torsdag 25. desember 2014

Rata

"Vähintään kerran tunnissa lähtee pitkä, monikymmenvaunuinen malmijuna Kiirunan kaivoksilta Narvikiin. Vuodessa rautamalmia kulkee lyhyen ratapätkän kautta enemmän kuin mitään muuta tavaraa mihinkään muuhun satamaan koko Norjassa. Malmijunien välissä radalla liikennöi myös henkilöjunia."
 "Lauri, joko kohta tulee se sinun mainostamasi Björklidenin tunturihotelli, missä on vanhat nahkasohvat, kirjasto ja takka keskellä kahviota, mehän voitais mennä kahville, eikö ? " 

 "Joo mennään vaan. Tiesitkö,että Tukholma-Narvik yöjuna on yksi Euroopan pisimmistä pikajunareiteistä. Vuorokauden kestävä, reilu 1500 kilometrin osuus, on myös yksi kauneimmista. Ainakin minusta. Rata kulkee pitkiä matkoja ihan tämän tien vieressä Torniojärven rantoja seuraten. Sinun kannattaisi joskus ottaa aikaa ja tulla Norjaan junalla "
 "Niin varmaan, lentäminen on vaan  niin paljon nopeampaa ja halvempaa."

 "Minä en ole ikinä interreilannut,en matkustanut idän pikajunassa, en Siperian radalla Venäjän halki Vladivostokkiin, enkä muutenkan junaillut Euroopassa, mutta olettaisin, ettei siellä sen kummempaa koe kuin tällä rallareitten radalla, rallarithan oli niitä malmiradan rakentajia jos et tiennyt"
 "En tiennyt, ehkä oon sanan kuullut joskus, jotenkin tuttu."

 "Miksi pitäisi aina mennä kauas. Lähiympäristössämme tapahtuvaan vaatimattomampaan matkailuun tyytyvälle ja maabongauspisteiden kerailystä piittaamattomalle se matka läpi Ruotsin  metsien ja soiden, yli skandivuoriston tuonne  Ofot-vuonon pohjukkaan on erinomainen ja ympäristöystävällinen vaihtoehto. Matka historiaan"
 "Taatusti jos tykkää junamatkoista ja historiasta ja jos on aikaa, eikä kaipaa lämpöä. Täällä pohjoisessa on aina liian kylmää . liian pimeää tai liian valoisaa. Ja kesällä itikoita "

 "Rannikolla ei ole, ainoastaan jängällä. Tuota rataa muuten rakensi kiivaimpaan aikaan yli 10 000 miestä ja naista. Siis silloin, kun rakentamisen alkuun lopulta päästiin. Ruotsihan pelkäsi, että Venäjä voisi radan avulla helposti vallata koko Pohjois-Kalotin ja saada haltuunsa malmin sekä sulia satamia,kuten Narvikin. Norja oli silloin Ruotsin itsehallintoalue eikä Murmanskia vielä oltu perustettu. Radan rakentamista viivästytettiin strategisista syistä ja armeijan vaatimuksesta. Raideleveydeksi tuli eri kuin Suomessa. Lisäksi sillat ja tunnelit tehtiin helposti tuhottaviksi. Venäjän pelko oli niin suurta 1800-luvun lopulla." 
"Silloinkin"

"Silloinkin, Noh, rata rakennettiin ja se oli aika pian valmistumisen jälkeen ensimmäisia osuuksia Ruotsissa mikä sähköistettiin, joskus 1915. Radan  alkuajoita muistuttavat  massiiviset tiiliset asemarakennukset Vassijauressa esimerkiksi. Kun niin suuri joukko ihmisiä oli samalla työmaalla niin siinä tapahtui kaikenlaista. Melko levotonta oli, juopottelua , tappojakin"
 "Niin tämän olen kyllä kuullut muutaman kerran. Svarta Björn oli ratatyömaan mystinen tumma  keittäjä, joka sai kaikki miehet sekoamaan  ja johon eräs Ålands-Kalle ihastui. Ålands -Kallesta tuli Svarta- Björnin rakastaja, sillä seurauksella, että Kallen eksä,keittäjä hänkin, sitten lopulta puukotti Svarta-Björnin hengiltä. Legendaan perustuvassa elokuvassa Ålands-Kallea nayttelee Åke Lindman. Svarta Björnin hauta on tämän tien varressa Tornehamnissa ja hänen mukaansa on nimetty eräs Narvikin kapakoista. Vuosittain valitaan Narvikissa Svarta Bjørn jonkinsorttisessa kauneuskilpailussa. Siihen voivat osallistua Kiirunan ja Narvikin tummat naiset"

