Matka rajattomuuden ja ajattomuuden valtakuntaan.

Ystäväni Mimir sanoi kauan aikaa sitten onnellisia olevan niiden, jotka näkevät sinne missä ei näyttäisi olevan mitään, mutta voisi olla. Hänen mielestään elämä oli muutakin kuin kokemus ja oleminen olisi tekemisen korkein aste. Mimir kertoi myös energioista ja tasoista ja sellaisista.

Olen yrittänyt pitää islantilaisen ystäväni sanat mielessä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Joskus siinä onnistuen. Useimmiten kiire kokea ja halu saavuttaa ovat olleet esteenä. Sekä töissä että kotona ja vapaalla.

Mimirillä ei ollut kiire. Hän oli jo  silloin ja on yhä ajattomuuden ja rajattomuuden matkalla. Niin, että sielu pysyy mukana. Mistähän se senkin oli keksinyt, ajattelin. Sellaisella matkalla ollaan perillä. Ja matkan alussa. Matka on  kohde, matka on päämäärä. Niin ystäväni ihan tosissaan väitti.

Kun olimme syyskuisena viikonloppuna 1985 vaeltamassa  Birkilundurin pienen kylän kioskilta pohjoiseen Mimir pysähtyi kesken patikoinnin tauolle. Vaikka olimme vasta vähän matkaa tulleet. Ja vaikka olisimme aivan hyvin voineet jatkaa.  Djubavatnille ja sen lähistöllä sijaitseville lammille saakka.  Parhaalle niistä  oli  vajaan tunnin kävely.

Mimirille tuli mieleen jokin tapahtuma lapsuudesta tai sitten hän oli nähnyt kaukana raakkuvan korpin, mättäällä kukkivan villitinjamin tai jotain muuta mistä halusi minulle kertoa. Kun on asiaa silloin pysähdytään ja sanotaan se asia.

Ehkä kuulin tutun tarinan Thingvallavatnin jättitaimenesta, joka ei sitten taimen ollutkaan. En muista tarkkaan. Hän tarinoi ymmärrettävällä skandinaaviskallaan rauhalliseen tyyliin ja harvakseltaan, vaikka taatusti näki kuinka kovasti halusin jatkaa. Olin  aikaisemmilla retkillä päässyt raudun makuun, himoitsin lisää.

Kylllä me sinne lammelle aikanaan saavuimme  ja vieläpä  parhaaseen syöntiaikaan. Olin innoissani kun kalaa tuli. Sain kookkaita rautuja ja upeita paistitaimeniakin  ja syönti tuntui kiihtyvän. Sain enemmän kaloja kuin Mimir. Abu röding oli varsinkin rautujen mieleen. Yhtäkkiä Mimir sanoi, että  lammen pitäisi nyt levätä. Pidetään mekin tauko, keitetäänpäs  kahvit.

Minua harmitti, olin ärtynyt. Miksi ihmeessä keskeyttää. Vielä hyvässä lihassa olevat  herkulliset  mätikalat arvokkaine lasteineen olivat syönnillään. Minun ei  tehnyt mieli kahvia.

Trangiaa huolella viritellessä meni oma aikansa, Veden kiehuminen  kesti liian kauan, Ja sitten piti  sivusta seurata kun Mimir hitaasti hämmentäen sekoitti kiehahtanutta kahvia variksenmarjan kuivuneen juuren pätkällä. Piti kaikessa rauhassa odotella että kahvinporot painuisivat pohjaan.

Kahvittelun ja harmaasammalikossa loikoilun jälkeen Mimir  pakkasi  myrskykeittimensä, nyöritti vanhat  vaelluskenkänsä ja nousi . Minä olin  ollut aikoja sitten valmis.

Jätimme varman kalapaikan ja läksimme seuraavalle lammelle. Kävelimme pari kilometriä pienen tunturin taakse tai ainakin sellainen mielikuva minulla on. Se ainakin on varmaa, etten silloinkaan ymmärtänyt ystävääni. Miksi poistua rautukeitaalta.

Sinä päivänä ei kala enää syönyt, saimme vain muutaman  kääpiöityneen. Mimiriä se ei tuntunut harmittavan. Minua kiukustutti. Kun emme voineet jäädä. Kun piti jättää varma saalis.

Paluumatkalla Mimir esitteli lapsuuutensa leikkipaikat, korppien valtakunnan ja sen toisen maailman, minulle käsittämättömän. Kävimme kurkkaamassa maanalaisia voimia  myös minun koettavissa olevia.  Oikea  toinen maailma  avautuisi kun en hätäilisi, kun olisin siihen valmis.

Mimirin  hitaasti itäneet ajatukset ovat alkaneet kasvaa, mennä tajuntaani, kukkia. Siihen on tarvittu vuosikymmeniä, entisen  loppu ja uuden alku. Hiipuminen ja toipuminen. Sattuneesta syystä rauhoittuminen. Maailmani supistuminen  ja avartuminen. Maailmani, joka Islannin sijaan sijaitsee nyt Pohjois-Norjassa. Maailmani joka on turskan ja valaiden valtakunta. Sinne pääsee kiirehtimättä. Matkalle melkein menneeseen. Minulta voipi kysellä miten.
                                                                 -lauri-