Helmikuun kahdeskymmenes vuonna 2000 Lars ja poikansa Terje tarjosivat minulle mahdollisuuden tulla mukaan turskasiimoja nostamaan. Heti seuraavana aamuna. Se oli ystävällinen ele, mutta vähintä mitä he uskolliselle koukuttajalleen, satoja tunteja vetoisassa, viileässä ja kosteassa syötipuurassa eli koukutustuvassa toistasataa siimaa kuukaudessa syötittäneelle ja työhön jo vittuuntuneelle saattoivat tarjota.
Otin tarjouksen vastaan. Kiitollisena ja suurena luottamuksen osoituksena. Olin laiturilla hyvissä ajoin ennen sovittua tapaamisaikaa, paljon ennen kello viittä.
Pääsin mukaan parhaaseen kutuaikaan. Korjaamaan satoa. Turskasatoa. Tänne joulun jälkeen ilmaantuvaa vaellusturskaa eli skreitä.
“Turska on leipämme, ilman sitä me kärsimme. Siihen me turvaamme”, siteerasi Lars erästä tunnettua pohjoisnorjalaista rovastia ja runoilijaa Petter Dassia. Petter Dass ja teoksensa Nordlands Trumpet olivat ikäisilleni samaa kuin Runeberg ja vänrikki Stoolin tarinat Suomessa. Nuorempi polvi oli Norjassakin vieraantuneempaa. Heille Dass tarkoittaa puhekielessä yleistynyttä nimitystä paskahuussille ennemmin kuin kaikkien tuntemaa pohjoisen ääntä, skaldia.
“Skrei on kaiken perusta” Lars jatkoi,” Se on työ ja toimeentulo. Skrei on valuutta. On ollut jo tuhat vuotta. Ei täällä kukaan asuisi, ei täällä yhtään mitään olisi, ilman vaeltavaa turskaa."
Tiesin Larsin ansiosta , että Stön rannoilla esiintyy ja pyydystetään kahta eri tyyppistä turskaa. Koko elämänsä omassa kotivuonossaan asuvaa rannikkoturskaa ja norjalais-arktista vaellusturskaa. Olin tallentanut halukkaasti ja tarkasti Gisløyværing aluksen kipparin elävät tarinat sekä siinä samalla tulevat tietoiskut mieleni lokeroihin. Niin hyvin, että aika pian saatoin itsekin samat tarinat, hieman muunneltuina kertoa. Omalla tavallani, kuitenkin samanlaisin painotuksin kuin ikänsä täällä asuneilla on tapana.
Silloin en arvannut, että imemäni tieto ja tarinat tulisivat olemaan osa myöhempien aikojen amattitaitoani. Opettelin joko alitajuntaisesti tai Suomesta mukanani tuomaan opettajan rooliini jämähtäneenä korostamaan pienienkin yksityiskohtien tärkeyttä, niin kuin sitäkin, että kutuvaellukselle menevä tai kudulla oleva vaellusturska on aivan eri kala kuin paluumatkalla oleva, jota kutsutaan nimellä Skråpe. Fakta oli faktaa ja raja fiktioon ei saanut olla mikään veteen piirretty viiva. Tarinat olivat eri asia.
Ymmärsin, että vaellusturskan ja paikallisen ero on selkeä. Rannikkoturska on jässikkä. Lyhyt ja paksu. Skrei on solakampi ja eri värinen. Skrein solakkuus ei välttämättä ole etu. Islantilaisten saalisturskat ovat samanlaista tyyppiä kuin rannikkoturska. Fileet ovat paksumpia ja täyteläisempiä. Kala on huokuttelevamman näköinen kuin skrei. Ja helpompi myydä maailmalla.