"Eikös olekin mielenkiintoista ?"
"Kaikkein mielenkiintoisinta olisi jos kohta päästäis  kahville ja vessaan , onko vielä pitkälti sinne tunturihotelliin?"
 -lauri-




lørdag 13. desember 2014

Kaivos

Luossajärven malmia ei koskaan löydetä.Sitä ei oikeasta kohtaa etsitä. Paikallisten ihmettelyn ja palvonnan kohteen olleet painavat kivenmurikat eivät etelän insinöorejä kiinnosta.
Koska rautaa ei louhita, ei rataakaan tarvita. Eikä tietä. Ei ainakaan mahdottomaan maastoon, Skandinavian Köli-vuoriston yli vuonolle saakka,vedettynä.
Kaivosta ei ole. Suurin osa Pohjois-Ruotsia mahtuu yhden kunnan rajojen sisään ja se asukasluvultaan pieni saamelaisten ja meänmaalaisten kunta on nimeltään Jukkasjärvi. Kirkon alttaritaulu on puuta.

Kaivos on.
Malmi löydetään.Rahoittajat saapuvat ja louhos avataan. Ensiksi avolouhos. Myöhemmin mennään suonta seuraten maan alle. Kilometriin saakka. Kiiruna perustetaan. Rata vedetään. Ensiksi kaivokselle saakka ja sitten sulaan satamaan. Kaivos tarvitsee satoja miehiä ja naisia. Rata tuhansia.
Alussa mainarit majoittuvat parakeissa. Vähitellen rakennetaan oikeita asuntoja. Kiirunalle tyypillisä kaksi- ja kolmekerroksisia puutaloja. Maasta möyhityt rikastukseen kelpaamattomat massat kasvavat vuoreksi.

Kaivos huumaa ja sekoittaa pään. Nuoria,eri kansallisuutta olevia  ja eri kieliä ja murteita puhuvia miehiä sullotaan pieneen tilaan maan alla työskentelemäan. Ja ahtaasti vieri viereen asumaan. Entiset suhteet katkaistaan. Vaikka palkka on kehno, se on kuitenkin oikeaa rahaa. Omaa rahaa. Renkinä, poromiehenä tai kalastajana ei saa senkään vertaa. Ei edes suurilla metsätyömailla, tukinuitossa tai turskanpyynnissä.
 
Töissä raadetaan kuusi päivää. Seitsemäs päivä levätään. Siihen irrallisten massaan iskevät helpotuksen tuojat. Kapakanpitäjiä ja agitaattoreita. Kauppiaita ja saarnamiehiä sekä luonnollisesti seuraa ilmaantuu kaivoksen houkuttelemana. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Jokainen haluaa osansa maan antimista. Pelastusta on saatavilla joko maan päällä tai sitten taivaassa. Mutta se ei todellakaan ole ilmaista.
Sunnuntaisin mennään kirkkoon, herätysseuroihin tai palopuhujia kuuntelemaan. Jos edellisillan ryyppyreissun jäljiltä jaksetaan. Karismaattisia lahkojohtajia sekä kommunisteja palvotaan. Hurmoksessa ollaan valmiita menemään hopea-arkilla Palestiinaan tai vaihtoehtoisesti vallankumoukseen. Norskenflammaniin tai Raamattuun vedoten.

