevaisuutta ilman  omaa venettä ollut. Ilman maatilaa. Toiselle en töihin  halunnut. Enkä muiden paatteihin. En ainakaan etelään.  Läksin Amerikkaan. Sinne monet muutkin jo aiemmin, ennen sotia, menivät. Ja hyvin pärjäsivät. 

Kalastajia tarvittiin. Varsinkin Alaskassa. Sain kansalaisuuden ja tulevaisuuden ja työn. Tienasin hyvin. Osuuspalkka. Tyynen Meren puolella lohta pyydettiin, sesonkikalastusta  niin kuin täällä turskaa. Rapujakin. Opin kielen. Juurruin. Sain säästetyksi.  Mutta Koreaan, muiden sotiin, en halunnut. Huhuttiin, että  ne sinne meitä muualta tulleita ensimmäisenä määräsivät. Palasin sopivasti sotaa pakoon isän 50-vuotisjuhliin. Tänne jäin. Taisi sittenkin olla pelkkä huhu se Koreaan joutuminen.

En minä ikinä omaa laivaa saanut. Enkä maatilaa. Mutta osalleni sattui hyviä kippareita. Ja hyvä vaimo. Lapsia. Minne sitä perheellinen olisi enää arvannut kotoa  lähteä . Tuli englanti opittua. Muutaman kerran olen jenkeissä käynyt ja muutamat  sen aikaiset kaverit täällä." 

Gunnar. Syntyi  maaliskuussa  1929. Kuoli tammikuussa 2023. Haudattu Klon hautausmaalle. 

Tsunami

" Olimme just silloin  toisella puolella maata, mutta  Strengelvågin kylän perinteisellä Tapaninpäivän  riistaillallisella, missä  mekin yleensä olemme,  luulivat meidän  Khao Lakissa olleen.  Siellä me ihan  aluksi olimmekin. Mutta sitten läksimme loppuajaksi syvemmälle maahan. Pääministeri Bondevik julisti hätäisesti ja ennen aikojaan  maansurun. Kun luuli yli tuhannen norjalaisen kuolleen. 

Sitten kun pojan perhe perhe ei saanut meihin heti yhteyttä, soppa oli valmis. Huhut levisivät. Olimme kadonneiden listalla reilun vuorokauden.  Palattuani turskanpyyntiin kaverit kyselivät matkasta. Sain uuden lempinimen. Tsunami Svein." 

Svein. Syntyi marraskuussa 1936. Kuoli toukokuussa  2023. Haudattu Klon hautausmaalle.

 Skrova, valaskylä Lofooteilla.

"Olen Skrovasta, valaskylästä. Minun sukuni on se joka saarta hallitsi. Omisti firman ja tehtaan. Firma otti vastaan, paloitteli, pakkasi ja myi suuren osan lofoottilaisten pyydystämistä lahtivalaista. Ei tee enää. Luonnonsuojelu, boikotit ja kaikki semmoiset, sinä tiiät. Ennen ripille pääsyä opin valaan leikkaamisen. Ei silloin ollut rajoituksia lapsityövoiman käytölle.

Satamaan  tulevat valaanpyyntialukset tarkoittivat kesää. Ja rahaa. Valaan lihat vinssatiin laiturille ja siitä tehtaan hihnalle miehen painoisina  klöntteina. Siellä ne leikattiin  ja pakattiin, osa pakastettiin. Se huonompi osa. Rasva oli siihen aikaan arvotavaraa , nykyään menee mereen. Se on törkeetä. Niissä on muka raskasmetalleja. Fär-saarilla vielä syövät suolattuna. Järkiporukkaa.

Pyyntialuksessa tehdään alkuvalmistelut, paloitellaan ja sen  jälkeen jäähdytetään kannella ja sitten laitetaan ruumaan. Jäitetään. Jos huonosti jäähtynyttä lihaa menee ruumaan, se alkaa lämmetä, kuumeta ja  palaa. Niin kuin komposti. Vaikka kuinka  olisi jäiden peitossa. 

Tänne kalahommiin päädyin. Kalatehdas on hyvä ja turvallinen työpaikka. Saan kaikki leppoisat fileointi- ja leikkaushommat. Osaan käyttää veistä. Että jotain hyötyä siitä koulupoikana opitusta valaanpaloittelusta oli "

Björn. Haudattu Klon hautausmaalle. 

