Suula on minusta kaunein , tai ainakin elegantein meidän merilinnuista. Ehkä hieman pelottavan näköinen. Ja kummallinen. Se on myös kaikkein suurin. Merikotkaa en laske merilinnuksi kun ei se raukka koskaan ui.
Kun aloitin toukokuussa mun lintutarinoitteni kirjoittamisen suula oli tarkoitus laittaa lintukirjani ihan ensimmäiseksi linnuksi. Minulla ei kuitenkaan ollut kunnon valokuvaa. Sellaista , jonka tarinan tietäisin. Ja minä kun en valokuvia, joihin mulla ei oo millään tavalla henkilökohtaista suhdetta, blogiini laita.
Sain kyllä luvan käyttää yhtä tosi hienoo kuvaa suulasta, Villen viikko sitten ottamaa, mutta se taas sopi niin hyvin siihen "sata asiaa minusta" jutun yhteyteen , niin ei sitä enää lintukirjaan voinut käyttää.
Tänään oli sitten minun suuri päiväni. Suula tuli kuvatuksi, ja hyvin tulikin. Siis aivan loistavasti.
Tehtyämme onnistuneen valassafarin kaskelotteineen ja menomatkan miekkavalaineen jouduimme paluumatkalla kahden aikuisen suulan ohittamaksi. Ne lensivät matalalta ylitsemme. Toinen linnuista pääsi valaspomomme ikuistamaksi.
Se oli varmaan matkalla sillinsyöntiin, tai miks ei makrillin. Kun kumpiakin me näimme ihan pinnassa. Muutamaa tuntia aiemmin. Just vähän ennen suuren miekkavalasryhmän tapaamista.
Olis ollu tosi hienoo näyttää safarilaisille suulan sukellus. Se missä se tulee 80 kilometrin tuntinopeudella nokka edellä siivet taakse suppuun vedettyinä vedenpintaan. Ja suoraan pinnan alla olevien sillien kimppuun.
Ei raju törmäys päähän koske, eikä edes rintaan pistä. Suulalla kun on tosi paksu rasvaklöntti päänahan alla ja rintalihaksien päällä. Tärähdystä vaimentamassa. Sillä on valmiiksi pää turvoksissa:)
-lauri-
Kuva aikuisesta suulasta: Camilla
Ingen kommentarer:
Legg inn en kommentar