Integroituminen  tapahtuu nopeasti, muutos on raju. Ensimmäisissä juhlallisesti otetuissa ryhmäkuvissa osalla nuorista kaivosmiehistä on jalassaan rautapohjaiset työsaappaat. Ne ovat varreltaan niin leveät, että matka-arkussa mukana kulkeutuneen rippipuvun housun lahkeet on pakko sulloa  saappaisiin.

Sellaisen kuvan olen  nähnyt Kiirunan kävelykadulla erään liikkeen ikkunassa. Aika lähellä ostoskeskusta, ihan siinä kävelykadun alkupäässä, sementtisten kiirunoiden vieressä. Se kuva saattaisi hyvinkin kuvata Wisconsinin uudisasukkaita meren toisela puolen. Sinnekin näiltä seuduilta lähdettiin.
                                            -lauri- 






onsdag 10. desember 2014

Väylä

Meänmaa on suuri alue väylän molemmin puolin.Siellä puhutaan meänkieltä. Tai ainakin puhuttiin. Aika monelta, varsinkin nuoremmalta,  äitien kieli on unohtunut. Meänmaassa sijaitsee Kainuu, mistä ruijansuomalaiset eli kainuulaiset eli kveenit ovat meren rannalle paremman elon toivossa aikoinaan muuttaneet.
Matkaajan kannattaa tarkoin valita paikka meänkielisten tarinoiden kuunteluun. Tarkoitukseen sopivia ovat Pajalan Cafe Nova, Vittangin huoltoasemakioskiposti OK ja Pellon sekä Ylitornion huoltoasemat.  Myös Kiirunan pubit saattavat ennen iltamelua ja trubadurin saapumista olla hyviä. Jos Meänmaalle ei ole asiaa, väylän tarinoista pääsee osalliseksi myös televiission välityksellä. SVT:n Berättarna sarjan kautta

Meänmaalaiset asuvat väylänsä varressa. Kaikki sen saman, vaikka Meänmaassa näyttäisi olevan monta jokea. Pääväylä alkaa Norjan rajalta ja mutkittelee välillä syväksi ja leveäksi paisuneena Pohjanlahteen. "Jos muutat Meänmaalta etelään ja tunnet kotiseudulla käväistessä olosi vieraaksi, vaistoat, että ihmiset vierastavat seuraasi, sinun kannattaa kysyä väylältäsi. Väylä ei ole sinua unohtanut. Hän tuntee." Jotain tuon tapaista sanoi Åsa Larsson.
Pienemmät väylät viettävät pääväylän kanssa samaan suuntaan.Väylien välissä  sijaitsevat Euroopan parhaat kanalintumaastot. Hirviä piisaa ja poroja. Porot vaeltavat väylän vartta tai väylältä toiselle. Valitettavasti aivan liian usein keinotekoisilla ihmisen tekemillä valtavälillä. Niillä, jotka eivät ole oikeita väyliä ensinkään. Huonostihhan siinä käy.
Kaikki väylän vartelaiset pilkkivät talvella rautua, taimenta ja harria.
 
Heillä on tarkoitusta varten siirreltävät pilkkikopit. Syksyllä jahdataan teeriä metsoja , jäniksiä ja hirviä. Ylempänä riekkoja. Kesällä tavoitellaan lohta. Paitsi Kukkolassa missä on muutenkin kummallista. Siellä  lipotaan kesällä siikaa, pyydystetään merroilla syksyllä  nahkiaisia ja talvella mateita.
Viime vuonna  Vittangin OK:lla tankatessa tapasin vanhan karvareuhkaisen erästäjän. Hän vastasi välinpitämättömän tuntuisena kysymykseeni suurpedoista, ettei täällä niitä ole ikinä ollutkaan. Facebookin fundamentalistisimmalla susipalstalla, siellä missä minäkin aikani jaksoin olla, kaveri määriteltäisiin psykopaatiksi ja verenhimoiseksi murhaajaksi. Vittangi ja lopulta koko Pohjois-Ruotsi julistettaisiin boikottiin. Minusta eroon päästyään erästäjä virkistyi ja tuumasi sisään astuneelle rastatukkaiselle tytölle. Pithäis osthaa kupeevarmare. Oli lussekattiaika ja talven ensimmäiset kovat pakkaset tulossa.
                                                             -lauri-

mandag 8. desember 2014

Joulun avausta, sikalevyä ja puolihapatettua kuivalammasta.