Viiden prosentin sydän

"Kiitti koljasta, nyt saan kalakakkuja Dieterille ja muille pojilleni. Ihan parasta.  En enää olisi itse jaksanutkaan tuota määrää urakoida. Eikä oikein ole paikkaakaan. Laivalla saat ne helpommalla fileoitua. Harry sanoi, että olet taitava. 

Ei ole minulla olo entisellään. Lääkärinkin  mukaan  sydämen tehot ovat vähissä. Viisi prosenttia jäljellä. Lääkkeillä mennään. Kourallinen joka päivä. Hitaita lenkkejä postilaatikolle ja takaisin. Varovasti on sängystäkin  noustava. Huimaa.  Mutta  vielä minä kuitenkin ystäväni  vastaanotan. Saavat tuossa autotallin yläkerrassa tukikohtaansa pitää. 

Yhdessä ruokaa tehdään, pitoja pidetään. Se on niin kuin meidän juttu. Joka kesä ne tulevat. Joka kesä tuliaisia tuovat. Tykkään saksalaisesta viinistä ja oluesta ja makkarasta, ja vaikka mistä epäterveellisestä.  Onneksi en polta. Lääkäri sanoi, että pitää syödä terveellisesti kun  suonetkin olleet  tukossa. Verkkoja viime kerralla  ahtaimpiin paikkoihin laittoivat. Nooh,  kerranhan  me täällä eletään. 

Ei meillä  kovin kummoista yhteistä kieltä ole, pikkuisen osaan englantia, jonkun sanan saksaa, Dieter joka tänne ensimmäisenä tuli osaa enemmän norjaa kuin minä englantia. Näin ollaan kolme vuosikymmentä  hyvin pärjätty.  Kesää odottamalla jaksan vuodesta toiseen. Vanha mies.

Henry. Syntyi 1935. Kuoli 2012. Haudattu Klon hautausmaalle.

Syöminen , nukkuminen ja kalastaminen

"Rippikoulun jälkeen aloitin isän laivalla. Meillä oli pieni maatila Nord- Lenangenissa. Sukuni on Kaakkois-Norjasta  sinne 1800-luvulla muuttanut. Ruotsin kuningas määräsi pohjoiset jokilaaksot asutettaviksi. Suomalaiset tulivat Ruijaan. Kiviset oli meidän pellot ja köyhät. Kalastus toi leivän. Kaksikymppisenä aloitin kipparoimaan, jonkun vuoden päästä ostin oman aluksen.  Katkarapuja Lyngenissä ja Varangin vuonossa. Varangista rapu katosi , siis tutkijoiden mukaan. Ei se oikeasti kadonut, kunhan vaan muuten piruuttaan vuonon meiltä sulkivat. Kun ei enää troolattu, silloin katkarapu oikeasti hävisi. Pohja limoittui ja kalatkin katosivat. Hylkeet vielä 80-luvulla vastuksiksi tulivat. Grönlannin hylkeet, ei nämä paikalliset.

Myin rapulaivan ja aloitin Morgenstjernalla, aluksi vuokrakipparina. Nuottakalastus on parasta. Tykkään. Sinäkin tulet pitämään nuottamiehen vapaudesta, Saat vastuun ruokapuolesta, vapaat kädet, mutta norjalaista ruokaa. Kalaa viitenä päivänä. kala on hyvää.

Kunhan muistat, että kalastajan elämän kolme tärkeintä asiaa ovat nukkuminen, syöminen ja kalastus. Nukkumisesta ja syömisestä voi tinkiä. "

Kierrenuottalaivan kippari . Syntyi 1952. Kuoli 2024. Tuhkattu. Muistolaatta Myren uuden hautausmaan uurnalehdossa.                                                                                                                                    -lauri-

Revontuliopastuksen sietämätön vaikeus.

Gislöy 16.2.2025 Leuto sää jatkuu. Tänä vuonna ei taida oikeaa kunnon talvea tullakaan. Koko ajan vaan myrskyää, Jokainen pienikin talven tapainen katoaa lounaisrintaman voimasta. Seuraava opaskeikkani on peruttu. Taas. Taitaa olla viides kerta.  Risteilyalukset eivät tällaisella säällä Narvikiin tule. Vieraitani en pohjoisen luontoon vie. Toisaalta ei niitä revontulia näin pilvisellä ja sateisella säällä olisi muutenkaan näkynyt. 

