torsdag 13. februar 2025

Rakkauden kalasta ja miekkavalaista

 Helmikuun kahdeskymmenes vuonna 2000 Lars ja poikansa Terje tarjosivat minulle mahdollisuuden tulla mukaan turskasiimoja nostamaan. Heti seuraavana aamuna. Se oli ystävällinen ele, mutta vähintä mitä  he uskolliselle koukuttajalleen, satoja tunteja vetoisassa, viileässä ja kosteassa syötipuurassa eli koukutustuvassa toistasataa siimaa kuukaudessa syötittäneelle ja työhön jo vittuuntuneelle saattoivat tarjota.

Otin tarjouksen vastaan. Kiitollisena ja suurena luottamuksen osoituksena. Olin laiturilla hyvissä ajoin ennen sovittua tapaamisaikaa, paljon ennen kello viittä. 

Pääsin mukaan parhaaseen kutuaikaan. Korjaamaan satoa. Turskasatoa. Tänne joulun jälkeen ilmaantuvaa vaellusturskaa eli skreitä.


“Turska  on leipämme, ilman sitä me kärsimme. Siihen me turvaamme”, siteerasi Lars erästä tunnettua pohjoisnorjalaista rovastia ja runoilijaa Petter Dassia. Petter Dass ja teoksensa Nordlands Trumpet olivat ikäisilleni samaa kuin Runeberg ja vänrikki Stoolin tarinat Suomessa. Nuorempi polvi oli Norjassakin vieraantuneempaa. Heille Dass tarkoittaa puhekielessä yleistynyttä nimitystä paskahuussille ennemmin kuin kaikkien tuntemaa pohjoisen ääntä, skaldia.


“Skrei on kaiken perusta” Lars jatkoi,” Se on työ ja toimeentulo. Skrei on valuutta. On ollut jo tuhat vuotta. Ei täällä kukaan asuisi, ei täällä yhtään mitään olisi, ilman vaeltavaa turskaa."


Tiesin Larsin ansiosta , että Stön rannoilla esiintyy ja pyydystetään kahta eri tyyppistä turskaa. Koko elämänsä omassa kotivuonossaan asuvaa rannikkoturskaa ja norjalais-arktista vaellusturskaa. Olin tallentanut  halukkaasti ja tarkasti  Gisløyværing aluksen kipparin elävät tarinat sekä siinä samalla tulevat tietoiskut  mieleni lokeroihin. Niin hyvin, että aika pian saatoin itsekin samat tarinat, hieman muunneltuina kertoa. Omalla tavallani, kuitenkin samanlaisin painotuksin kuin ikänsä täällä asuneilla on tapana. 


Silloin en arvannut, että imemäni tieto  ja tarinat tulisivat olemaan osa myöhempien aikojen amattitaitoani. Opettelin joko alitajuntaisesti tai Suomesta mukanani tuomaan opettajan rooliini jämähtäneenä korostamaan pienienkin yksityiskohtien tärkeyttä, niin kuin sitäkin, että kutuvaellukselle menevä tai kudulla oleva vaellusturska on aivan eri kala kuin paluumatkalla oleva, jota kutsutaan nimellä  Skråpe. Fakta oli faktaa ja raja fiktioon ei saanut olla mikään veteen piirretty viiva. Tarinat olivat eri asia. 
 

Ymmärsin, että vaellusturskan ja paikallisen ero on selkeä. Rannikkoturska on jässikkä. Lyhyt ja paksu. Skrei on solakampi ja eri värinen. Skrein solakkuus ei välttämättä ole etu. Islantilaisten saalisturskat ovat samanlaista tyyppiä kuin rannikkoturska. Fileet ovat paksumpia ja täyteläisempiä. Kala on huokuttelevamman näköinen kuin skrei. Ja helpompi  myydä maailmalla.

 
Siksi Vesterålenin ja Lofoottien skreitä on  markkinoitava tehokkaasti. Luotava brändi. Jotta se pärjäisi  tuoremarkkinoilla Islannin muskeliturskien paineessa. Kalastajien järjestö Råfisklaget tai sitten joku mainostoimisto keksikin millenniumin tienoilla käyttää Ystävänpäivää, Valentinea, romantiikkkaa, rakkautta ja seksiä massiivisessa kotimaahan, Eurooppaan ja Amerikkaan suunnatussa, kalastajien mielestä lapsellisessa myötähäpeää nostattavassa vaaleanpunaisessa markkinaiskussaan. 
 
Skrei on rakkauden kala vakuutettiin kalastajille jaetussa esitteessä. Samanlaisessa, jota englanniksi ja muillakin kielillä postitettiin kalatukkuihin ympäri Maailmaa. Valentines fish, sydän, vaaleanpunainen tarra. Esitteestä saattoi lukea, että samaan aikaan, kun ystävänpäivää kaikissa tärkeissä vientimaissa vietetään, pohjoiset turskat kokoontuvat pareittain rannikkomme edustalla kutemaan. 


Eivätkä ihan miten tahansa. Eivät sillä tavalla kuin normaaleilla kaloilla on tapana lisääntyä. Skreit ovat, uros ja naaras, intiimisti kiinni toisissaan. Joskus jopa tuntikausia. Välivedessä kelluen. Siinä on suuri ero muihin kaloihin. Kuten lämpimässä Saimaan rantaheinikossa köllöttelevään kutulahnaan.  Vesterålenin ja Lofoottien skrei on rakkauden kala. Se harrastaa seksiä. Esileikkeineen ja voihkimisineen. Rakastelun äänet on muuten dokumentoitu. Skrei on romantikko. Skrei on ihana.  Ja erinomaisen maukas.