Jouluaika on alkanut. Støn kalastajakylässä sytytettiin jouluvalot, jotka alussa toimivat pätkittäin.
 Joulupukki tuli säkkeineen ja keppeineen joulukuisessa kaatosateessa kylään.
 Ja asettui paikalleen aikomuksenaan jakaa kaikille kalastajakylän kilteille lapsille lahjoja.
Mutta ei vastikkeetta. Kaikkien lasten piti  kävellä tai juosta toisiaan kädestä pitäen ulkona olevan joulukuusen ympärillä. Ja laulaa kahdeksan säkeistöä  alunperin  romanien leirielämään kuuluneesta laulusta. Nå går vi rundt om en enebærbusk. "Nyt sitä mennään katajanmarjapuskan ympäri"
Vasta sitten, tai ei kuitenkaan. Vielä piti kastua lisää ja esittää pukin tervetuliaislaulu ja lahjojen anomislaulu ennenkuin päästiin itse asiaan. Ja saatiin lahjat.
 Aikuiset saivat ilmaiseksi jouluglögiä sekä ostaa kahvia ja  monenlaisia kakkuja. Arpajaisissa he saattoivat hyvällä tuurilla ja paljon arpoja ostamalla voittaa kyläyhdistyksen lahjavarastoon aiemmin lahjoittamiaan arvokkaita palkintoja. Koko Støn kylä osallistui tähän perinteiseen joulunalustapahtumaan.
Joulu on avattu myös kaupoissa.Siellä myydään sikalevyä eli ribbeä. Sikalevy on siankylkeä joko kylkiluilla tai ilman. Se paistetaan uunissa yhtä suurella tarkkuudella kuin Suomessa kinkku. Nahan rapeksi saaminen on ribben paiston onnistumisen edellytys. Oikea joulukinkku on tässä maassa tuntematon käsite.

Norjalaiset harmaat  mielenkiintoisesti maustetut joulumakkarat ovat maistelijasta riippuen joko herkullisia tai pahanmakuisia. Joka tapauksessa erinomainen tapa saada kamara ja muu teurastusjämä markkinoille. Ja vieläpä lisäarvoa tuovana erikoistuotteena.

Suolakuivattua lammasta  valmistetaan joulumarkkinoille suuret määrät. Joulu on kolmas tärkeä lammastuotteiden sesonki. Pääsiäisen ja alkusyksyn teurasviikkojen lisäksi. Kuivattua lammasta on saatavana kahtena eri versona. Joko haaleassa suolavedessä alkusyksyllä viikon ajan liotettuna ja sillä tavalla hieman hapatettuna.Ja sen jälkeen  kuivatettuna. Tai sitten suolattuna ja  kuivemman kuivaksi ja vähemmän happamen makuiseksi kuivattuna.

Se lämpimään suolaveteen  laitettu ja hieman happaman maun saava on nimeltään pinnejøtt eli tikkuliha. Pinnekjøttiin käytetään lampaasta vähempiarvoisia osia kuten kylkeä, koipia ja lapaa. Nimi juontuu ajoilta jolloin  liha valmistettiin kattilassa koivutikkujen  päällä höyryssä kypsyttäen. Vielä nykyäänin pinnekjøtt- tikkuja on kaupoissa myynnissä, vaikka suuri osa höryttää lihat ritilässä.