Siksi Vesterålenin ja Lofoottien skreitä on markkinoitava tehokkaasti. Luotava brändi. Jotta se pärjäisi tuoremarkkinoilla Islannin muskeliturskien paineessa. Kalastajien järjestö Råfisklaget tai sitten joku mainostoimisto keksikin millenniumin tienoilla käyttää Ystävänpäivää, Valentinea, romantiikkkaa, rakkautta ja seksiä massiivisessa kotimaahan, Eurooppaan ja Amerikkaan suunnatussa, kalastajien mielestä lapsellisessa myötähäpeää nostattavassa vaaleanpunaisessa markkinaiskussaan.
Skrei on rakkauden kala vakuutettiin kalastajille jaetussa esitteessä. Samanlaisessa, jota englanniksi ja muillakin kielillä postitettiin kalatukkuihin ympäri Maailmaa. Valentines fish, sydän, vaaleanpunainen tarra. Esitteestä saattoi lukea, että samaan aikaan, kun ystävänpäivää kaikissa tärkeissä vientimaissa vietetään, pohjoiset turskat kokoontuvat pareittain rannikkomme edustalla kutemaan.
Eivätkä ihan miten tahansa. Eivät sillä tavalla kuin normaaleilla kaloilla on tapana lisääntyä. Skreit ovat, uros ja naaras, intiimisti kiinni toisissaan. Joskus jopa tuntikausia. Välivedessä kelluen. Siinä on suuri ero muihin kaloihin. Kuten lämpimässä Saimaan rantaheinikossa köllöttelevään kutulahnaan. Vesterålenin ja Lofoottien skrei on rakkauden kala. Se harrastaa seksiä. Esileikkeineen ja voihkimisineen. Rakastelun äänet on muuten dokumentoitu. Skrei on romantikko. Skrei on ihana. Ja erinomaisen maukas.
Huumaavan aktin jälkeen se raukeana ja nälkäisenä erehtyy, tekee virheen, haukkaa syötin, jää kiinni, nostetaan kannelle, verestetään, suolistetaan, yksittäispakataan, lennätetään. Ja jossain päin maailmaa tarjoillaan. Romanttisena, ehkä kerran elämässä nautittavana kynttiläillallisena, nopeimmillaan kaksi vuorokautta siitä hetkestä kun suunsa väärässä paikassa aukaisi.
Minä pääsin rakkauden kalan pyyntiin. Haaveeni toteutui.
Kannoimme pakkasvarastosta edellispäivänä koukutetut turskasiimat laiturille ja siitä edelleen viisikymmentäjalkaisen lehtikuusirunkoisen Gisløyværingin kannelle. Larsin ylpeys oli Støn suurin siimalaiva. Viisikymmentälukulainen ja perinteinen. Sellaisia oikeita laivoja ei enää valmistettu, ainoastaan paljon huonompia ja kiikkerämpiä, mitääntekemättömiä lasikuituisia tai alumiinisia sekunda-aluksia kuten Lars asian ilmaisi. Ei niillä ole sielua. Ei niihin voi kiintyä.
Siimat lastattuamme irroitin tärkeänä köydet ja pääsimme liikkeelle. Olin mukana katsomassa touhua, en töissä, vaan turisti, vaikka minulla kaikki varusteet myös töiden varalta olikin. Jäin kannelle ihailemaan satamasta lähtöä.
Tuntui upealta olla ensimmäistä kertaa oikeasti merellä. Kalastusaluksen kyydissä. Kalastajien kanssa. En voinut aavistaa mihin tämä kaikki johtaisi.
Avomerelle tultuamme Lars kutsui minut ruorihuoneeseen, bryggaan, ohjaamoon tai miksi sitä nyt suomeksi kutsutaankaan, kahville. istuuduin pöytään odottamaan. Terje tuli alakerran keittiöstä, merikielellä kapyysista, tottuneesti kahvipannu toisessa ja minulle varattu puhdas muki toisessa kädessä. Larsin kuppi oli mustaksi sisältä patinoitunut. Kipparin kahvikuppia ei ikinä pestä.
Rappusten nousu sujui Terjeltä vanhan mainingin melkoisen rajusti heiluttamassa laivassa tottuneesti. Minä olisin kaatunut.