Huumaavan aktin jälkeen se raukeana ja nälkäisenä erehtyy, tekee virheen, haukkaa syötin, jää kiinni, nostetaan kannelle, verestetään, suolistetaan, yksittäispakataan, lennätetään. Ja jossain päin maailmaa tarjoillaan. Romanttisena, ehkä kerran elämässä nautittavana  kynttiläillallisena, nopeimmillaan  kaksi vuorokautta siitä hetkestä kun suunsa väärässä paikassa aukaisi.


Minä pääsin rakkauden kalan pyyntiin. Haaveeni toteutui.

 

Kannoimme pakkasvarastosta edellispäivänä koukutetut turskasiimat laiturille ja siitä edelleen viisikymmentäjalkaisen lehtikuusirunkoisen Gisløyværingin kannelle. Larsin ylpeys oli Støn suurin siimalaiva. Viisikymmentälukulainen ja perinteinen. Sellaisia oikeita laivoja ei enää valmistettu, ainoastaan paljon huonompia ja kiikkerämpiä, mitääntekemättömiä lasikuituisia tai alumiinisia sekunda-aluksia kuten Lars asian ilmaisi. Ei niillä ole sielua. Ei niihin voi kiintyä.

 

Siimat lastattuamme irroitin tärkeänä köydet ja pääsimme liikkeelle. Olin mukana katsomassa touhua, en töissä, vaan turisti, vaikka minulla kaikki varusteet myös töiden varalta olikin. Jäin kannelle ihailemaan satamasta lähtöä.


Tuntui upealta olla ensimmäistä kertaa oikeasti merellä. Kalastusaluksen kyydissä. Kalastajien kanssa. En voinut aavistaa mihin tämä kaikki johtaisi.  


Avomerelle tultuamme Lars kutsui minut  ruorihuoneeseen, bryggaan, ohjaamoon  tai miksi sitä nyt suomeksi kutsutaankaan, kahville.  istuuduin pöytään odottamaan.  Terje tuli alakerran keittiöstä, merikielellä kapyysista, tottuneesti kahvipannu toisessa ja minulle varattu puhdas  muki toisessa kädessä. Larsin kuppi oli mustaksi sisältä patinoitunut. Kipparin kahvikuppia ei ikinä pestä.


Rappusten nousu sujui Terjeltä vanhan mainingin melkoisen rajusti heiluttamassa laivassa tottuneesti. Minä olisin kaatunut.  


“Ota sieltä “ sanoi Lars viitaten kalatehtaan pomolta saamaansa ystävänpäivälahjaan ja sen sisältöön. Kimaltelevasta pinkistä glitteripussukasta, joka jokaiselle kalastajalle oli juhlallisessa tilaisuudessa ojennettu, löytyi esitteen lisäksi hempeitä punaisia karkkeja, sydämen muotoisia suklaakeksejä, tarroja sekä tietoa Skreistä ja ystävänpäivästä. 


Ryystin kahvia, söin sydänkeksejä  ja kuuntelin Larsin tarinoita. Hänellä oli paljon asiaa ja minä innokas kuulija.   “Skrei ilmestyy tänne marraskuun lopusta lähtien. Useimmiten kuitenkin tammikuun alkuviikkoina. Paluumatkan takaisin kotiseuduilleen pohjoisempaan skråpet, siis ne joita me emme Terjen kanssa saa napattua, aloittavat kudun jälkeen huhtikuussa. Ne ovat laihoja, ruotoa ja nahkaa, mutta kelpaavat kuivatettavaksi ja kalliokalaksi” 


Lars kertoi Skreihin liittyviä tarinoita, ohjeita ja määräyksiä. Ne oli minun hyvä tietää. Kun Ilman sääntöjä sitä ei voi pyydystää eikä ruoaksi laittaa.

 

Ensimmäinen ja tärkein on, että ainoastaan ärräkuukausina pyydettyja turskia saa syödä. 

Huhtikuu, siis april, on ärräkuukausi. Toukokuusta elokuuhun, mai-august, välisenä aikana turskaa ei omaan käyttöön pyydetty. Kesän tuorekala on turskan sijaan seiti tai pallas. 
September, syyskuu vapautti rannikon asukkaat tuoreturskapaastosta. 


Tärkeimmät turskaruoat ovat lipeäkala, puoliksi kuivatttu  ja sen jälkeen keitetty turska eli boknafisk, savolaista madekeittoa vastaava turskarokka eli mølja ja kevyesti yön yli suolattu ja sitten keitetty turska. Paistamiseen turskaa ei käytetty. Ainoastaan turskankieliä. Paistetut turskankielet ovat sunnuntain herkkuruokaa. Ja kielien leikkaaminen  lasten työtä.

 

On tärkeää, että kalan kanssa tarjoillaan aina perunaa, ei koskaan riisiä, ei koskaan makaronia.  Lisäksi Lars pelkisti oikeanlaisen  ja hyväksi havaitun kalankäytön kolmeen lauseeseen. Turska keitetään, seiti paistetaan ja koljasta tehdään kalapullia. Niillä ohjeilla pärjätään. 
 