Minä en omavaraisuuteeni ja vaihdantatalouteeni vedoten kaupan pinnekjøttiä osta. Nämä upeat kylkipalaset vaihdoin eräältä kurssilaiselta lipeäkalaan sekä ruijanpallasfileisiin.
Koska siinä samassa yhteydessä oli tarjolla muutakin lampaanlihaa. Villilampaan kokonaisia ruhoja, luovuin melkoisesta osasta pakkaskalavarastoai, jotta sain koulusta kotiintuomiseksi läksyjen ja pinnekjøttin lisäsi talven lammasreservin.
Jospa rikkoisi sekä suomalaisia että norjalaisia jouluperinteitä ja paistaisi uunissa kinkun asemasta omilla yrteillä maustetun lampaanviulun.
                       -lauri- 

søndag 7. desember 2014

Joulukuun kuudenteni.

Joulukuun kuudenteni käynnistyi,  kuten aamuillani tapana on,  aikaista  aamupalaa nauttien ja uutisverkossa vaellellen. Ihailin ylpeänä joulukuusen pöytäversioksi kehittyvää chiliä.
Suomen itsenäisyyspäivä, lauantaista nyt puhumattakaan, ei aikuisagronomiopiskelijalle ole pätevä poissaolon syy kerran kuukaudessa järjestettävältä lähiopiskelujaksolta. Ajoin koululle aamupäiväksi oppimaan luonnon monimuotoisuudesta, kasvien juurikarvoista ja pikkuporsaan kasvunopeudesta.

                                  
Onneksi joulukuun vesisateet olivat yöllä vaimenneet ja  muuttuneet lumeksi. Tie vuorten yli oli ajettavassa kunnossa ja sää vähemmän pelottava, jopa talvinen. Tulomatkan sain tehdä kaamosajan päivänhämärässä
Sinisen kaupungin läpi ajoin ohiajotien sijaan pääraittia pitkin. Ruuhkan ja vaatimattomasti  valokoristellun joulukaupungin tunnelman kokeakseni.

Minulla ei kuitenkaan ollut  aikaa kauppakierrokselle. Oli kiirehdittävä kalastajakylämme suomalaisten itsenäisyyspäivän illanviettoon  koukuttaja Maijan luokse. Nyyttikesti- ja talkooperiaatteella järjestettävään juhlaillalliseen lupaamani sienisalaatti oli vielä sitä ennen viimeisteltävä. Porkkanana-, maksa-, ja lanttulaatikot sekä karjalanpaistin olimme tehneet äijäporukalla valmiiksi jo perjantaina.
Suomen itsenäisyyspäivä on Norjan kansallispäivästä monista syistä kovastikin poikkeava, joidenkin kolumnistien mielestä jopa liian totinen, juhlallinen, militaristinen,elitistinen ja menneeseen fokusoiva. Minä pidän itsenäisyyspäivästämme ja sen vietosta, sankarivainajien muistamisesta ja linnanjuhlista juuri tällaisena. En ole kokenut tarvetta muutoksiin. Kaikille  tarkoitettuja juhlatilaisuuksiakin järjestetään  lähes jokaisessa Suomen  kunnassa. Täällä ulkomailla yhdessäolo ja ruokailu hieman juhlallisemmin hyvässä seurassa riittää mainiosti

Karnevaalimeininki ja suurten joukkojen katujuhlinta tuntuu luontevammalta toukokuussa kuin joulukuun hämärässä. Vappu ja Juhannus saavat suomalaiset ihan riittävässä määrin iloitsemaan. Ne ovat sisukansan vastineita 17. maille. Taikka monet kesätapahtumat, kuten kaljakellunnat. Sellaisissa  yhteyksissä voi ihan  vapaasti, itsenäisyyspäivän ikävän harmauden aiheuttaman harmituksen vastapainoksi, villiintyä.