                                           REVONTULET

Revontulet ovat leveä talviyön vihreä vyö.  Nopeasti liikkuva teräväreunanen.  Joskus punaväriä tarjoava rintama tai  pilvien takaa kuumottava paikallaan oleva kajo. Olen joitakin kertoja talvessaan nähnyt  revontulet myös  linnunrataa varjostavana  keskitaivaalla joka suuntaan räjähtävänä koronana.

Revontulet ovat viesti toisesta ulottuvuudesta. Iloisten neitsyeiden tanssi Skotlannin  taivaalla tai kuolleiden lasten leikki Grönlannin kaamoksessa. Revontulet ovat tuliketun hännän kipinöinti Lapin metsissä.Vai ovatko  revontulet  sittenkin Leviatian merihirviön taivaalle syöksevää tulta. Ehkäpä samaisen hirviön karvaisista  suomuista  heijastuvaa auringonvaloa. 

Revontulet ilmestyvät  ja katoavat oman mielensä mukaan. Silloin kun haluavat.  Revontulilla on oma tahto ja oma rytmi. Revontulet tuovat universumin korkeampaa värähtelyä, rakkauden värähtelyä , joka vaikuttaa elollisen sisimpään , soluihin saakka. Revontulet eivät käskystä loista. Halujemme mukaan toimi.

Kaiken selittävälle ja totuutta janoavalle  ihmiselle eivät kiehtovat sadoille sukupolville kelvanneet myytit riitä.   Tarvitaan  faktaa. Tarvitaan tutkittua tietoa. Lukuja ja todisteita. Koetuloksia. Meidät vakuuttamaan. Onneksi tiedämme auringonpilkut, syklit, yläilmakehässä vaikuttavan aktiivisuuden.

Tämä aktiivisuus on mitattavissa ja  ennustettavissa. Talviyön tunnit asteikkoon pisteytettävissä. Kaikille tarjolla. Kuka tahansa voi lukuisten  revontulisivustojen barometreistä  etsiä Lady Aurooran metsästykseen parhaat ajankohdat. Hunting the light on silloin helpompaa. Kun tiede on apunamme.

Revontulet etelässä ovat ja olivat harvinaisia. Ne olivat veritulia, jotka tiesivät kauheuksia, usein sotaa. Ennustus piti paikkansa 30-vuotisen sodan alla. Kyseessä on täytynyt, silloin 1600-luvulla, olla pitkän  ajan ennustus.
Joskus revontulet ovat väsyksissä. Ne  eivät vaan jaksa. Häviävät vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi. Pohjoisessa revontulien puuttuminen  hämmensi, ahdistusta ja surua aiheutti. Jostainhan niiden on täytynyt  suuttua,  kun sillä tavalla katosivat . Valonsa ja  värinsä piilottivat.  Pohjois-Norjan skaldi, kansallisrunoilija, loistava Petter Dass, ei eläessään  Aurooraa kokenut. Siitä kyllä kirjoitti. Elämä ei todellakaan  ole aina reilua ja oikeudenmukaista.

Viattomuuden aika, aika ennen auringonpilkkuja, atmosfäärejä  ja kaukaisia ydinräjähdyksiä on poissa. Nyt me tiedämme kaikesta kaiken. Tutkijat ovat sen tarkkaan selvittäneet. Revontulikeskuksia erikoislaitteineen  ja  raketteineen  ilmiön tutkimiseksi rakentaneet. 

Minäkin voin olla revontuliasiantuntija. Googlettaa koska  on oikea hetki. Vilkkain aika. Voin paljastaa faktat ja  todennäköisyydet. Voin raottaa tulevaa. Kertoa kuinka meillä on vielä muutama vuosi suurta aktiivisuutta, sitten on puolenkymmentä vuotta hiljaisempaa. Niin ovat tutkijat  todenneet.

Onneksi revontulet ovat paljon enemmän kuin tieto. Ja enemmän kuin tiede. Mieleni  täyttävänä mysteerinä, luomakunnan valtiaan pysäyttävänä  ja kaikkivoipaisuudestaan  irroittavana  revontulet eheyttävät minut pieneksi osaseksi jotain sellaista, mitä  viisainkaan ihminen ei  koskaan pysty selittämään.