Tulimme siimoille ennen seitsemää. Lars ajoi tottuneesti laivansa parimetrisen lippusalon ja siitä lähtevässä köydessä  olevien poijujen  viereen. Terje  sai pitkällä koukkukepillä kaapattua salon , nosti sen, poijut ja muovikuulat, niinsanotut kaksitoistatuumaiset. kannelle ja asetti köyden nostolaitteen kiekon uraan. Hydrauliikka hoitaisi noston tästä eteenpäin.

 

Lars siirtyi nostolaitteen luo  ja Terje meni omalle paikalleen  verestyskaukalon taakse. Seurasin tarkasti , jotta mahdollisella seuraavalla kerralla itse osaisin. Kun köydet ja ankkuri oli varttitunnin päästä  nostettu veneeseen, alkoi varsinainen siimannosto.

 

Työnjako oli selvä Lars  huolehti nostolaitteesta, ohjasi laivaa kannella sijaitsevista hallintalaitteista ja nosti kalakirveellä päähän iskien tapseissa roikkuvat kalat pojalleen verestyskaukaloon. Yksinkertainen , mutta raskas työ, totesin itsekseni. Suurimpien, jopa 20-kiloisten turskien nosto kalakirveellä kaukaloon, ei taatusti ollut kaikkein ergonomisempia työvaiheita. Rannikkokalastajaveteraanin tunteekin nivelrikkoisista polvista, olkanivelien rutinasta ja jäykästä niskasta.


Jonkin aikaa siimaa nostettuaan Lars tarjosi paikkaansa minulle. Pitihän minunkin kokeilla. Menin nostolaitteen luo, otin itsevarmana kalakirveen käteeni ja pääsin välittömästi  tähtäämään ensimmäiseen kalaani. Lyöntini oli hätiköity, liian raju ja meni ohi. Sen seurauksena  kirveen piikki osui laivan lehtikuusirunkoon jääden siihen kiinni.  

 

Ei saatana, suuri turska tipahti ja  ui nopeasti syvyyksiin omiensa luo. Sata kruunua totesi Lars vahingoniloisena naureskelle.  Sain kirveen irti ja olin valmis seuraavan kalan tullessa. Osuin päähän, juuri sinne minne pitääkin ja  elämäni ensimmäisen turska aukoi hämmentyneenä suutaan  verestyskaukalon pohjalla. Tunsin ylpeyttä, alkukantaista saalistajan riemua. 

 

“Tule isin luo” sanoi Terje, otti nopeasti turskani silmäkuoppa- leuanalus otteella, viilsi kurkun auki ja heitti kuiviin vuotavan rakkauden kalan huuhtelukaukaloon. Vasta siellä, virtaavassa  merivedessä, turska tajusi tapahtuneen ja alkoi henkensä pitimiksi sätkiä. Turhaan. Elämä jätti vaeltajan.


Ensiluokkaiseksi elintarvikkeeksi muuttunut veltto turska liukui aikanaan  ritiläränniä pitkin ruumassa olevaan konttiin.  Kontissa meriveden ja jäähileen seos jäähdytti  sen nopeasti ja takasi korkealaatuisen  raaka-aineen kaikkein vaativimmillekin asiakkaille  Pariisissa, New Yorkissa tai Tokiossa. 


Nostelin turskia vaihtelevalla menestyksellä ja myöhemmin pääsin myös verestämään. Pärjäsin ensikertalaiseksi kohtuullisen hyvin. En kuitenkaan niin loistavasti, mitä Larsin kehuista olisi voinut päätellä.  Suurimman osan päivää tarkkailin, kuvasin  ja totuttelin olemaan kaatumatta. Mainingit olivat kohtuullisia ja minä merenkäyntiin tottumaton.

 

Kun olimme nostaneet puolenkymmentä siimaa Lars viittiloi, osoitti etuoikealle  ja sanoi kello kaksi. Merellä  on voimassa kellotaulu. Keula on kaksitoista, perä kuusi. Katsoin kahteen ja huomasin evän. Korkean, varmaan parimetrisen mustan suoran evän. Näin elämäni ensimmäisen miekkavalaan, suuren uroksen. Silloin helmikuussa vuonna kaksituhatta en sitä vielä tiennyt, että ainoastaan koirasmiekkavalailla on niin pitkä suora selkäevä. Naarailla lyhyempi ja käyrä. Enhän minä muutenkaan paljon mitään valaista tiennyt. 


Hain  kajuutasta sinne aiemmin turvaan viemäni kameran,  olin taas valmis kuvaamaan. Nyt muutakin kuin siimannostoa.  Pian kaikki lauman valaat nousivat pintaan ja tulivat  meidän luo. Puhalllusten mystinen ääni ja mustavalkoinen sulava olemus veivät mukanaan. Haltioituneena seurasin laumaa. Näin  puhalluksia sukelluksia ja pärskimistä. Pyrstöllä loiskuttelua.  Leikkimistä. Aivan kuin  ne olisivat tulleet meitä tervehtimään. Minut tervetulleeksi toivottamaan. 


Lars ja Terje jatkoivat töitään, minä olin valaissa. Elämäni ensimmäinen kohtaaminen miekkavalaiden kanssa sinetöi tulevaisuuteni. Tiesin, että halusin merelle. Meri olisi elementtini. Tänne kuuluisin.  Valaista tulisi pakkomielteeni eikä menneeseen  olisi paluuta. 

                                                  -lauri- 

 

 

tirsdag 26. mars 2024

HELSINGISTÄ JA TAMPEREESTA

Helsinki. Eliel.  26.3. 2024. 08:30 Lounaistuulta  kolme metriä sekunnissa. Lämpötila hieman plussan puolella. Yöllä oli pikkupakkasta. Odotan R paikallisjunaa.

