Sienestäjän sitkankuusi-Pyhää vihaa ja suurta rakkautta.

Sitkankuusi on maailman suurimmaksi kasvava kuusi ja kolmanneksi suurimmaksi kasvava puu. 60-70 metrin keskimääräinen korkeus on sitkalle tavallinen. Pisimmät saavuttavat sadan metrin. Runko voi olla halkaisijaltaan jopa viisi metriä. Puun ikä viisisataa vuotta.

Norjassa sitkankuusta on istutettu pohjoiseen ja rannikkolle lähes seitsemän vuosikymmenen ajan. Sellaisille alueille, minne norjalainen kotoperäinen kuusi ei vielä jääkauden jäljiltä ole kerennyt levitä, mutta minne se todennäköisesti leviäisi. Vanhimmat parikymmentä metriä korkeat sitkametsiköt ovat jo omia biotooppejaan uusine puun mukana ilmestyneine lajeineen.

Sitkankuusi -istutuksia perusteltiin  viime vuosiin saakka sen erinomaisella sopeutumisella ääriolosuhteisiin. Ja tavallista kuusta kaksi kertaa nopeammalla kasvulla. Sekä puulajin ylivertaisella hiilidioksidin sitomiskyvyllä.

Mutta sitkankuusi on vieraslaji, joka leviää nopeasti niillekin alueille minne sen ei haluttaisi leviävän. Sitkankuusen pelätään valtaavan merenrantaniityt ja vuorten rinteet aivan huipulle saakka ja näin syrjäyttävän kotoiset lajit ja köyhdyttävän arktista luontoa.

Sitkankuusi on siksi vihollinen. Poisraivattava. Hallitus taipui poistamaan sitkan suositeltavien metsätalouspuulajien listalta. Sitka pitäisi monen luonnonsuojelujärjestön mielestä kokonaan hävittää Pohjois-Norjan luontoa pilaamasta. Myös vanhat metsät ja mielellään välittömästi. Minusta ajatus on lapsellinen ja typerä. Alla olevassa kuvassa on 50-vuotias sitkametsikkö, melko helppokulkuinen ja yksi lempiretkeilyalueitani, Sieniä tulee poimittua elokuun alusta marraskuun loppuun.

Meillä Vesterålenissa sitkankuusi keskustelu käy kuumana. Ehkä kaikkein kuumimpana koko Norjassa. Maanomistajat, jotka aikanaan sitkankuusta istuttivat, ovat joutuneet sijaiskärsijöiksi. Valloilleen päässyt pyhä raivo oikeuttaa kaikenlaisiin ilkeyksiin ja haukkumisiin. Teilaamaan pienimmänkin sitkaa puolustavan argumentin.
Kumoamaan jopa puun todistetusti hyvät käyttöominaisuudet. Sekä sitkametsiköiden  alkuvuosikymmenten jättimäiset sienisaaliit ja myös vähitellen palautuvan retkeilyarvon. Mielestäni sitkakuusikoilla, jotka kerran on istutettu ja jotka ovat osoittautuneet sopeutumiskykynsä, on  oma paikkansa vieraslajisuudesta huolimatta.

Ei ole mahdoton urakka poistaa aroille alueille leviävat taimet. Liian tiheinä kasvavia kuusikoita voi harventaa ja alaoksia karsia. Sadassa vuodessa istutusmetsiköstä voi hyvinkin tulla  aarniometsän kaltainen. Satavuotias sikankuusikko on sitäpaitsi vasta elinkaarensa alussa.
Mutta minun ja kaltaisieni sitkakuusikoissa viihtyvien on viisaampaa olla nyt hiljaa. Varsinkin kun olen muualta tullut, lähes vieraslaji.

Suuresta rakkaudesta kumpuava pyhä viha on aina huono asia luonnonsuojelukeskusteluissa. Oli rakkauden kohde mikä tahansa. Tai vihan. Aina löytyy sopiva tarkoitus pyhittämään keinot, henkilökohtaisuudet ja  ilkeät sanat. Se on tullut nähtyä myös suomalaisessa ja norjalaisessa petokeskustelussa. Primitiivistä kiihkotilaa vastaan on turha taistella. On parempi väistyä. Silloin tulee vähemmän raatoja.

Onneksi uudessa opinahjossani metsätaloustunnilla sitkakeskustelu pysyi suhteellisen asiallisena. Ei tarvinnut lähteä pois pyöreän pöydän äärestä, ei puhua päälle. Luultavasti minua jopa kuunneltiin. Homma pysyi niin asiallisena, että taidanpa ottaa seuraavalle lähiopetusjaksolle mukaan kuivattuja ja tuoreita suppilovahveroita. Myös "sitkavihaajille" maistiaisiksi. Nïitä kun ei luonnostaan Pohjois-Norjassa kasva. Kyseessä on vieraslaji. 
                                                         -lauri-