Meidän pieni joukkomme kokoontui viideltä tilaisuuden emännän Maijan johdolla syömisen, juomisen ja itsenäisyyspäivän iltaan sopivan musiikin kuuntelemisen merkeissä.
Ruokalistamme oli niin suomalainen kuin se täällä on mahdollista koostuen  laatikoista, karjalanpaistista, sienisalaatista, poropiiraasta, lohesta, karjalanpirakoista seka munavoista. Suomalaista ruisleipää oli myös tarjolla. Ja jälkiruoaksi joulutorttuja.  
Kuten hienoissa tilaisuuksissa on tapana, tapahtumaa ikuistamaan oli kutsuttu ihan oikea valokuvaaja.Joukossamme oli viimeisen päälle ammattitaitoinen Panu . Hän otti valokuvausliikkeen takahuonetta  vastaavissa valaistusoloissa ryhmäkuvan. Halukkaat saivat palauttaa mieleensä luokkakuvauksen ajat ja otattaa omakuvan. Panun kuvia katsellessa on  myönnettävä että ammattilainen on ammattilainen ja räpsijä on räpsijä.
Tämän blogin kuvat ovat itse ottamiani siis räpsäisyjä.
-lauri- 

mandag 1. desember 2014

Miten lipeäkala tehdään ja nautitaan oikein.

Agronomiopinnoissani tai oikeastaan niiden yhteydessä järjestetyssä koulun keittiön iltaruokailussa ajauduin  lofoottilaisten kanssa törmäyskurssille asiasta, johon minulla on intohimoinen suhde.
Kyseessä oli lipeäkalan oikeaoppinen valmistus ja ruoaksi laitto. Sekä se, mitä lisukkeita lipeäkalan kanssa on tarjoiltava.

Lofootttilaiset maanviljelijät, kalastuksesta vain vähän ymmärtävät ja sitä tuskin koskaan oikeasti harrastaneet kuvittelivat, että he pelkän kotipaikkansa vanhan maineen ansiosta saavat määritellä lipeäkalan valmistuksen ja käytön direktiivit. Lofootit ja varsinkin Røstin saari on heidän mielestään ainoa oikea paikka missä kuivattu kututurska saa lipeäkalan onnistumisen kannalta sopivan maun.

Minä puolestani vetosin ylivertaiseen, kolmentoista vuoden kokemukseeni kalastajana ja kututurskan kuivattajana. Sekä lipeäkalakokkina. Lokakuusta maaliskuulle kestävän sesongin aikana tulee syötyä lähes parikymmentä aivan alusta saakka itse valmistamaani lipeäkala-ateriaa.

Vaikka kenelläkään lofoottilaisista ei ollut esittää vastaavaa cv:tä, eivät he olleet vakuuttuneita taidoistani. Suhtautuivat intohimooni jotenkin vähätellen. Ja pysyivät omissa kannoissaan.
 
Suurimmat erot lipeäkalakiistassa koskivat sekä turskan kuivattamista ja lipeöimistä että ruoaksi valmistusta. Myös lipeäkalan kanssa tarjoiltavasta oikeasta perunalajikkeesta syntyi kinaa.Samoin kuin pekonin/suolaläskin sopivuudesta ja siirapin oikeutuksesta lipeäkalalautasella.
Minun mielestäni lipeäkalaksi valitaan 3-4 kiloinen maaliskuinen kututurska. Lofoottilaiset suosivat huomattavasti suurempia. Tämä valioyksilö on maihin tultua välittömästi  fileoitava. Ei kuitenkaan kahdeksi irtonaiseksi fileeksi vaan pyrstöstään kiinni olevaksi ruodottomaksi kokonaisuudeksi. Fileoitu kala huuhdotaan merivedellä. Lofoottilaiset eivät fileoi kalaa, koska heidän mielestään juuri kuivauksen yhteydessä hapantuva selkäruotoa vasten oleva paksu liha antaa lipeäkallle tyypillisen herkullisen maun. Minä en turskiani mädätä !