Storytel awards gaalaillan kutsulla  itselleni  perustelemani Helsingin reissu ystäväni huomassa, hänen kortteerissaan  majoittuen, on ollut erinomaisen  onnistunut.


 Toiseksi viimeinen päivä on menossa. Huomenna palaan pohjoiseen, menen kotiin.  Kuva :Ihmisten pesiä. Vera Mäkelä.


Olen jatkanut  vuotuista  löytöretkeilyä, tutustumista pohjoismaiden ylivoimaisesti mielenkiintoisimpaan kaupunkiin.  Sen joukkoliikenteeseen, pieniin putiikkeihin,  museoihin, ihmisiin ja luontoon, lintuihin ja  eläimiin. 

Täällä on tarjolla  aina jotain uutta,  mielitekokartalla aiemmin olleita valkeita läikkiä. Valittavissa annos luontoa, kulttuuria, historiaa ja kaikkea sellaista, mistä periferian vuononrannan asukki kotona ollessaan haaveilee. 

Täällä Helsingissä, Stadissa, tavoittaa omanlaisensa rauhan. Toisenlaisen kuin arktisessa, mutta yhtä rauhoittavan. Kappelissa näköalaloossissa istuen, hidasta bliniaamupalaa nauttien  ja Espalla liikkuvia seuraten


Helsingissä on myös  Raidejokeri. Pikaratikka, Raideveturi. Toissapäiväinen neitsytmatkani paikallisopppaan johdolla  Itäkeskuksesta  länsipäätyyn Keilaniemeen  saakka kuuluu ehdottomasti sarjaan Once in a lifetime. Mukaan otettuine kahveineen ja leivoksineen tunnin reissu oli ihan fine vai miten ne sanoo. Kuva: Amanda.


 

Sitä kelpaa  vanhana muistella. Kuinka upeaa olikaan villin luonnon vastapainoksi havainnoida oman lajimme reviirin laajentumista, ihmisten  pesiä ja elinympäristöjä. Kuinka me ainakin yritämme ottaa luonnon ja siellä pesivät muut lajit koko ajan paremmin huomioon.  

Siihen minulla  on lupa uskoa. Tänäänkin. Misantropia on vierasta, sananakin pelottava.

Askelmittarini on  näyttänyt  kaksinkertaisia päivälukemia mitä  kotona pohjoisessa. Vähintään kymmenentuhatta. Yli kuusi kilometriä.  Sydänvaivaiselle se on kova .  Välillä hengästyttää terveimpien perässä pysyminen, mutta omien rajojen löytäminen  ja mukavuusalueen ulkopuolella oleminen on hyväksi.


Voi  Helsinki. Tänne kaipaan  yhtä paljon kuin lahnakutuun, karpalonpoimintaan tai hirvipeijaisiin  synnyiseudulleni Savon sydämeen. 

On myös Tampere. En ole unohtanut. Sinnekin kaipaan. Sielläkin Helsingin reissulla käyn. Tampere  on Stadin  tavoin rakas ja  upea. Varsinkin Pyynikki ja  Tahmela.  Nuhruisella Ärräjunalla eläkeläisetua käyttäen matka Tamperelle on lähes ilmainen. Seittemän euroa.


Tampereella kävin kahdesti. Koin tutut ja lähes pyhät paikat. Ja toisella reissulla ekaa kertaa  kiistellyn  ratikan.  Ajoimme  päästä päähän ja takaisin. Samalla palautui  mieleeni  Tampereen valtuuston  raitiovaunukeskustelut. Aikana ennen koronaa ja  perinteisen poliittisen kentän valloittanutta viisikkohallitusta.  

Kuinka Tampereen nuori  puheenjohtaja yritti pitää jöötä. Valtuuston salia aisoissa  raitiovaunun vastustajien urakalla keskeyttäessä.  Ennätyspitkien  puheenvuorojen, mölinän, tuohtumuksen  ja  kummallisten argumenttien paineessa se ei taatusti ollut helppoa. Hyvin puheenjohtaja  siinä kuitenkin onnistui . 

Loppu on historiaa.  Ratikka tuli. 

Historian somekirjaan jäävät puheenvuorot  kuten : "Kuurot ei kuule ja jäävät  vahingossa ratikan  alle." " Itsemurhaa suunnittelevat  heittäytyvät ratikan eteen " " Kalevan ABC menettää asiakkaansa ", eivät kääntäneet enemmistön päätä. 

Minulla on aina välillä vaikeuksia ymmärtää täältä Lappiin ja meille muualle  pohjoiseen tulleiden, kuherruskuukauttaan viettävien irtiottoa heidän haukkuessaan vihreän vehreää Helsinkiä stressaavaksi  kivierämaaksi. 

Stadi ei ole kivierämaa !!! Stadi on metsien, merien ja virtavesien saaristolaispitäjä.  Ja Tampere  ihan oma tarinansa. Pohjoisen jo yli kaksi vuosikymmentä kestäneessä  rauhassa,  omassa paratiisissani  viihdyn loistavasti,  kunhan  minulla on mahdollisuus tulla  mansikkapaikkaani  aina kun haluan ja siltä tuntuu.                                                                       -lauri-                                                                                                                                                                                                                   

 

mandag 11. mars 2024

KULTASILMÄ

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA: OSA V

Kultasilmä on viileää viileämpi ja pohjoista pohjoisempi. Kultasilmä on etelästä. Norjaksi  kultasilmä on  Gullöy. Islanniksi  puolestaan Gullauga. Kultasilmä on Fennoskandia ja Islanti. Kainuu, Kiiruna ja Pohjois-Norja.