-lauri-

                                          

Rakkauden kalasta ja miekkavalaista

 Helmikuun kahdeskymmenes vuonna 2000 Lars ja poikansa Terje tarjosivat minulle mahdollisuuden tulla mukaan turskasiimoja nostamaan. Heti seuraavana aamuna. Se oli ystävällinen ele, mutta vähintä mitä  he uskolliselle koukuttajalleen, satoja tunteja vetoisassa, viileässä ja kosteassa syötipuurassa eli koukutustuvassa toistasataa siimaa kuukaudessa syötittäneelle ja työhön jo vittuuntuneelle saattoivat tarjota.

Otin tarjouksen vastaan. Kiitollisena ja suurena luottamuksen osoituksena. Olin laiturilla hyvissä ajoin ennen sovittua tapaamisaikaa, paljon ennen kello viittä. 

Pääsin mukaan parhaaseen kutuaikaan. Korjaamaan satoa. Turskasatoa. Tänne joulun jälkeen ilmaantuvaa vaellusturskaa eli skreitä.

“Turska  on leipämme, ilman sitä me kärsimme. Siihen me turvaamme”, siteerasi Lars erästä tunnettua pohjoisnorjalaista rovastia ja runoilijaa Petter Dassia. Petter Dass ja teoksensa Nordlands Trumpet olivat ikäisilleni samaa kuin Runeberg ja vänrikki Stoolin tarinat Suomessa. Nuorempi polvi oli Norjassakin vieraantuneempaa. Heille Dass tarkoittaa puhekielessä yleistynyttä nimitystä paskahuussille ennemmin kuin kaikkien tuntemaa pohjoisen ääntä, skaldia.

“Skrei on kaiken perusta” Lars jatkoi,” Se on työ ja toimeentulo. Skrei on valuutta. On ollut jo tuhat vuotta. Ei täällä kukaan asuisi, ei täällä yhtään mitään olisi, ilman vaeltavaa turskaa."

Tiesin Larsin ansiosta , että Stön rannoilla esiintyy ja pyydystetään kahta eri tyyppistä turskaa. Koko elämänsä omassa kotivuonossaan asuvaa rannikkoturskaa ja norjalais-arktista vaellusturskaa. Olin tallentanut  halukkaasti ja tarkasti  Gisløyværing aluksen kipparin elävät tarinat sekä siinä samalla tulevat tietoiskut  mieleni lokeroihin. Niin hyvin, että aika pian saatoin itsekin samat tarinat, hieman muunneltuina kertoa. Omalla tavallani, kuitenkin samanlaisin painotuksin kuin ikänsä täällä asuneilla on tapana. 

Silloin en arvannut, että imemäni tieto  ja tarinat tulisivat olemaan osa myöhempien aikojen amattitaitoani. Opettelin joko alitajuntaisesti tai Suomesta mukanani tuomaan opettajan rooliini jämähtäneenä korostamaan pienienkin yksityiskohtien tärkeyttä, niin kuin sitäkin, että kutuvaellukselle menevä tai kudulla oleva vaellusturska on aivan eri kala kuin paluumatkalla oleva, jota kutsutaan nimellä  Skråpe. Fakta oli faktaa ja raja fiktioon ei saanut olla mikään veteen piirretty viiva. Tarinat olivat eri asia. 
 

Ymmärsin, että vaellusturskan ja paikallisen ero on selkeä. Rannikkoturska on jässikkä. Lyhyt ja paksu. Skrei on solakampi ja eri värinen. Skrein solakkuus ei välttämättä ole etu. Islantilaisten saalisturskat ovat samanlaista tyyppiä kuin rannikkoturska. Fileet ovat paksumpia ja täyteläisempiä. Kala on huokuttelevamman näköinen kuin skrei. Ja helpompi  myydä maailmalla.

 
Siksi Vesterålenin ja Lofoottien skreitä on  markkinoitava tehokkaasti. Luotava brändi. Jotta se pärjäisi  tuoremarkkinoilla Islannin muskeliturskien paineessa. Kalastajien järjestö Råfisklaget tai sitten joku mainostoimisto keksikin millenniumin tienoilla käyttää Ystävänpäivää, Valentinea, romantiikkkaa, rakkautta ja seksiä massiivisessa kotimaahan, Eurooppaan ja Amerikkaan suunnatussa, kalastajien mielestä lapsellisessa myötähäpeää nostattavassa vaaleanpunaisessa markkinaiskussaan. 
 