Itse kuivatusprosesssin pitää tapahtua molempien suuntauksien mielestä lämpötilan ollessa nollan tienoilla tai muutamia asteita nollan molemmin puolin.Paikka on ilman muuta mahdollisimman lähellä merenrantaa ja mielellään kalliopohjaiselle maalle rakennetuilla telineillä. Tai ilmavalla verannalla. Minusta sopiva teline suurempien määrien kuivaamiseen on katedraalin muotoinen ns. malli Henningsvær. Lofooottilaiset sanoivat ainoan oikean olevan Røstissä yleisesti käytetyn tasamallin.
Turska saa kuivaa vähintään kaksi kuukautta. Se otetaan  alas  telineiltä tuulisella ja aurinkoisella säällä. Tästä olimme yksimielisiä.
Lofoottilaisten mielestä kuivakala varastoidaan pimeässä ja ilmavassa aitassa. Minusta kaikkein parasta on laittaa kuivaturska pakkasvarastoon.Ymmärrän lofoottilaisia, kokonaisena kuivattu turska säilyy paljon paremmin ilman pakastamista kuin fileoituna kuivattu. Säilyvyys on menetelmäni  ainoa heikkous.

Itse lipeäkalan valmistus liotuksineen, lipeävesikäsittelyineen ja huuhtomisineen on suurinpiirtein samanlainen. Paitsi että lofoottilaiset joutuvat tuskailemaan kokonaisena selkäruotoineen kuivatun kalan fileoimisen ja paloittelun kanssa. Minun fileet on helppo muutaman päivän vesiliotuksen jälkeen katkoa sopiviksi paloiksi vaikkapa moralla.Prosessi on seuraavanlainen: Ensiksi annan kuivakalan olla juoksevan veden alla viikon. Sen jälkeen lipeäliuoksessa 2-3 päivää, riippuen millaista haluan. Suosin hieman kiinteämpää kuin kaupan geelimössö. Lopuksi huuhtelen juoksevassa vedessä 3-4 päivää.

Ruoanlaitossa on kahdenlaista koulukuntaa, lofoottilaisetkaan eivät olleet keskenään  yksimielisiä oikeasta tavasta. Keittäen vai uunissa. Minä olen tottunut  keittämään. Laitan lipeäkalapalat kylmään reilulla suolalla ja mustapippurilla maustettuun veteen. Kiehautan , nostan kattilan syrjään ja annan hautua kannen alla vartin. Lipeäkalan voi valmistaa myös foliolla peitetyssä uunivuoassa. Olen sitäkin kokeillut ja onnistunut.

Tarjoilu ja lisukkeet: On niin monta oikeaa tapaa. Lofoottilaisetkin kinastelivat asiasta keskenään. Meillä lipeäkala nostetaan vartin keittoliemessä olon jälkeen lämmenneeseen vuokaan ja laitetaan sataan asteeseen uuniin odottamaan perunoiden ja kastikkeen valmistumista. Kastikkeena on valkokastike sekä paistetut suolaläskikuutiot mieluummin kuin pekoni.
Muita lisukkeita ovat sinappi, hernemuussi, keitetyt porkkanakuutiot ja kalan päälle loraus siirappia. Joskus tarjoilen myös puolukkasurvosta.

Oikea perunavalinta riippunee siitä ketä on kutsuttu vieraiksi. Jos muita ei tarvitse huomioda uskallan keittää omassa pellossa kasvaneet ringerikeläiset (punainen ja kuoppainen) Paikallisten kanssa tarjoilen gulløyaa. Etelä-Norjassa  suositaan yleisesti Ringerikspotetia. Ihan pohjoisessa luonnollisesti puikulaa. Meillä Vesterålenissa siis gulløyeä tai rød gulløyeä. Olen kuullut myös pimpernelliä jossain päin Norjaa virallisena lipeäkalaperunana mainostettavan. Lofoottilaisten suosikki oli gulløye. Olen koton kokeillut salaa myös muita , vääriä perunalajikkeita ja varsinkin sininen kongo tuntui sopivalta.
Ruokajuomana käy vesi, olut tai punaviini. Alkusnapsina gammel dansk tai joku norjalaisista akvaviiteista. Turska-alueen ulkopuolella asuvat etelän ns. lutefisk asiantuntijat vannovat gammel danskin nimeen.
                                                    Bon apetit
                                                        -lauri-