“Ota sieltä “ sanoi Lars viitaten kalatehtaan pomolta saamaansa ystävänpäivälahjaan ja sen sisältöön. Kimaltelevasta pinkistä glitteripussukasta, joka jokaiselle kalastajalle oli juhlallisessa tilaisuudessa ojennettu, löytyi esitteen lisäksi hempeitä punaisia karkkeja, sydämen muotoisia suklaakeksejä, tarroja sekä tietoa Skreistä ja ystävänpäivästä.
Ryystin kahvia, söin sydänkeksejä ja kuuntelin Larsin tarinoita. Hänellä oli paljon asiaa ja minä innokas kuulija. “Skrei ilmestyy tänne marraskuun lopusta lähtien. Useimmiten kuitenkin tammikuun alkuviikkoina. Paluumatkan takaisin kotiseuduilleen pohjoisempaan skråpet, siis ne joita me emme Terjen kanssa saa napattua, aloittavat kudun jälkeen huhtikuussa. Ne ovat laihoja, ruotoa ja nahkaa, mutta kelpaavat kuivatettavaksi ja kalliokalaksi”
Lars kertoi Skreihin liittyviä tarinoita, ohjeita ja määräyksiä. Ne oli minun hyvä tietää. Kun Ilman sääntöjä sitä ei voi pyydystää eikä ruoaksi laittaa.
Ensimmäinen ja tärkein on, että ainoastaan ärräkuukausina pyydettyja turskia saa syödä.
Huhtikuu, siis april, on ärräkuukausi. Toukokuusta elokuuhun, mai-august, välisenä aikana turskaa ei omaan käyttöön pyydetty. Kesän tuorekala on turskan sijaan seiti tai pallas.
September, syyskuu vapautti rannikon asukkaat tuoreturskapaastosta.
Tärkeimmät turskaruoat ovat lipeäkala, puoliksi kuivatttu ja sen jälkeen keitetty turska eli boknafisk, savolaista madekeittoa vastaava turskarokka eli mølja ja kevyesti yön yli suolattu ja sitten keitetty turska. Paistamiseen turskaa ei käytetty. Ainoastaan turskankieliä. Paistetut turskankielet ovat sunnuntain herkkuruokaa. Ja kielien leikkaaminen lasten työtä.
On tärkeää, että kalan kanssa tarjoillaan aina perunaa, ei koskaan riisiä, ei koskaan makaronia. Lisäksi Lars pelkisti oikeanlaisen ja hyväksi havaitun kalankäytön kolmeen lauseeseen. Turska keitetään, seiti paistetaan ja koljasta tehdään kalapullia. Niillä ohjeilla pärjätään.
Tulimme siimoille ennen seitsemää. Lars ajoi tottuneesti laivansa parimetrisen lippusalon ja siitä lähtevässä köydessä olevien poijujen viereen. Terje sai pitkällä koukkukepillä kaapattua salon , nosti sen, poijut ja muovikuulat, niinsanotut kaksitoistatuumaiset. kannelle ja asetti köyden nostolaitteen kiekon uraan. Hydrauliikka hoitaisi noston tästä eteenpäin.
Lars siirtyi nostolaitteen luo ja Terje meni omalle paikalleen verestyskaukalon taakse. Seurasin tarkasti , jotta mahdollisella seuraavalla kerralla itse osaisin. Kun köydet ja ankkuri oli varttitunnin päästä nostettu veneeseen, alkoi varsinainen siimannosto.
Työnjako oli selvä Lars huolehti nostolaitteesta, ohjasi laivaa kannella sijaitsevista hallintalaitteista ja nosti kalakirveellä päähän iskien tapseissa roikkuvat kalat pojalleen verestyskaukaloon. Yksinkertainen , mutta raskas työ, totesin itsekseni. Suurimpien, jopa 20-kiloisten turskien nosto kalakirveellä kaukaloon, ei taatusti ollut kaikkein ergonomisempia työvaiheita.