Skrei on rakkauden kala vakuutettiin kalastajille jaetussa esitteessä. Samanlaisessa, jota englanniksi ja muillakin kielillä postitettiin kalatukkuihin ympäri Maailmaa. Valentines fish, sydän, vaaleanpunainen tarra. Esitteestä saattoi lukea, että samaan aikaan, kun ystävänpäivää kaikissa tärkeissä vientimaissa vietetään, pohjoiset turskat kokoontuvat pareittain rannikkomme edustalla kutemaan. 

Eivätkä ihan miten tahansa. Eivät sillä tavalla kuin normaaleilla kaloilla on tapana lisääntyä. Skreit ovat, uros ja naaras, intiimisti kiinni toisissaan. Joskus jopa tuntikausia. Välivedessä kelluen. Siinä on suuri ero muihin kaloihin. Kuten lämpimässä Saimaan rantaheinikossa köllöttelevään kutulahnaan.  Vesterålenin ja Lofoottien skrei on rakkauden kala. Se harrastaa seksiä. Esileikkeineen ja voihkimisineen. Rakastelun äänet on muuten dokumentoitu. Skrei on romantikko. Skrei on ihana.  Ja erinomaisen maukas.

Huumaavan aktin jälkeen se raukeana ja nälkäisenä erehtyy, tekee virheen, haukkaa syötin, jää kiinni, nostetaan kannelle, verestetään, suolistetaan, yksittäispakataan, lennätetään. Ja jossain päin maailmaa tarjoillaan. Romanttisena, ehkä kerran elämässä nautittavana  kynttiläillallisena, nopeimmillaan  kaksi vuorokautta siitä hetkestä kun suunsa väärässä paikassa aukaisi.

Minä pääsin rakkauden kalan pyyntiin. Haaveeni toteutui.

 

Kannoimme pakkasvarastosta edellispäivänä koukutetut turskasiimat laiturille ja siitä edelleen viisikymmentäjalkaisen lehtikuusirunkoisen Gisløyværingin kannelle. Larsin ylpeys oli Støn suurin siimalaiva. Viisikymmentälukulainen ja perinteinen. Sellaisia oikeita laivoja ei enää valmistettu, ainoastaan paljon huonompia ja kiikkerämpiä, mitääntekemättömiä lasikuituisia tai alumiinisia sekunda-aluksia kuten Lars asian ilmaisi. Ei niillä ole sielua. Ei niihin voi kiintyä.

 

Siimat lastattuamme irroitin tärkeänä köydet ja pääsimme liikkeelle. Olin mukana katsomassa touhua, en töissä, vaan turisti, vaikka minulla kaikki varusteet myös töiden varalta olikin. Jäin kannelle ihailemaan satamasta lähtöä.

Tuntui upealta olla ensimmäistä kertaa oikeasti merellä. Kalastusaluksen kyydissä. Kalastajien kanssa. En voinut aavistaa mihin tämä kaikki johtaisi.  

Avomerelle tultuamme Lars kutsui minut  ruorihuoneeseen, bryggaan, ohjaamoon  tai miksi sitä nyt suomeksi kutsutaankaan, kahville.  istuuduin pöytään odottamaan.  Terje tuli alakerran keittiöstä, merikielellä kapyysista, tottuneesti kahvipannu toisessa ja minulle varattu puhdas  muki toisessa kädessä. Larsin kuppi oli mustaksi sisältä patinoitunut. Kipparin kahvikuppia ei ikinä pestä.

Rappusten nousu sujui Terjeltä vanhan mainingin melkoisen rajusti heiluttamassa laivassa tottuneesti. Minä olisin kaatunut.  

“Ota sieltä “ sanoi Lars viitaten kalatehtaan pomolta saamaansa ystävänpäivälahjaan ja sen sisältöön. Kimaltelevasta pinkistä glitteripussukasta, joka jokaiselle kalastajalle oli juhlallisessa tilaisuudessa ojennettu, löytyi esitteen lisäksi hempeitä punaisia karkkeja, sydämen muotoisia suklaakeksejä, tarroja sekä tietoa Skreistä ja ystävänpäivästä. 