Kultasilmä on jauhoinen ja itukuoppainen, liian taudinarka ja huonosatoinen. Keitettäessä hajoava ja  vaikeasti kuorittava. Radanrakentajille ja rahvaalle hätäravinnoksi paremman puutteessa sopiva . Pohjoisen tyhmille mieluinen. Kalastajat ja köyhät, turpeeseen sidotut , kun  eivät hyvän päälle mitään  ymmärrä. Eivät  parempaa vaadi
Kultasilmä oli ratatyömaalta rallareiden luvattomasti tuomana  vieraslajina torppien palstoille  levittyään  kasvinjalostajan painajainen, sitkeästi  sinnittelevä. Edistyksen jarru. Maatalousneuvojien punainen vaate. Kultasilmästä  oli  päästävä. Sen kanssa ei voinut elää. Sen varaan arktista maataloutta rakentaa. 

Kultasilmä teki historiaa.  Se tunnustettiin. Rehuperunalla  ruokittiin massat. Sen voimin rakenneẗtiin rata. Mentiin maan alle , louhittiin ja lastattiin. Malmi satamaan ja siitä maailmalle kuskattiin. Myös Hitlerin sotakoneistolle. Mutta siihen sen piti loppua . Kultasilmälle ei ollut  varattuna paikkaa tulevaisuudessa.

Pohjoinen hätävara saisi tehtävänsä tehtyään  mennä. Uudet jalostetut ja satoisat, sileän soikeat, täyttäisivät hietamaan.  Mutta pohjoinen ja sen kummallinen kansa oli  tälläkin kertaa vastaan. Ne samat, jotka Olavi Pyhän aikoinaan tappoivat. Ja koko ajan joka asiassa kitisivät ja  vänkäsivät. Heitä kun muka sorretaan...

Ne kurjat jääräpäiset eivät luovuttaneet. Ihan vaan etelän ja tietämyksen uhalla heikkosatoista  kultasilmää varjelivat, viljelivät ja levittivät. Jokilaakson  hienot hiekkapellot mokomalla moskalla täyttivät. Kapinalliset.

Pahin oli  tulossa, katastrofi, kun  kokki 60-luvulla   televisoon pääsi . Oman ohjelman, parhaaseen katseluaikaan sai.  Hän oli kultasilmästä kuullut , pohjoisen kalareissullaan maistanut  ja  studioon  hankkinut. Målselvin isäntien vuosikymmenestä toiseen etelän hegemoniaa ja perunaneuvontaa sekä jalostusta  uhmaten, neuvojien ärtymykseksi  viljelemää.   Pohjoisen jauhoista kultaa, kuten he perunaansa ilkesivat kutsua. Julkkiskokki kehui haukutun ja syrjityn. Kultasilmä sai tunnustusta.  Se olikin  gourmet. Paras peruna ikinä. Myös muiden mielestä.

Kun kultasilmä hieman myöhemmin  valittiin  lipeäkalan ystävät yhdistyksen toimesta lipeäkalan kanssa nautittavaksi viralliseksi perunaksi, maatalousneuvonta luovutti . Antautui ylivoiman ja kansan vaatimusten sekä räjähtäneen  kysynnän seurauksena.  Pohjoinen kulta otettiin virallisten kauppalajikkeiden listalle. Siemenperunatuotanto käynnistettiin ja myyntiorganisaatio perustettiin.  Yhtäkkiä Kultasilmä olikin osa pohjoista perimää ja ihan koko Norjan kansallista omavaraisuutta. Perunajalostuksen huipputuote.

Nykyään Mälselvin jokilaakso ja sen perunapellot ovat  jokaisen itseään vähänkään kunnioittavan norjalaisen  huippukokin pyhiinvaelluskohde. Mikäli  on haluja  uralla edetä ja ehkäpä kokkimaajoukkueeseen päästä. Midnattsol potet- yritys tekee huimaa tulosta. Webbikamerasta voi kuka tahansa seurata kultasilmän kasvua. Neljän kuukauden ajan. Perunalähettiläät kiertävät ympäri maata evankeljumiansa julistamassa. Tarjonta ei vielä vuosiin kata kysyntää, kultasilmä viedään käsistä. Loppuu kaupoista ennen pääsiäsitä.  Hinta on kohonnut  omaan  kategoriaansa.

Ei olisi Kiirunan patruuna , malmikaivosten ja radan mesenaatti Hjalmar Lundbom, voinut satakaksikymmentäviisi vuotta  sitten  seurauksia  arvata  ratatyöläisten särpimeksi skånelaisten perunatilojen ylijäämäsatona halvallla myymää rehuperunaa , kultasilmää, ostaessaan. 

Minulle kultasilmä on henkilökohtainen juttu. Se on arktisen selviytymisen ja  ja samalla ruokavalioni perusta. Nautin pohjoista kultaa lähes päivittäin.                                                                                                                       -lauri-

 


søndag 18. februar 2024

RAUTUAJAN KEITTIÖ II. TUNTURIJÄRVEN SAVURAUTU

   TUNTURIJÄRVEN SAVURAUTU 

Varstad  seitsemästoista  helmikuuta kaksikymmentäsataakaksikymmentäneljä. Näin siimakalastajilla on tapana sanoa ja koska olen entinen kalastaja minäkin, samalla tavalla päiväykseni teen. Pakkasta on viisi astetta. 