Jonkin aikaa siimaa nostettuaan Lars tarjosi paikkaansa minulle. Pitihän minunkin kokeilla. Menin nostolaitteen luo, otin itsevarmana kalakirveen käteeni ja pääsin välittömästi tähtäämään ensimmäiseen kalaani. Lyöntini oli hätiköity, liian raju ja meni ohi. Sen seurauksena kirveen piikki osui laivan lehtikuusirunkoon jääden siihen kiinni.
Ei saatana, suuri turska tipahti ja ui nopeasti syvyyksiin omiensa luo. Sata kruunua totesi Lars vahingoniloisena naureskelle. Sain kirveen irti ja olin valmis seuraavan kalan tullessa. Osuin päähän, juuri sinne minne pitääkin ja elämäni ensimmäisen turska aukoi hämmentyneenä suutaan verestyskaukalon pohjalla. Tunsin ylpeyttä, alkukantaista saalistajan riemua.
“Tule isin luo” sanoi Terje, otti nopeasti turskani silmäkuoppa- leuanalus otteella, viilsi kurkun auki ja heitti kuiviin vuotavan rakkauden kalan huuhtelukaukaloon. Vasta siellä, virtaavassa merivedessä, turska tajusi tapahtuneen ja alkoi henkensä pitimiksi sätkiä. Turhaan. Elämä jätti vaeltajan.
Ensiluokkaiseksi elintarvikkeeksi muuttunut veltto turska liukui aikanaan ritiläränniä pitkin ruumassa olevaan konttiin. Kontissa meriveden ja jäähileen seos jäähdytti sen nopeasti ja takasi korkealaatuisen raaka-aineen kaikkein vaativimmillekin asiakkaille Pariisissa, New Yorkissa tai Tokiossa.
Nostelin turskia vaihtelevalla menestyksellä ja myöhemmin pääsin myös verestämään. Pärjäsin ensikertalaiseksi kohtuullisen hyvin. En kuitenkaan niin loistavasti, mitä Larsin kehuista olisi voinut päätellä. Suurimman osan päivää tarkkailin, kuvasin ja totuttelin olemaan kaatumatta. Mainingit olivat kohtuullisia ja minä merenkäyntiin tottumaton.
Kun olimme nostaneet puolenkymmentä siimaa Lars viittiloi, osoitti etuoikealle ja sanoi kello kaksi. Merellä on voimassa kellotaulu. Keula on kaksitoista, perä kuusi. Katsoin kahteen ja huomasin evän. Korkean, varmaan parimetrisen mustan suoran evän. Näin elämäni ensimmäisen miekkavalaan, suuren uroksen. Silloin helmikuussa vuonna kaksituhatta en sitä vielä tiennyt, että ainoastaan koirasmiekkavalailla on niin pitkä suora selkäevä. Naarailla lyhyempi ja käyrä. Enhän minä muutenkaan paljon mitään valaista tiennyt.
Hain kajuutasta sinne aiemmin turvaan viemäni kameran, olin taas valmis kuvaamaan. Nyt muutakin kuin siimannostoa. Pian kaikki lauman valaat nousivat pintaan ja tulivat meidän luo. Puhalllusten mystinen ääni ja mustavalkoinen sulava olemus veivät mukanaan. Haltioituneena seurasin laumaa. Näin puhalluksia sukelluksia ja pärskimistä. Pyrstöllä loiskuttelua. Leikkimistä. Aivan kuin ne olisivat tulleet meitä tervehtimään. Minut tervetulleeksi toivottamaan.
Lars ja Terje jatkoivat töitään, minä olin valaissa. Elämäni ensimmäinen kohtaaminen miekkavalaiden kanssa sinetöi tulevaisuuteni. Tiesin, että halusin merelle. Meri olisi elementtini. Tänne kuuluisin. Valaista tulisi pakkomielteeni eikä menneeseen olisi paluuta.
-lauri-
VastaaLähetä edelleen |
Ingen kommentarer:
Legg inn en kommentar