Ryystin kahvia, söin sydänkeksejä  ja kuuntelin Larsin tarinoita. Hänellä oli paljon asiaa ja minä innokas kuulija.   “Skrei ilmestyy tänne marraskuun lopusta lähtien. Useimmiten kuitenkin tammikuun alkuviikkoina. Paluumatkan takaisin kotiseuduilleen pohjoisempaan skråpet, siis ne joita me emme Terjen kanssa saa napattua, aloittavat kudun jälkeen huhtikuussa. Ne ovat laihoja, ruotoa ja nahkaa, mutta kelpaavat kuivatettavaksi ja kalliokalaksi” 

Lars kertoi Skreihin liittyviä tarinoita, ohjeita ja määräyksiä. Ne oli minun hyvä tietää. Kun Ilman sääntöjä sitä ei voi pyydystää eikä ruoaksi laittaa.

 

Ensimmäinen ja tärkein on, että ainoastaan ärräkuukausina pyydettyja turskia saa syödä. 

Huhtikuu, siis april, on ärräkuukausi. Toukokuusta elokuuhun, mai-august, välisenä aikana turskaa ei omaan käyttöön pyydetty. Kesän tuorekala on turskan sijaan seiti tai pallas. 
September, syyskuu vapautti rannikon asukkaat tuoreturskapaastosta. 

Tärkeimmät turskaruoat ovat lipeäkala, puoliksi kuivatttu  ja sen jälkeen keitetty turska eli boknafisk, savolaista madekeittoa vastaava turskarokka eli mølja ja kevyesti yön yli suolattu ja sitten keitetty turska. Paistamiseen turskaa ei käytetty. Ainoastaan turskankieliä. Paistetut turskankielet ovat sunnuntain herkkuruokaa. Ja kielien leikkaaminen  lasten työtä.

 

On tärkeää, että kalan kanssa tarjoillaan aina perunaa, ei koskaan riisiä, ei koskaan makaronia.  Lisäksi Lars pelkisti oikeanlaisen  ja hyväksi havaitun kalankäytön kolmeen lauseeseen. Turska keitetään, seiti paistetaan ja koljasta tehdään kalapullia. Niillä ohjeilla pärjätään. 
 
Tulimme siimoille ennen seitsemää. Lars ajoi tottuneesti laivansa parimetrisen lippusalon ja siitä lähtevässä köydessä  olevien poijujen  viereen. Terje  sai pitkällä koukkukepillä kaapattua salon , nosti sen, poijut ja muovikuulat, niinsanotut kaksitoistatuumaiset. kannelle ja asetti köyden nostolaitteen kiekon uraan. Hydrauliikka hoitaisi noston tästä eteenpäin.

 

Lars siirtyi nostolaitteen luo  ja Terje meni omalle paikalleen  verestyskaukalon taakse. Seurasin tarkasti , jotta mahdollisella seuraavalla kerralla itse osaisin. Kun köydet ja ankkuri oli varttitunnin päästä  nostettu veneeseen, alkoi varsinainen siimannosto.

 

Työnjako oli selvä Lars  huolehti nostolaitteesta, ohjasi laivaa kannella sijaitsevista hallintalaitteista ja nosti kalakirveellä päähän iskien tapseissa roikkuvat kalat pojalleen verestyskaukaloon. Yksinkertainen , mutta raskas työ, totesin itsekseni. Suurimpien, jopa 20-kiloisten turskien nosto kalakirveellä kaukaloon, ei taatusti ollut kaikkein ergonomisempia työvaiheita. Rannikkokalastajaveteraanin tunteekin nivelrikkoisista polvista, olkanivelien rutinasta ja jäykästä niskasta.

Jonkin aikaa siimaa nostettuaan Lars tarjosi paikkaansa minulle. Pitihän minunkin kokeilla. Menin nostolaitteen luo, otin itsevarmana kalakirveen käteeni ja pääsin välittömästi  tähtäämään ensimmäiseen kalaani. Lyöntini oli hätiköity, liian raju ja meni ohi. Sen seurauksena  kirveen piikki osui laivan lehtikuusirunkoon jääden siihen kiinni.  

 

Ei saatana, suuri turska tipahti ja  ui nopeasti syvyyksiin omiensa luo. Sata kruunua totesi Lars vahingoniloisena naureskelle.  Sain kirveen irti ja olin valmis seuraavan kalan tullessa. Osuin päähän, juuri sinne minne pitääkin ja  elämäni ensimmäisen turska aukoi hämmentyneenä suutaan  verestyskaukalon pohjalla. Tunsin ylpeyttä, alkukantaista saalistajan riemua. 