Neljän myrskyn, sadan millimetrin rankkasateen ja  kuudenkymmenen  senttimetrin lumipyryjen ja  lukuisten tarinoiden  kuukausi on ohi. Sää oli aamulla yön hiutaloinnin ( uusi sana aamuteeveestä opittu ja käyttöönotettu) jäljiltä aurinkoinen, kevätttalven selkeä. Vuonossa näkyi eilisen vanhaa utua.


Kalastajat. Haahkat huhuilevat. Kalastajien mukaan merkeistä voi päätellä, että mennään valoisampia aikoja kohti. Kun kerran haahkakin. Pian saapuu meriharakka. Ja korpit taivaalle. Kevättunnnelmissa ne lentävät. Ja kotkat kiljuvat. 

Riekot puolestaan helminauhoja hangen pintaan tekevät ja koivun urpuja kaulaansa kurotellen syövät. Puvun  vaihtuessa ne soidininnossaan puuhunkin kapuavat, kärpät loikkivat pihalle heittämiäni  kalanroippeita etsien. 


Minä kaipaan kaikista näistä arkisen tavallisista  merkeistä johtopäätöksiä tekeviä ja niitä minulle tohkeissaan selostavia kalastajia. Heitä on luonnollisesta poistumasta johtuen koko ajan vähemmän. Kaipaan entistä elämääni kalastajakylässä, maalla ja merellä. 

Kaipaan itsestäänselviä luonnon havaintoja ja sukupolvelta toiselle periytyneitä pinttymiä laivassa, laitureilla ja koukutustuvassa vakuuttavasti lausuttuna.  


Rautuaika. Mutta kaikkein eniten  kaipaan rautuaikaa, omaa aikaa  ikiomalla järvellä. Kaipaan  Alsvågvannettia. Sen rauhaa ja lumista tai sohjoista raikkautta. Parkkipaikalta lyhyen matkan päässä olevia  kalakarikoita ja edessäni, vastakkaisella rannalla, viiteensataan metriin kohoavia tuntureita. Neljään viikkoon pilkille ei ole ollut menemistä. 


 Oma paikka. Alsvågvannetilla pilkkiessä tunnelmaa ei laimenna vaikka takanani on koko ajan kasvava leirintäalue. Etelästä juurilleen palaavien, mutta myös pohjoisen lumoon  ja rauhaan hurahtaneiden urbaanien mökkikylä. Tänne heidän on upeaa tulla ja täällä  pohjoista elää, kiihkeästi lyhyitä tai pidempinä jaksoja rakastaa. Paikallisiin tutustua tai lapsuuttaan alakoulusta tuttujen kanssa muistella 


Siirtonurmi. Minua ei haittaa, vaikka leirintäalueen  takana ja vieressä sijaitsevat tehoviljelyssä olevat salaojitetut pajupusikoista raivatut keinolannoitetut vadelma- ja mansikkapellot, arktinen kestävien kasvien taimitarha  sekä Norjan pohjoisimmat ja upeimmat siirtonurmipellot.  

Hautausmaa. Arktisilla siirtonurmilla on mahdollistettu  suurseurojen Tromssan ja Bodön pohjoista kestävät kentät ja sen mukana jalkapallomenestys Norjassa ja Euroopassa. Viimeksi Ryphaugenin puutarha kattoi  valmiilla nurmellaan  Myren uuden, minusta  aivan liian suuren, hehtaarien laajuisen hautausmaan. Se sai viherrakentajien kehut  ja kirkolliset avajaiset. 

Lääninrovasti puhui hautausmaan muistolehdossa. Ensi kesänä ensimmäisiä siunataan. Jos ikääntyvän väestön  kuolemiset tasaisen tahdin taulukon mukaan jatkuvat.  Kuva Öksnesin seurakunta


Pohjoinen. Pohjoisessa ei etelä määrää. Ei eläviä eikä kuolleita. Pohjoisessa taistellaan vääjäämätöntä vastaan. Niin on aina tehty. Olavi Pyhän ajoista saakka. Siitä saakka kun Islannin kuningassaagoista tuttu Tore Hund Norjan yhdistäjän ja käännyttäjän, pohjoisen sortajan,  kuningas  Olavin Stiklestadin taistelussa  tappoi ja  kansallissankariksi nousi. 

Hänen  ja ystävänsä vuonokuningas Asbjörn Selsbanen  mukaan on vuosisatojen kuluessa  lukuisia laivoja nimetty. Kalastamassa ollessa ylimyksen nimeä kantava pohjoisenn ylpeys on tullut useitakin  kertoja nähtyä. Vaikuttava ilmestys. 


Viimeinen leposija.  Kalastajakylän vainajat eivät tuhkaksi pala. Kun väestö vanhenee, tarvitaan oikeita hautoja. Ja paljon. Niin seurakuntaneuvosto yksimielisesti päätti. Tarvitaan  viimeisiä leposijoja. Tontteja heille, jotka eivät lepoaan merestä saa. Mereenjääneitä  ja siellä ravintoketjua rikastuttavia on muutamia joka vuosi. 


