Varstad Gård Gisløy

Varstad Gård Gisløy
Ketojen hoitoa.

onsdag 16. februar 2011

Olipa kerran Soria Moria ja peikko

Peikon linna ja jääkuningattaren linnanmuuri. Kansansadut ovat ajasta , paikasta ja rakenteista riippumattomia.


Hietikko 17.2. Heikkoa itätuulta, muutama aste pakkasta. Kaiussa näkyy muutamia rekisteröintejä. Eilen oli myrskyävämpää, joten me pidimme taukoa, huolsimme nuotan ja tankkasimme. Koko muukin Støn laivasto oli maissa, keräämässä voimia tuleviin retkiin.

Eilinen oli sitten se talven tai oikeastaan kevään tähän mennessä aurinkoisin päivä. Navakka tuuli kuohutti merta ja juoksutti lunta ihan niinkuin maaliskuussa on tapana. Maatilalle ajaessa katselin lempisaartani Andaa. Se oli poikkeuksellisen kimmeltävä. Niin hieno, että jos kamera olisi ollut latingissa mahtava kuva olisi tullut otettua. Valo oli sillä tavalla sopivasti.

Toisaalta ei se haittaa vaikka kuvaa ei tullutkaan , kun mielikuva jäi kuitenkin vaivaamaan. Anda on minulle sadun Soria Moria. Kittelsenin tutuksi maalaama ilkeän peikon kultainen linna. Kaunis prinsessa on ruman peikon vankina jossain linnan huoneista. Jonkun pitäisi mennä linnaan, katkaista peikon päät ja pelastaa prinsessa. Sadussa linnaan pääseminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Andallekan ei noin vaan mennä. Se on luonnonsuojelualuetta, oikein kansallispuistoa ja maihinnousuoikeus on annettu vain Vidarille ja Kyrrellä . Ja muutamilla lintulaskentaa harjoittavilla biologeilla.
Jokainen täällä käynyt, ja sadun lukenut, tajuaa heti miksi Anda on Soria Moria.
Andakin on joskus kultainen ja poikkeuksetta saavuttamaton. Niistä biologeista voisi joku olla sitten se prinsessa. Monta viikkoa autiossa majakassa lunninpoikastutkimusten vankina.

Soria Moria ja muut kansansadut, ovat kiehtova kokoelma norjan kansan kertomaperinnettä. Ne välittyivät sukupolvesta toiseen satojen vuosien ajan. Ne ovat sijoitettavissa mihin tahansa aikaan ja paikkaan. Iltahämärässä tarinoita kerrottiin. Kaikki niitä kuuntelivat. Kun eivät ne sadut ja tarinat olleet lasten yksinoikeus.

Elämä ennen oli usein turvatonta. Sodat , katovuodet ja kulkutaudit vaivasivat. Vitsausten edessä oltiin voimattomia. Oikea elämä ei ollut oikeudenmukaista ja reilua. Hyvä ei välttämättä voittanut. Ilkeys ja itsekkyys eivät saaneet tuomiotaan.Onnellista loppua joutui joskus kovasti etsimään eikä sitä aina edes löytynyt.

Saduissa kaikki on toisin.
Ne noudattavat tiettyä peruskaavaa, ovat turvallisia. Kansansadut tapahtuvat aina jossain, ei ole tarpeellista selostaa tarkkaan missä.

Olipa kerran prinsessa, kuningas, kolme veljestä..... Kansansadut alkavat poikkeuksetta samalla tavalla.

Maaginen luku on kolme Norjalaisissa ja tietysti muissakin kansansaduissa luku kolme on se juttu. Veljeksiä on kolme, vuohia, pukkeja, sisaruksia ja vaikka mitä. Kun suvun viisas aloitti tarinansa päreen loimussa kolmosta oli odotettavissa.Uusikin tarina oli osittain tuttu ja ainakin vähän ennakoitavissa.

Tapahtumatkin kertautuvat kolmesti tai kuudesti tai jopa yhdeksän kertaa. Toistot ovat kolmella jaollisia. Sekin lisää kansansatujen turvaa ja lohduttavuutta. Epävarmassa elämässä on hyvä olla edes joitakin varmoja asioita.

Koettelemukset ja vastoinkäymiset eivät lannista sadun päähenkilöitä, usein luusereiksi luultuja. Heikoin , pienin ja vähäpätöisin saattaa sadussa saada voittajan viitan. Mutta ei ilmaiseksi. Mieletön määrä haasteita on otettava vastaan. Urotekoja on tehtävä kovasti.
Yhdeksänpäisen peikon kaikkien päiden poikki hakkaaminen onnistuu vain harvoilta.

Onnellinen loppu kruunaa kansansadun. Lasten on "sen pituinen sen" jälkeen levollista mennä nukkumaan. Aikuisille loppu antaa toivoa arkeen. Paha saa ainakin sadussa ansionsa mukaan. Oikeudenmukaisuus voittaa.

Kansansadut olivat ja ovat tärkeitä.Ne auttoivat jaksamaan. Niitten kautta yhteiskunnan epäkohtia saattoi kritisoida. Eläimistä voitiin tehdä inhimillisä. Saduissa mahdoton saattoi olla mahdollista.. Tärkeää oli että sadut olivat heikompien puolella. Satujen ja tarinoitten kautta kielikin säilyi.

Suomella on Kalevala ja Kanteletar. Islannilla on saagat. Norjalla on islannin kanssa yhteisten saagojen lisäksi talteen kerätyt kansansadut. Herrat Asbjørnsen ja Moe tekivät aikoinaan suurtyön kerätessään sadut talteen. Siihen aikaan 1800-luvulla Norjalla ei ollut kirjakieltä vaan sivistyneistö puhui ja kirjoitti tanskaa. Kun satusedät kirjoittivat kuulemansa tarinat murteella ja paikallisia ilmaisuja käyttäen , herätti se sivistyneistössä kovasti pahennusta.

Hevosenpierua ja lehmänpersettä kun ei saisi nimeltä mainita. Jopa niinkin edistysmielinen norjalainen kirjailija kuin Camilla Collet pahoitti mielensä poikien satukokoelmaan kirjoittamista tuhmista ja epäasiallisista ilmauksista.
Onneksi lapsuudenystävät ja veriveljet Peter Asbjørnsen ja Jørgen Moe pitivät päänsä ja kirjoittivat retkillään löytämänsä tarinat ylös sellaisina kuin ne heille kerrottiin. Tarinat ovat tallessa, monelle kielelle käännetty. Turvallinen satumaailma on tänäänkin kaikkien ulottuvilla.
-lauri-

2 kommentarer:

  1. Olipas täällä luettavaa, viikko on mennyt sen verran tohinalla että muide blogit ovat jääneet täysin huomioimatta... Olen itsekin monta kertaa ollut tilanteessa missä olen toivonut että kamera olisi mukanani (ja harmitellut kun ei ole). Mutta sitten taas toisaalta niin eihän sitä jokaista hetkeä tarvitse ikuistaa, kyllä ne hyvät hetket ja maisemat jäävät mielessäkin elämään. Mukavaa viikonloppua, toivottavasti tuuli hieman hellittää!!

    SvarSlett
  2. Juu, nyt onkin hieman rauhallisempaa tuulta. Ensi viikoksi tosin lupailee pidempiaikaista kovan tuulen jaksoa.
    Se ei ole niin pahasta,kun saadaan rauhoitettua markkinat ja purettua ruuhkia.Koko alkuvuoden ajan kalaa on tullut ennätysmäärät ja se aina tietää jonkinlaisia vaikeuksia.
    Kalabisnes on herkkä laji.

    SvarSlett