 

“Tule isin luo” sanoi Terje, otti nopeasti turskani silmäkuoppa- leuanalus otteella, viilsi kurkun auki ja heitti kuiviin vuotavan rakkauden kalan huuhtelukaukaloon. Vasta siellä, virtaavassa  merivedessä, turska tajusi tapahtuneen ja alkoi henkensä pitimiksi sätkiä. Turhaan. Elämä jätti vaeltajan.

Ensiluokkaiseksi elintarvikkeeksi muuttunut veltto turska liukui aikanaan  ritiläränniä pitkin ruumassa olevaan konttiin.  Kontissa meriveden ja jäähileen seos jäähdytti  sen nopeasti ja takasi korkealaatuisen  raaka-aineen kaikkein vaativimmillekin asiakkaille  Pariisissa, New Yorkissa tai Tokiossa. 

Nostelin turskia vaihtelevalla menestyksellä ja myöhemmin pääsin myös verestämään. Pärjäsin ensikertalaiseksi kohtuullisen hyvin. En kuitenkaan niin loistavasti, mitä Larsin kehuista olisi voinut päätellä.  Suurimman osan päivää tarkkailin, kuvasin  ja totuttelin olemaan kaatumatta. Mainingit olivat kohtuullisia ja minä merenkäyntiin tottumaton.

 

Kun olimme nostaneet puolenkymmentä siimaa Lars viittiloi, osoitti etuoikealle  ja sanoi kello kaksi. Merellä  on voimassa kellotaulu. Keula on kaksitoista, perä kuusi. Katsoin kahteen ja huomasin evän. Korkean, varmaan parimetrisen mustan suoran evän. Näin elämäni ensimmäisen miekkavalaan, suuren uroksen. Silloin helmikuussa vuonna kaksituhatta en sitä vielä tiennyt, että ainoastaan koirasmiekkavalailla on niin pitkä suora selkäevä. Naarailla lyhyempi ja käyrä. Enhän minä muutenkaan paljon mitään valaista tiennyt. 

Hain  kajuutasta sinne aiemmin turvaan viemäni kameran,  olin taas valmis kuvaamaan. Nyt muutakin kuin siimannostoa.  Pian kaikki lauman valaat nousivat pintaan ja tulivat  meidän luo. Puhalllusten mystinen ääni ja mustavalkoinen sulava olemus veivät mukanaan. Haltioituneena seurasin laumaa. Näin  puhalluksia sukelluksia ja pärskimistä. Pyrstöllä loiskuttelua.  Leikkimistä. Aivan kuin  ne olisivat tulleet meitä tervehtimään. Minut tervetulleeksi toivottamaan. 

Lars ja Terje jatkoivat töitään, minä olin valaissa. Elämäni ensimmäinen kohtaaminen miekkavalaiden kanssa sinetöi tulevaisuuteni. Tiesin, että halusin merelle. Meri olisi elementtini. Tänne kuuluisin.  Valaista tulisi pakkomielteeni eikä menneeseen  olisi paluuta. 

                                                  -lauri- 

 

 

VastaaLähetä edelleen Lisää reaktio

HELSINGISTÄ JA TAMPEREESTA

Helsinki. Eliel.  26.3. 2024. 08:30 Lounaistuulta  kolme metriä sekunnissa. Lämpötila hieman plussan puolella. Yöllä oli pikkupakkasta. Odotan R paikallisjunaa.

Storytel awards gaalaillan kutsulla  itselleni  perustelemani Helsingin reissu ystäväni huomassa, hänen kortteerissaan  majoittuen, on ollut erinomaisen  onnistunut.

 Toiseksi viimeinen päivä on menossa. Huomenna palaan pohjoiseen, menen kotiin.  Kuva :Ihmisten pesiä. Vera Mäkelä.

Olen jatkanut  vuotuista  löytöretkeilyä, tutustumista pohjoismaiden ylivoimaisesti mielenkiintoisimpaan kaupunkiin.  Sen joukkoliikenteeseen, pieniin putiikkeihin,  museoihin, ihmisiin ja luontoon, lintuihin ja  eläimiin. 