Myren kalastajakylään  ei moderneja miniatyyrihautoja eikä eurooppalaisia hienouksia, kummallisia tuhkauurnien sopukoita haluta. Aivan sama vaikka arkkuhautaus ihmiselon lopullisena ratkaisuna on  kaikkea muuta kuin ekologinen.  Oikea arkku alttarilla on täällä vähän niinkuin pakko. Monen mielestä tärkeä osa rannikkokulttuuria. Kuva Myren kirkosta ennen kollegani siunaustilaisuutta kuusi vuotta sitten. 


Seurakunnalla on sitäpaitsi  hallussaan toissa vuonna  vanhaan vaihdettu tehokas, pieni ja näppärä japanilainen  kaivuri. Sille tarvitaan jatkossakin käyttöä. Ettei  se tyhjänpanttina seiso.  Kaivurin vahvistettu kauha junttauspiikkeineen uppoaa paksuun routaan. Taitavan suntion, Ingridin,  puikoissa ollen hauta syntyy nopeasti ja huolella vuodenajasta riippumatta.  Olen  nähnyt.

Valaiden valtakunta. Minut  kuitenkin tuhkataan ja tuhka Andan majakkasaaren taakse lunnien ruokailpaikalle valassafarilaivalta sirotellaan. Tai kalastusalukselta. Sen olen päättänyt ja tarpeeksi monelle viimeisen tahtoni sanonut. Että sitten tietävät. Maasta olen minä tullut ja mereen  olen turskan ja valaiden valtakuntaan tuhkauurnasta pöllähtävä. Sitten joskus tulevaisuudessa, kun on sen aika. Muistolehtoni on jokainen ranta.


Rautuvara. Minulla on vielä yksi purkki savurautusäilykettä. Viikoksi. Raututahna on loppu. Tönkkösuolatut pikkuraudut syöty. Ahma koiran pakasteraudut myös. Kuukausien rautuvarmuus poissa. Olo on epävarma.

Kunpa  pääsisin pilkkimään. Olen eläkkeellä ja aikaa olisi. Haluaisin olla perimmäisten kysymysten äärellä raudun maailmaan pilkkiavannolla uppoutuen.Toiseen ulottuvuuteen mennen. Haluaisin savustaa ja säilöä. Haluaisin osan saaliistani suolata. Rautuajan piteneviä  päiviä ei ole sisällä oloon tarkoitettu . Ei edes mielekkääseen. Kuva kolmen vuoden takaa, muistutus  ajasta jolloin säilykettä riitti .


Tulva. Vielä on  odotettava muutama päivä ainakin. Kun sää  kolme viikkoa sitten lämpeni ja rankkasateet lounaisvirtauksen mukana tulivat, lumet sulivat ja joet tulvivat. Järven pinta nousi. Yli metrillä. Talvitulvat eivät  täällä pohjoisen rannikkokaistaleella ole mitenkään poikkeuksellisia,  vaan lähes vuotuisia pitkäaikaisen leudon jakson tullessa. Kuva kahden vuoden takaa maaliskuulta.


Sateiden ja lämpöaallon seurauksena  paksu puolimetrinen  jää rikkoontui ja sitten  suuriksi  lautoiksi jakaantui. Lauttojen väliin jäi metrien levyisiä railoja. Vaikka jäälautat kantavat hyvin ja niiden päällä voi kävellä, ne ovat vaarallisia. Varsinkin, jos uutta lunta tulee ennenkuin railot  kantaviksi jäätyvät. Kun järven vesi taas laskee, jäälle on turvallista mennä. Kuva kolme viikkoa sitten otettu


Sellainen on tilanne nyt. Pitää kärsivällisesti odottaa. 

Onneksi minulla oli ja on  kolme kertaa viikossa  fysioterapiaa ja kuntoutusta. Vuonon rannassa saatoin  kävellä ja rannalla tarkistaa mitä aarteita myrsky onkaan  mukanaan  tuonut. Useimmiten ne ovat roskia. Merten muovia. Lumityöt auttavat myös pilkkimisikävässä. Kuva vuoden 2010 pääsiäistuiskun jälkeisenä päivänä otettu


Presidentinvaalit. olivat talvisydämen piristys. Hyvin mielenkiintoista seurattavaa. Kuinka ensimmäisen  kierroksen ehdokkaat ja  finalistit Suomen toreja ja huoltoasemia kiertelivät, väittelyissä pärjäsivät. Jopa ruoantuottajista  ja syrjäseutujen vähäväkisistä  hyvää huolta pitivät. Ja ihan koko Suomen  asuttuna. Varsinkin Itä-Suomen. Minun Suomeni.

Viiteryhmääni, maalla asuvaa havumetsien kansaa, maalaisliittolaisten ja korpikommunistien  perillisiä ei enää ilkeästi mollattu, veronmaksajien rahojen tuhlaamisesta syytetty, eikä suomalaista talonpojan tuottamaa ruokaa ylenkatsottu. Jo edellisissä eduskuntavaaleissa  se näkyi, kun  pahimmat nälkämaan  peräkylien rienaajat uusien äänien toivossa puolueiden johdon toimesta  nuhteessa pidettiin. 

Pitihän sitä äänestää. Hyviä ja parempia ehdokkaita oli riitävästi. Kansalaisvelvollisuuden täyttäminen kävi kätevästi postin ansiosta. Kirjeäänestyspaikaksi valitsin luonnollisesti kalastajien kahvilan. Todistajat löytyivät  ja vaalikahvit juotiin 


Presidentin pannukakut. Vaalien ansiosta  innostuin kokeilemaan banaanipannukakkuja. Tulevan presidentin ohjeella. Sillä, jonka hän kuulema  muilta oli  ominut. Sellaisen tiedon kommenttina facebookin pannukakkupostaukseeni sain.  Samapa tuo . Hyviä olivat. Jatkossakin presidentin pannukakkuja aamupalaksi teen. Silloin kun banaanit ovat alennuskorissa. 


 Pian  railot jäätyvät kantaviksi. Vesi laskee. Pian pääsen pilkille. Ja savustamaan. 

Savustaminen  on kalansäilöntää. Se on  kypsyttämistä ja  ruoanlaittoa. Tulen hallintaa ja historiaa. Savun haistelua. Paluu saalistajakeräilijän aikaan. Savustaminen on aisteja stimuloiva, kiihottava  nautinto. Lapsuuden hajut ja  muistot mieleen tuova. Meillä Vaaraslahden Piekkälänniemellä oli rannassa Vilho-sedän  nuottakodan  ja saunan välissä isän muuraama tulisija ja sen päällä itsetehty savustuspönttö. Muistan  öljytynnyristä ja maitotonkasta valmistetut. Oli niitä muitakin viritelmiä. 


Käsnäpäälahnat. Ensimmäiset kalani  itse ilman apua savustin kansakouluikäisenä. Ne olivat Likosaaren poukamasta  riimuverkolla  kudusta pyydystettyjä käsnäpäälahnoja. Niin muistelen . Kesällä  savustettiin ahvenia ja myös säynäviä ja särkiä, syksymmällä siikoja. Hauki on hieman liian kuiva, minun mielestä. Kylmäsavuna kuitenkin erinomainen. Olen maistanut.  Ensimmäiset  rautuni savustin Islannissa. Vuonna 1983. Mimirin vanhassa kattilassa harmaasammalella ja katajalla. myhkyräisistä laavakivistä kyhätyn tulisijan päällä. Kuvassa viiden vuoden  takainen saalis parikiloisia käsnäpäälahnoja lapsuuteni kalapaikoilta pyydystettynä.

Raudun maku. Kun on saanut maistaa savustettua tunturirautua, makumaailman aromiasteikko ei ole enää sama. Se on pysyvästi muuttunut.  Rautu eli nieriä eli nieriäinen on täyteläisempi ja samettimaisempi kuin taimen tai lohi. Rautu  ottaa makua, saa aromia, ravinnostaan. Maistuu juuri sille järvelle missä se asuu.

 Joissakin  rautujärvissä ravinto koostuu  tummista pienistä rasvaisistaa hyppyjalkaisista, äyriäisistä, eläinplanktonista ja sellaisesta. Sellaisen järven  kala on pehmeän  rasvainen, hieman yrttimäinen. Ei kuitenkaan tunkkainen kuten liian rasvaiset kassilohet. Kääpiöityneet, vähemmällä ravinnolla sinnitelleet laihemmat raudut, ovat  kuivempia , mutta riittävän rasvaisia nekin. Kuvassa annosrautuja 150-200 gramman fileinä. Alempana Alsvågvannetin  rautuja  savustettuna.


Pienet raudut, noin 100-150g, ovat erinomaisia säilykkeen ja rautatahnan tekoon


Suolaus. Koska raudun nahka on hyvin vahva, limaisempi  ja läpäisemättömämpi kuin muilla lohkaloilla, savustus on erilaista. Rautu saattaa jäädä liian kosteaksi eikä kypsy ihan samaan tahtiin kuin taimen. Ratkaisuna suolaan  kalan reippaalla merisuolamäärällä yön yli. Sen jälkeen  pyyhin liiat suolat ja liman talouspaerilla  ja annan kalan kuivahtaa muutamia tunteja. Sitten ritilälle ja  savuun. Kuva Savustettuja ja jäähtyneitä rautuja raututahnaan 


Pilkkeet ja leppälastut. Savustukseen käytän vastavuoltuja leppälastuja. Lastujen sekaan laitan muutamia sokeripalasia. Ne antavat kalalle syvemmän kauniin värin ja myös hieman imelyyttä.  Pidän pöntön tai laatikon alla kohtuullista  tulta pieniä pilkkeitä tasaisesti lisäten. 


Höyryt. Savustusaika on  kalan koosta riippuen  puolen tunnin molemmin puolin. Savustuksen puolessa välissä aukaisen kantta ja päästän liiat höyryt pois. Noin puolen tunnin, kolmen vartin jälkeen annan  tulen hiipua ja kalojen tekeytyä  toiset puoli tuntia. Kuva. Kantta savustuksen puolivälissä raottamalla liiat höyryt poistuvat. 


Joskus viileän sään aikaan  rautuni saavat  jäähtyä savustuslaatikossa tai- pöntössä pidempään, päivänkin . Kyllä ne siellä  pärjäävät.

Voipaperi. Valmiit jäähtyneet ja kuivahtaneet  savukalat  käärin voipaperiin . En missään tapauksessa mihinkään muoviseen hapettomaan enkä  tiiviiseen. Pelkkä muovi on savukalalleni loukkaus. Kokonainen savustuksen jäljiltä oleva kala pergamentissä tai voipaperissa  on puolestaan aseptinen, hygieeninen pakkaus ja säillyy viileässä  useita päiviä. Lähes viikon.

      Savurautuateria syödään hartaudella. Se on makunautintoaan suurempi. Muistotilaisuus.                                                                Peijaiset  kauniin kalan  kunniaksi.                                                         

                                                           -lauri-