Täällä on tarjolla  aina jotain uutta,  mielitekokartalla aiemmin olleita valkeita läikkiä. Valittavissa annos luontoa, kulttuuria, historiaa ja kaikkea sellaista, mistä periferian vuononrannan asukki kotona ollessaan haaveilee. 

Täällä Helsingissä, Stadissa, tavoittaa omanlaisensa rauhan. Toisenlaisen kuin arktisessa, mutta yhtä rauhoittavan. Kappelissa näköalaloossissa istuen, hidasta bliniaamupalaa nauttien  ja Espalla liikkuvia seuraten

Helsingissä on myös  Raidejokeri. Pikaratikka, Raideveturi. Toissapäiväinen neitsytmatkani paikallisopppaan johdolla  Itäkeskuksesta  länsipäätyyn Keilaniemeen  saakka kuuluu ehdottomasti sarjaan Once in a lifetime. Mukaan otettuine kahveineen ja leivoksineen tunnin reissu oli ihan fine vai miten ne sanoo. Kuva: Amanda.

 

Sitä kelpaa  vanhana muistella. Kuinka upeaa olikaan villin luonnon vastapainoksi havainnoida oman lajimme reviirin laajentumista, ihmisten  pesiä ja elinympäristöjä. Kuinka me ainakin yritämme ottaa luonnon ja siellä pesivät muut lajit koko ajan paremmin huomioon.  

Siihen minulla  on lupa uskoa. Tänäänkin. Misantropia on vierasta, sananakin pelottava.

Askelmittarini on  näyttänyt  kaksinkertaisia päivälukemia mitä  kotona pohjoisessa. Vähintään kymmenentuhatta. Yli kuusi kilometriä.  Sydänvaivaiselle se on kova .  Välillä hengästyttää terveimpien perässä pysyminen, mutta omien rajojen löytäminen  ja mukavuusalueen ulkopuolella oleminen on hyväksi.

Voi  Helsinki. Tänne kaipaan  yhtä paljon kuin lahnakutuun, karpalonpoimintaan tai hirvipeijaisiin  synnyiseudulleni Savon sydämeen. 

On myös Tampere. En ole unohtanut. Sinnekin kaipaan. Sielläkin Helsingin reissulla käyn. Tampere  on Stadin  tavoin rakas ja  upea. Varsinkin Pyynikki ja  Tahmela.  Nuhruisella Ärräjunalla eläkeläisetua käyttäen matka Tamperelle on lähes ilmainen. Seittemän euroa.

Tampereella kävin kahdesti. Koin tutut ja lähes pyhät paikat. Ja toisella reissulla ekaa kertaa  kiistellyn  ratikan.  Ajoimme  päästä päähän ja takaisin. Samalla palautui  mieleeni  Tampereen valtuuston  raitiovaunukeskustelut. Aikana ennen koronaa ja  perinteisen poliittisen kentän valloittanutta viisikkohallitusta.  

Kuinka Tampereen nuori  puheenjohtaja yritti pitää jöötä. Valtuuston salia aisoissa  raitiovaunun vastustajien urakalla keskeyttäessä.  Ennätyspitkien  puheenvuorojen, mölinän, tuohtumuksen  ja  kummallisten argumenttien paineessa se ei taatusti ollut helppoa. Hyvin puheenjohtaja  siinä kuitenkin onnistui . 

Loppu on historiaa.  Ratikka tuli. 

Historian somekirjaan jäävät puheenvuorot  kuten : "Kuurot ei kuule ja jäävät  vahingossa ratikan  alle." " Itsemurhaa suunnittelevat  heittäytyvät ratikan eteen " " Kalevan ABC menettää asiakkaansa ", eivät kääntäneet enemmistön päätä. 

Minulla on aina välillä vaikeuksia ymmärtää täältä Lappiin ja meille muualle  pohjoiseen tulleiden, kuherruskuukauttaan viettävien irtiottoa heidän haukkuessaan vihreän vehreää Helsinkiä stressaavaksi  kivierämaaksi. 

Stadi ei ole kivierämaa !!! Stadi on metsien, merien ja virtavesien saaristolaispitäjä.  Ja Tampere  ihan oma tarinansa. Pohjoisen jo yli kaksi vuosikymmentä kestäneessä  rauhassa,  omassa paratiisissani  viihdyn loistavasti,  kunhan  minulla on mahdollisuus tulla  mansikkapaikkaani  aina kun haluan ja siltä tuntuu.                                                                       -lauri-